KAHDESKYMMENESKAHDES LUKU.
Kello 12.
Ratsumestarin äänessä oli käskevä sävy. Hän oli taas sama kuin ennen, sellainen kuin hän oli ollut vaaran hetkinä metsästysretkillään Intiassa, kun jokainen silmänräpäys oli kallis ja kuolema riippui hiuskarvan varassa.
Pehtorikin oli heti selvillä siitä, että jokin vaara uhkasi. Hän näki savuavan revolverin isäntänsä kädessä ja lasinpirstaleet, joita oli kirjoituspöytä täynnä.
— Tänne on joku yrittänyt tunkeutua sisään, sanoi ratsumestari. —
Meidän täytyy saartaa talo. Käskekää väki koolle.
Pehtori juoksi ulos. Ja heti kaikuivat hänen äänekkäät huutonsa pitkin taloa.
Ratsumestari heitti kiireesti metsästystakin yllensä. Astuttuaan eteiseen hän huomasi, että Asbjörn Krag oli jättänyt sinne salalyhtynsä. Sen hän otti mukaansa.
Pihalla näkyi tulia liikkuvan edestakaisin. Väki oli kokoontunut sinne lyhtyineen. Tänään oli vuodenaikaan katsoen harvinaisen pimeä ilta.
Kauhistus oli joukossa yleinen. Murha oli synnyttänyt kammonsekaisen mielialan kaikissa, ja saatuaan näin iltamyöhällä kuulla puhuttavan pirstotusta ikkunasta ja revolverinlaukauksesta he luulivat, että oli tapahtunut uusi murha. Lisäksi tuli, että omakin väki katsoi ratsumestaria epäluuloisin silmin. Hänen suljettu luonteensa esti häntä saamasta missään osakseen myötätuntoisuutta.
Pimeästä kuului kysymyksiä ja vastauksia:
— Kuka ampui?
— Ketä hän ampui?
— Ei tiedetä. Hän ampui ikkunan läpi.
Sekä pehtori että väki luuli ratsumestarin särkeneen ikkunan revolverinluodilla.
Kun ratsumestari näyttäytyi portailla, avattu salalyhty kädessä, syntyi yleinen hiljaisuus ja miehet tunkeilivat hänen ympärilleen.
Ratsumestari antoi käskyn, että väen tuli hajaantua niityille löytääkseen, jos mahdollista, joitakin jälkiä väkivallantekijästä. Miehet tottelivat, vaikka vastahakoisesti. He kulkivat kaksittain. Kaikilla oli joku ase, kellä vanha pyssy, kellä heinähanko, kellä kirves.
Itse lähti ratsumestari pehtorin seuraamana tutkimaan pirstottua ikkunaa.
Hän valaisi ensin maata löytääkseen jalanjälkiä, mutta ei nähnyt mitään, vaikka maa oli iltasumusta kostea.
Tämä tuntui hänestä kummalliselta. Olihan hän ihan selvästi kuullut poistuvia juoksuaskelia. Hän teki itselleen kysymyksen, oliko ikkuna ehkä ammuttu rikki revolverilla tai pyssyllä, mutta sekään ei tuntunut todennäköiseltä. Eihän hän ollut kuullut mitään pamausta.
Hän tutki ikkunaa tarkemmin. Se oli tuollainen kapeilla liistoilla pikkuruutuihin jaettu ikkuna. Pari liistaa oli katkennutkin. Ei se siis voinut olla kädellä pirstottu. Väkivallantekijä oli varmaan käyttänyt kirvestä, nuijaa tai muuta sellaista asetta. Ja hänen oli täytynyt seistä ihan ikkunan edessä. Mutta kumma, ettei maassa näkynyt jälkiä. Eihän mies ollut voinut ilmassa lentää.
Ratsumestari jätti asian sikseen; hän tahtoi odottaa Asbjörn Kragin paluuta. Itse hän tunsi olevansa aivan voimaton tässä arvoitusten sekasorrossa. Ei hän mitään vaaraa pelännyt, suurintakaan. Mutta hän olisi tahtonut nähdä vaaran, tietää minkä näköinen se oli ja miten sitä vastaan oli käytävä. Tämä kaikki oli täydellistä arvoitusta. Täällä oleskeli joku ihminen, kauhea olento, joka löi kuoliaaksi eikä jättänyt jälkeäkään itsestään.
Oliko sama ihminen pirstonut hänen ikkunansa? Tarkoittiko hyökkäys tällä kertaa häntä, ratsumestaria, vai Asbjörn Kragiako?
Rye meni takaisin huoneeseensa odottamaan väen palaamista.
Vähitellen kaikki taas kokoontuivat pihalle, vaiteliaina ja näköjään peloissaan. He eivät olleet nähneet mitään, ja kauppiaan talossa oli ollut pimeää. Ihmiset olivat jo menneet levolle.
Ratsumestari käski ripustaa peitteen ikkunan eteen. Pehtori kysyi, eikö lasisiruja saanut korjata lattialta, mutta Rye tahtoi antaa kaiken olla koskematta, kunnes Asbjörn Krag tuli kotia.
Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen jatkamaan työtänsä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Silloin tällöin hän kuitenkin katsahti seinäkelloon.
Asbjörn Kragia ei kuulunut, ja kello oli jo yli yhdentoista. Viisari kulki yhä kulkuaan ja läheni kahtatoista.
Kun se oli neljännestä vailla, niin ratsumestari nousi ja soitti pehtoria.
Tämä seisoi pian huoneessa. Hän oli vielä täysissä pukeissaan, ikäänkuin olisi ymmärtänyt, että oli tapahtuva enemmänkin tänä iltana, ja sen vuoksi tahtonut olla valmiina.
— Onko väki mennyt levolle? kysyi ratsumestari.
— Ei vielä, vastasi pehtori katsoen kysyvästi isäntäänsä.
— Sanokaa heille, että ovat valmiina. Heitä ehkä tarvitaan puoliyön aikana.
— Kello kaksitoista? kysyi pehtori, ja häntä värisytti.
— Niin. Täsmälleen.
Pehtori läksi huoneesta ja palasi hetken kuluttua ilmoittaen, että väki oli valmiina.
— Mutta mitä on sitten tapahtunut? kysyi hän.
— Asbjörn Krag on mennyt ulos.
— Niin, sen ymmärrän.
— Hän on mennyt yksin, koettaakseen päästä arvoituksen perille.
— Minkä perille?
Ratsumestari vain kohautti olkapäitään ikäänkuin sanoakseen: "Mistä minä tiedän."
— Hän arveli itse palaavansa yhdentoista ajoissa, sanoi hän.
Pehtori katsoi kelloaan.
— Sitten on pian mennyt tunti yli määräajan. Hänelle on varmaan tapahtunut jotakin.
— Hän on itse pyytänyt meitä odottamaan kello kahteentoista. Ellei hän ole kotona, kun kello lyö kaksitoista, lähdemme miehissä häntä etsimään, sillä siinä tapauksessa hänelle on sattunut joku onnettomuus.
Sillä oli asia selvä. Ratsumestari käveli edestakaisin lattialla. Silloin tällöin hänen katseensa hipaisi kelloa. Pehtori kävi huomattavan levottomaksi.
— Eiköhän olisi parasta heti…? sanoi hän.
— Ei, vastasi ratsumestari, meidän täytyy tehdä niinkuin hän on määrännyt.
— Nyt puuttuu vain kaksi minuuttia.
Ratsumestari pysähtyi suuren seinäkellon eteen. Sekunnit kuluivat hirveän hitaasti; tik — tik — tipahteli kuin veripisaroita lattialle.
Vihdoin kello löi kaksitoista.
— Huutakaa väki esiin, sanoi ratsumestari ottaen hattunsa ja viittansa.
Pehtorin piti juuri juosta ulos, kun eteisestä kuului askelia.
Molemmat miehet pysähtyivät ja tuijottivat henkeä pidättäen oveen.
— Ne ovat hänen askelensa, sanoi ratsumestari; minä tunnen ne.
Ovi aukesi ja Asbjörn Krag astui sisään.
Hän oli hyvin kalpea.