KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Käänne.
Rye säpsähti.
— Oletko puhunut hänen kanssaan tänä iltana?
— Olen, pari tuntia sitten.
Ratsumestari katsoi ystäväänsä tutkivasti.
— Sanoiko hän sinulle mitään?
— Sanoi kyllä, sanoi mitä tiesi. Sattumalta minä tiesin hiukan enemmän kuin hän. Läksin hänen luokseen siinä varmassa aikeessa, että nyt panen hänet kertomaan kaiken. Olen koettanut ennenkin, mutta hän ei ole suostunut. Tyttö parka, hänellä on ollut kauheat ajat.
Ratsumestari käveli edestakaisin levottomana.
— Minulle hän ei ole virkkanut mitään, mutisi hän.
— Ei, ja yksinomaan sinun tähtesi, jota hän on rakastanut ja vieläkin rakastaa. Olosuhteet ovat saattaneet hänet epätoivoon. Raskain mielin hän luopui sinusta. Jos vanha eversti Holger olisi saanut määrätä, ei mitään välirikkoa olisi tapahtunut, mutta tyttö itse tahtoi sitä.
— Hän itsekö? kysyi ratsumestari silmät pystyssä.
— Niin, hän itse, ja juuri sinun asemasi tähden.
Rye istuutui tuolille vastapäätä ystäväänsä. Näkyi selvään, että hän koetti kaikin voimin hillitä liikutustaan.
— Minusta tämä käy yhä arvoituksellisemmaksi, sanoi hän. — Mutta nyt sinä siis tiedät kaiken, ja nyt minä tahdon tietää totuuden yhtä järkähtämättömästi kuin sinä mennessäsi Dagnyn luo. Ovi on kiinni. Sinä et pääse ulos, ennenkuin olet kertonut minulle kaiken.
Asbjörn Krag osoitti rikkinäistä ikkunaa.
— Niin kauan kuin tuo veitikka kiertelee näitä nurkkia, ei meillä ole hätää ulospääsystä, sanoi hän hymyillen.
— Sinä panet minut kidutuspenkille. Minusta tuntuu, että sinä ihan huviksesi kiusaat minua.
— En suinkaan. Saanko pyytää sinulta sikaria.
Ratsumestari pani esille laatikon. Asbjörn Krag otti sikarin ja sytytti. Rye vääntelehti maltittomuudesta.
— Tiedätkö nyt kuka murhaaja on? kysyi hän.
— Tiedän.
— Ja hän on edelleenkin vapaalla jalalla?
— On, käy sanominen.
Ratsumestari katsoi häneen.
— "Käy sanominen"? Minä en ymmärrä sinua.
Mutta Asbjörn Krag ei ollut huomaavinaan, vaan istui levollisena ja varmana. Hän vain nyökäytti päätään ja toisti:
— Niin, käy sanominen, että hän on vapaalla jalalla.
— Ja yhtä vaarallinen?
— Ehdottomasti. Kenties hiukan vaarallisempikin.
— Mutta minkä kumman tähden et sitten kutsu väkeä koolle ja otata häntä kiinni?
— Tällä hetkellä ei ole tarpeellista ottaa häntä kiinni, vastasi Krag. — Mutta kun katson sopivaksi paljastaa hänet, ei se maksa minulle enempää kuin pienen kävelymatkan ja yhden ainoan sanan.
— Hän on siis lähitienoilla?
— Niin on, aivan lähellä.
Ratsumestari katsahti säikähtyneenä salapoliisiin.
— Ethän vain tarkoittane ketään omasta väestäni? kysyi hän.
— Sen saat tietää, kun pääsemme niin pitkälle. Ensin puhukaamme hiukan asianajaja Bomanista.
— Oletko täysin vakuutettu siitä, että hän oli roisto?
— Sen huomasin heti.
Molemmat olivat hetkisen ääneti.
— Hän on kukistunut omiin tekoihinsa, jatkoi salapoliisi. — Hän se uhkauksillaan pakoitti Dagny neidin purkamaan kihlauksen.
— Suuri jumala, olisinpa tämän tiennyt!
Ratsumestari puristi kätensä nyrkkiin.
— Dagny siis tunsi asianajajan? kysyi hän sitten.
— Ei, hän ei luultavasti ollut nähnytkään koko miestä, ennenkuin tämä ilmestyi näille maille.
— Mutta miten se sitten kävi…
Asbjörn Krag karisti tuhkan sikaristaan.
— Hyvä ystävä, sinä varmaankin tiedät, että on olemassa eräänlaisia valonarkoja henkilöitä, jotka puuhailevat semmoisilla välikappaleilla, ettei niitä kunnon ihminen voi ottaa käteensäkään tuntematta itseään mitä inhottavimmin liatuksi. Hän oli jostakin saanut hankituksi itselleen eräitä asiapapereja. Ja nämä paperit kädessään hän pakoitti Dagny neidin toimimaan vastoin omaa ja isänsä tahtoa ja harrastusta ja vastoin omaa tunnettaan. Dagny oli hänen vallassaan.
Ratsumestari kalpeni.
— Onpa hyvä, sanoi hän, että se mies on kuollut.
— Kuinka niin?
Rye ei vastannut. Asbjörn Krag katsoi ystäväänsä tutkivasti ja jatkoi sitten samalla levollisella äänellä:
— Samana iltana, jolloin onnettomuus tapahtui asianajajalle, kävi Dagny Holger hänen asunnossaan… Ei, ole sinä huoleti, hän oli siellä aivan yksin. Hän hankki itselleen pääsyn huoneeseen, kun tiesi, että asianajaja oli mennyt ulos. Sanon tahallani: hankki itselleen pääsyn. Siitä voit arvata nuoren tytön epätoivon. Hänen tarkoituksensa oli saada käsiinsä eräitä papereita, jotka roistolla oli hallussaan, juuri nuo samaiset vaaralliset asiapaperit. Mutta hän ei löytänyt niitä. Ja hänen täytyi hiipiä tiehensä tyhjin toimin.
— Onko hän kertonut tämän sinulle?
— Ei, vastasi salapoliisi, mutta minä löysin asianajajan huoneesta pienen sormuksen, jonka hän oli kiireessään pudottanut. Otin sen talteen ja näytin sitä hänelle tilaisuuden sattuessa. Se oli hänen sormuksensa. Ehkä sinä tunnet sen?
Salapoliisi heitti pöydälle kultasormuksen. Ratsumestari otti sen käteensä, ja hänen kasvoilleen tuli haikea ilme.
— Puoli vuotta sitten, sanoi hän, eräänä kauniina aamuna puoli vuotta sitten hän sai sen minulta… Mutta paperit! keskeytti hän yhtäkkiä kiihtyneenä. — Miten kävi paperien?
— Niitä ei löytynyt huoneesta. Roisto, jolla on sellaiset paperit hallussaan, kantaa niitä mieluimmin aina muassaan. Ja kun hänen ruumiinsa löydettiin, löysin minä paperitkin.
— Näytä ne minulle, pyysi ratsumestari kiihkeästi.
— Ei, vastasi Krag, ne ovat Dagnyn papereita. Hän on jo saanut ne minulta, ja luullakseni hän on polttanut ne.
— Nuo paperit ovat siis antaneet sinulle arvoituksen selityksen?
— Ovat, osittain, vastasi Krag. — Niistä kävi selville syy, miksi
Dagnyn oli erääseen aikaan mahdoton mennä naimisiin sinun kanssasi.
Vain sen verran voin sinulle sanoa, ettei hän missään tapauksessa olisi
ruvennut tuon roiston vaimoksi.
— Oliko todellakin puhetta sellaisesta?
— Oli. Otaksun, että asianajaja oli aikonut puhua juuri siitä ukko Holgerin kanssa, silloin kun hän niin uhkaavalla tavalla kirjoitti hänelle tahtoen tavata häntä siellä suon laidassa. Onneton sattuma ohjasi niin, että tämä kirje saapui samaan aikaan kuin sinun kirjeesi, jossa pyysit tapaamista molemminpuolisen selvityksen toivossa. Sinun kirjeesi katosi, kun taas asianajajan lähettämä joutui oikeuden käsiin.
Minä oletan, jatkoi salapoliisi, ettei asianajaja kohdannut eversti Holgeria. Hän oli kyllä mennyt häntä tapaamaan määrättynä aikana, mutta sitä ennen oli onnettomuus tapahtunut everstille.
— Sitä ennen hän oli kohdannut murhaajan?
— Niin, saman, joka myöhemmin surmasi roiston itsensä. Sallimus asetti niin, että hänen piti sortuman omiin tekoihinsa.
— Mutta murhaaja? kysyi ratsumestari. — Missä suhteessa hän on ollut
Dagnyyn, Holgeriin ja yleensä koko tähän asiaan?
Asbjörn Krag oli kummastelevinaan.
— Ei missään, vastasi hän. — Sehän se juuri onkin tehnyt jutun niin kummalliseksi ja vaikeaksi selvittää. Emme näet ole tässä tekemisissä yhden ainoan asian, vaan kahden eri asian kanssa. Ne ovat aivan eri juttuja eivätkä ole missään yhteydessä keskenään. Tähän asti olen kysynyt itseltäni: kuka on se mies, joka hyökkäsi everstin kimppuun, ja mikä on ollut teon vaikuttimena? Olen koettanut vastata kysymykseen lähtien siltä pohjalta, minkä asian tutkiminen on antanut, mutta en ole päässyt tyydyttävään tulokseen. Toiset, jotka ovat tehneet saman kysymyksen, ovat löytäneet sen vastauksen, että ainoa, jolle saattoi olla etua everstin kuolemasta, olit sinä. Niin, ota se tyynesti. Siinä päättelyssä on jonkinlaista johdonmukaisuutta. Minä, joka olin koko ajan edellyttänyt, että sinun omatuntosi oli puhdas, vastasin tähän epäluuloon osoittamalla asianajajan kirjettä ja koko hänen uhkaavaa esiintymistään. Sillä tavoin sain epäluulot johdetuksi toisaalle. Mutta sitten tuli asianajajan murha, ja silloin sinä olit miltei auttamattomasti hukassa. Kelle näet olisi ollut etua hänen surmaamisestaan, ellei sinulle? Mutta silloin minä keksin eroituksen noiden kahden asian välillä. Jos ajatellaan niin, että murhat eivät ole minkäänlaisessa suhteessa tuohon toiseen juttuun, nimittäin kihlauksen purkaantumiseen ja asianajajan puuhiin, silloin asianlaita muuttuu aivan toiseksi, ja kokonaisuus käy ajattelevalle järjelle helpommin käsitettäväksi.
— Murhat, sanot sinä! kuiskasi ratsumestari. — Onko Dagnyn isä kuollut?
— Dagnyn isä? kysyi salapoliisi. — Ketä tarkoitat?
— Tietysti vanhaa everstiä.
— Hän ei ole Dagnyn isä, vastasi salapoliisi.