KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.
Ketjun viimeinen rengas.
Asbjörn Kragin yllättävä ilmoitus, joka lausuttiin hiljaa ja tyynesti, vaikutti silminnähtävästi ratsumestariin aivan lamauttavasti.
— Ei ole Dagnyn isä? mutisi hän vaipuen suureen kirjoitustuoliin. —
Eikö Dagny Holger ole everstin tytär?
— Ei, vastasi salapoliisi.
— Tätä minä en voi käsittää!
Hän painoi päänsä käsiin.
— Nyt kaikki luhistuu maahan, mutisi hän. — Mitä tämä merkitsee?
Teetkö minusta pilkkaa?
— Kuinka voit semmoista ajatella? vastasi Asbjörn Krag. — Olen ainoastaan päättänyt, että sinun on tänä yönä saatava tietää kaikki. Nyt saat itse määrätä, lähdemmekö ensin tavoittamaan murhaajaa. Se on toinen draama. Vai tahdotko ensin kuulla totuuden Dagny Holgerista? Se on toinen draama, eikä sillä, merkillistä kyllä, ole mitään tekemistä edellisen kanssa, ei kerrassaan mitään. Olosuhteet vain ovat punoneet yhteen nämä molemmat jutut suureksi ja kummalliseksi arvoitukseksi. Ja nyt on arvoitus ratkaistu.
— Kerro ensin Dagnysta, sanoi ratsumestari.
Hän oli kalpea, ja hänen värisevät huulensa ilmaisivat ankaraa mielenliikutusta. Viime tuntien jännitys oli kerrassaan repinyt hajalle hänen entisen tyyneytensä ja malttinsa.
— Kuten jo sanoin, aloitti Asbjörn Krag, ei eversti Holger ole Dagnyn isä.
— Onko Dagny koko ajan tietänyt sen?
— Ei, vielä muutama viikko takaperin hän oli siinä uskossa, että Holger oli hänen isänsä. Eikä hänellä ollutkaan syytä luulla muuta. Kuten tiedät, on Holger leskimies. Hänen vaimonsa kuoli 18 vuotta sitten. Dagny on nyt 19-vuotias, ja on siis luonnollista, ettei hän enää muista äitiään. Holger otti lapsen omakseen sen ollessa hiukan yli puolen vuoden vanha. Hän asui siihen aikaan Saksassa. Vuodet kuluivat, ja tunnollinen kasvatusisä piti salaisuuden omana tietonaan. Hän luuli vievänsä sen muassansa hautaan, mutta eräänä päivänä ilmestyi Boman roisto papereineen tänne. Siitä päivästä murhenäytelmä alkoi. — Hyvä ystävä, mitä sinä haluat kysyä?
— Minä en käsitä, sanoi Rye, miksi asia oli pidettävä salassa. Miksei
Holger yhtä hyvin voinut tunnustaa häntä ottotyttärekseen?
— Niin, tietysti. Hänen olisi pitänyt tehdä se jo alussa. Tavallisissa olosuhteissa hän olisi sen epäilemättä tehnytkin. Mutta selitys onkin etsittävä juuri niistä erikoisista seikoista, jotka liittyvät tähän asiaan.
— Miksi hän ollenkaan otti Dagnyn tyttärekseen?
— Siksi, että Dagny oli hänen parhaan ystävänsä ja lapsuudentoverinsa tytär.
— No mutta eihän se mitään selitä.
— Tämä mies elää vielä, sanoi Krag.
Rye alkoi astella mietteissään ympäri huonetta. Hän alkoi aavistaa asianlaitaa.
— Tämä mies elää vielä, mutisi hän. — Mikä hänen nimensä on?
— Sitä en ole velvollinen sinulle sanomaan. Sitä vähemmin, koska hän ei enää elä kauan, mikäli tiedetään.
— Missä hän on? Missä hän asuu?
— Saksassa.
Ratsumestari astui salapoliisin eteen, katsoi häntä silmiin ja sanoi vakavasti:
— Minä olen kyllin vahva kuulemaan kaiken.
— Minä ymmärrän, että sinä olet arvannut.
— Dagnyn isä ei siis ole nähnyt lastansa sen koommin?
— Ei, ei kahdeksaantoista vuoteen. Se on ollut hänen oma toivomuksensa.
— Entä äiti?
— Hän kuoli, sanoi Krag.
Seurasi vaitiolo, kiusallinen hiljaisuus. Miehet katsoivat toisiinsa.
— Silloinko juuri? kysyi Rye.
— Silloin.
— Mieskö surmasi hänet?
— Niin.
— Hyvä jumala! Miksi?
Asbjörn Krag kohautti olkapäitään.
— Kuka sen tietää, sanoi hän. — Se oli hirveä juttu. Mies, Dagnyn isä siis, tuomittiin kuolemaan. Mutta rangaistus lievennettiin elinkautiseksi vankeudeksi. Hän kamppailee nyt viimeisiä päiviään. Mutta ennenkuin hän astui elävältä hautaansa, vankilaan, tuli hänen monivuotinen ystävänsä Holger ja nosti hänen hartioiltaan raskaan taakan ottamalla luokseen hänen lapsensa. Holger lupasi ottaa tytön omaksi lapsekseen ja pitää tapahtuman ankarasti salassa. Onneton mies ajatteli, että jos Holger ottaisi tytön ainoastaan kasvatikseen, niin lapsi ennemmin tai myöhemmin tahtoisi saada tietää, ketkä hänen todelliset vanhempansa olivat, eikä silloin kannattaisi koettaa peitellä häneltä totuutta. Jotta tyttö paran nuoruus säästyisi sellaiselta varjolta, lupasi Holger kunniasanallaan säilyttää salaisuuden.
Mutta sitten eräänä päivänä ilmestyy tänne tuo roisto vanhoine papereineen. Hän oli asianajajan poika, miehen, joka aikoinaan oli ollut tekemisissä Dagnyn isän kanssa ja joka siten oli päässyt osalliseksi juttuun. Hän oli tunnoton keinottelijatyyppi. Olen saanut tietooni, että hänen kerran oli pakko karata Amerikkaan erään häpeällisen vekselijutun johdosta. Isänsä kuoltua hän tuli takaisin. Mutta tuolla rajattomien mahdollisuuksien maassa hän lienee oppinut, miten voi käyttää hyödykseen asiapapereita, joista riippuu kokonaisen perheen onni ja menestys.
— Miksei häntä pantu kiinni kiristämisestä?
— Nyt se on joka tapauksessa myöhäistä, ja elossa ollessaan hän muuten esiintyi erittäin ovelasti. Hänellä oli aina kunniallisuuden ja hienotunteisuuden naamio kasvoillaan, ja hän aloitti suhteensa everstiin ilmoittamalla, että kun nämä paperit nyt kerran olivat joutuneet hänen haltuunsa, ei hän voinut olla oman turvallisuutensa vuoksi antamatta asianomaisille tietoa niiden olemassaolosta. — Niin oli kivi alkanut vieriä, ja mies kävi päivä päivältä vaativammaksi esiintymisessään, ja näyttääpä siltä, että hän aikoi pakoittaa Dagnyn naimisiin kanssaan saadakseen kadotetun yhteiskunnallisen asemansa sillä keinoin takaisin.
Eversti Holger teki virheen. Hänen olisi luonnollisesti pitänyt heti kääntyä sinun puoleesi. Mutta hän käsitti väärin sinun ankaran ja hiljaisen olemuksesi ja luuli tekevänsä omantuntonsa mukaisesti, kun ilmoitti asian Dagnylle. Tämän hän teki eräänä aamupäivänä. Ja siinä sinulla on selitys, miksi tyttö niin äkkiä muuttui. Heidän neuvottelujensa ensi tuloksena oli päätös, että kihlaus oli purettava, ainakin siksi, kunnes kysymys olisi tavalla tai toisella selvitetty. Minä uskon lujasti, ettei asian järjestäminen olisi kohdannut mitään mainittavia vaikeuksia. Mutta sitten eversti joutui hyökkäyksen uhriksi. — Ystäväni, voitko antaa Dagnylle anteeksi, että hän silmänräpäyksen, ainoastaan silmänräpäyksen ajan epäili sinua?
— Minä annan kaikki hänelle anteeksi, sanoi ratsumestari. — Hän lienee kärsinyt hirveästi.
— Hän on paljon kärsinyt, vastasi Asbjörn Krag, mutta nyt hän on tyynempi, kun olen saanut hänet vakuutetuksi, etteivät nuo hyökkäykset ole missään yhteydessä tämän asian kanssa.
— Niin, nuo hyökkäykset, puuttui ratsumestari puheeseen, — ne käyvät tämän jälkeen entistä arvoituksellisemmiksi. Nyt en toden totta näe pienintäkään selityksen mahdollisuutta.
Asbjörn Krag katsoi kelloaan.
— Koska olen pidättänyt sinua näin kauan tällä selitykselläni, sanoi hän, sallit ehkä, että odotan vielä muutaman minuutin, ennenkuin näytän sinulle murhaajan.
— Miksei nyt heti? Hän saattaisi sillävälin päästä pakoon…
— Hän ei pakene, vastasi Asbjörn Krag.
— Mutta mitä sinä sitten odotat?
— Odotan sanantuojaa asemalta. Kuten tiedät, menee pikajuna tästä ohi kello puoli kaksi. Se ei tavallisesti pysähdy, mutta minä olen pyytänyt, että se tällä kertaa pysähtyy asemalle.
— Kuka siinä tulee?
— Muuan poliisikonstaapeli Kristianiasta.
— Mitä varten? kysyi ratsumestari. — Avustamaanko murhaajan vangitsemisessa?
— Ei suinkaan, vastasi Krag. — Hän vain tuo minulle erään paperin. Ja tämä paperi on ketjun viimeinen rengas.