KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Salaperäinen.
Huoneessa ei kuulunut hiiskahdustakaan, kun Asbjörn Krag astui sisään.
Hän katsoi tutkivasti ympärilleen, mutta huomatessaan pehtorin ja pihalle lyhtyineen kokoontuneen väen hän hymyili.
— Onko jotakin tapahtunut? kysyi hän vilkaisten pehtorin revolveriin.
— Ei, vastasi ratsumestari, ei muuta kuin tämä.
— Oho, ikkuna lyöty rikki. Mutta mitä merkitsee, että te olette aseissa hampaita myöten?
— Jos katsot kelloa, vastasi ratsumestari, niin näet, että se on nyt viisi minuuttia yli kahdentoista. Me olemme valmiina noudattamaan nimenomaista käskyäsi. Siinä koko asia.
Asbjörn Krag istuutui nojatuoliin. Hän pyyhkäisi kädellään päätänsä ikäänkuin kootakseen ajatuksensa.
— Minä en oikein muista…, mutisi hän, — minunko käskyäni…
Hänen ajatuksensa nähtävästi harhailivat kaukana.
— Tämä nimenomainen käsky, jatkoi ratsumestari, oli se, että jollet sinä ollut palannut ennen puoliyötä, piti meidän viipymättä lähteä miehissä etsimään sinua.
Asbjörn Krag hytkähti.
— Sehän se. Siksi laittauduinkin ajoissa kotiin. En tahtonut saada toista ajojahtia aikaan.
— Toista ajojahtia? kysyi ratsumestari tyytymättömänä.
— Niin. Hetki sitten ryntäsi hoilottava miesjoukko täältä talosta niitylle. Se turmeli minulta kaiken.
Ratsumestari osoitti jälleen särjettyä ikkunaa.
— Joku yritti murtautua tänne sisään, sanoi hän.
— Vai sillä lailla?
— Niin, kuten näet, hän löi ikkunan säpäleiksi. Ja pari liistaakin meni siinä poikki.
— Jos hänen tarkoituksensa oli murtautua tänne, minkä kumman tähden hän ei sitten tullut oven kautta?
Salapoliisi puhui tyynesti ja hymyillen miltei ivallisesti, mutta samalla oli hänen käytöksessään jotakin, joka osoitti, että hänen ajatuksensa viipyivät yhä vieläkin muissa asioissa.
— Minä arvaan, sanoi ratsumestari, että hän yritti tulla ikkunasta, jottei herättäisi väen huomiota ja jotta voisi yllättää huoneessa-olijan.
— Kuka täällä oli?
— Minä täällä olin istunut, vaikka juuri sillä hetkellä satuin olemaan sivuhuoneessa.
— Yksinkö olit?
— Niin, aivan yksin.
— Ja päästäkseen huomaamatta sisään nosti asianomainen sellaisen melun, että se herätti koko talon.
Toinen kohautti olkapäitään.
— Me olemme vain noudattaneet sinun käskyäsi, sanoi hän. Muuta hänellä ei ollut sanottavaa.
Asbjörn Krag nousi, meni ystävänsä luo ja puristi hänen kättänsä.
— Älä käsitä minua väärin, sanoi hän. — Olen sinulle kiitollinen siitä, että sinuun voi luottaa. Sen tiesin muuten ennestäänkin. Mutta nyt minä tuumiskelen ihan toista. Tässä asiassa on todellakin monta puolta. Mitä enemmän sitä ajattelen, sitä vaihtelevampana ja monimuotoisempana se minulle näyttäytyy. Kun ajatukseni yrittävät tunkeutua salaisuuden läpi, tuntuu aivan siltä, kuin ne taittuisivat prismassa. Minä olin tuolla niityllä, kun väkesi hyökkäsi sinne.
— Miksi et ilmaissut itseäsi?
— Mutta hyvä ystävä, ajattelehan… Näin pari miehenroikaletta juoksevan lyhdyt käsissä. Pane mieleesi, että olin ulkona etsimässä tuota meidän salaperäistä aavettamme, joka tekee seudun vaaralliseksi. Mitä minun piti ajatella, kun sain nähdä tämän ilveilyn? Heittäysin pitkälleni maahan. Tahdoin nähdä heidät lähempää ja luulin jo hetken ajan olevani arvoituksen perillä. Miehet juoksivat ihan ohitseni. Näin, että heillä oli heinähangot aseina, ja saatoin ymmärtää, että he etsivät jotakuta. Minä tunsin heidät, he olivat tämän talon väkeä. Heti heidän jäljessään hiipi pari muuta. Silloin minä ihan totta ajattelin, ettet sinä ollut voinut pysyä levollisena, vaan olit nyt jo lähettänyt minua etsimään. Mitä tämä merkitsee? minä ajattelin. Eikö ystävälläni, tiikerinmetsästäjä Ryellä ole tuon enempää malttia ja kylmäverisyyttä? Makasin tyynesti alallani, kunnes väki oli palannut kotia. Ja sitten odotin vielä jonkun aikaa. Sillä tahdoin rangaista sinua tulemalla kotiin vasta viime tingassa. Nyt näen kuitenkin, että se oli erehdys. Ajolla olikin toinen syy. Saat suoda minulle anteeksi.
Vastausta odottamatta Krag meni ikkunan luo tutkiakseen sitä tarkemmin.
Hän kosketti lasipalasia äärettömän varovasti, ikäänkuin peläten saattaa niitä millään lailla epäjärjestykseen.
Hän otti käteensä muutamia siruja ja katseli niitä.
— Raju isku, mutisi hän.
— Niin, ja näyttää siltä, kuin se olisi lyöty nuijalla. Asbjörn Krag nyökkäsi.
— Nuijalla, niin, tai jollakin sentapaisella.
Yhtäkkiä hän huomasi jotakin.
— Tuokaa tänne lamppu, pyysi hän.
Pehtori meni lamppu kädessä.
Asbjörn Krag tarkasteli ikkunaa suurennuslasillaan. Hän mutisi itsekseen:
— Luonnollisesti. Se minun olisi pitänyt tietämän.
Hän poimi varovasti pari lasipalasta, kääri ne paperiin ja pani lompakkoonsa. Se oli toinen tätä juttua koskeva todistuskappale, joka joutui hänen lompakkoonsa.
— Mitä olet löytänyt? kysyi ratsumestari.
— Jotakin, joka minun olisi pitänyt heti tietää, vastasi salapoliisi.
Hän veti Ryen ikkunan luo.
— Näetkö noita pieniä tummanpunaisia pilkkuja? sanoi hän.
Rye hätkähti.
— Se on verta, sanoi Asbjörn Krag tyynesti.
— Hän on siis lyönyt ikkunan rikki kädellään! puuskahti ratsumestari.
Asbjörn Krag hymyili.
— Etkö luule, että siinä tapauksessa olisi tullut enemmän verta? Koetappa sinä lyödä pirstoiksi ikkuna paljaalla nyrkillä, niin saat nähdä miltä kätesi näyttää.
Rye pudisti päätänsä.
— Minä en ymmärrä tätä, sanoi hän.
Salapoliisi vain hymyili.
— Edellyttäkäämme kuitenkin, että ikkuna on pirstottu paljaalla nyrkillä, jatkoi hän.
— Mutta kuka on syyllinen? kysyi Rye.
— Tarkoitat, kuka sen on tehnyt?
— Niin.
— Sen voin sanoa ihan varmasti.
Ratsumestari puristi kätensä nyrkkiin.
— Kuka? Herran nimessä kuka?
Asbjörn Krag osoitti niitylle päin. Rye tunsi ehdottomasti puistatuksen ruumiissaan, ja miehet, jotka olivat salapoliisin tultua hiipineet sisään ja asettuneet ovensuuhun, vetäytyivät lähemmäksi toisiaan.
— Salaperäinen, vastasi Krag.
— Murhaajako?
— Niin.
— Mutta mitä hän tahtoi? Tunkeutuako tänne sisään?
— Ei.
— Eikö? Mitä kummaa hän sitten tahtoi?
— Kuka tietää, vastasi Asbjörn Krag hymyillen, — kuka tietää mitä sellaisissa aivoissa liikkuu.
Hän kääntyi pehtorin puoleen.
— Ettekö ole huomannut talossa mitään erityistä illan kuluessa?
— En muuta kuin tämän.
— Eikö kukaan väestä nähnyt niityllä yhtään elävää olentoa?
— Ei, eiväthän he nähneet salapoliisiakaan.
— Hyvä on. Nyt tahdon olla ratsumestarin kanssa kahden.
— Saammeko mennä levolle? Asbjörn Krag pudisti tiukasti päätänsä.
— Ette mitenkään, sanoi hän. — Sekä teidän että väen täytyy olla ylhäällä.
— Onko meidän ehkä lähdettävä uudelleen ulos?
— On, pitäkää lyhdyt valmiina.
— Niityllekö taas?
— Ei.
— Vielä kauemmaksiko?
— Ei, me vain tarkastamme talon.
— Tarkoittaako herra salapoliisi, että hän on täällä talossa? kysyi pehtori silminnähtävästi hätääntyneenä.
— Sitä juuri, vastasi Krag. — Mutta menkää nyt.
Väki poistui hiljaa. Ovi avattiin varovasti. Oli kuin he olisivat pelänneet, että tuntematon seisoi ulkopuolella.
Kun Krag ja Rye olivat jääneet kahden, sanoi edellinen:
— Kas niin, ystäväni, käydään nyt suoraan asiaan. Minä olen puhunut
Dagnyn kanssa.