KAHDESKYMMENESYHDES LUKU
Ikkuna säpäleiksi.
Ratsumestari pidätti häntä vielä.
— Minne aiot mennä? kysyi hän otsa rypyssä.
— En tiedä varmaan.
— Kauppiaalleko?
— En, en suinkaan.
— Tuomarin tai nimismiehen luo?
— En sinnekään.
Krag pysähtyi ovelle ikäänkuin miettien.
— Jos minä minnekään menen, niin lähden tuota tietä, sanoi hän viitaten itään päin.
Omituinen mielenliikutus valtasi Ryen. Hän ymmärsi ystävänsä tarkoituksen.
— Hänenkö luokseen?
— Se ei ole varmaa. Ehkä. Tahdotko, että vien terveisiä?
— En, vastasi ratsumestari tylysti. — Minulla ei ole hänelle mitään sanomista, ennenkuin hän itse puhuu. Mutta saatat kertoa, että olet nähnyt minut ja että minä elän.
Katkera hymy vilahti hänen huulillaan. Asbjörn Krag nyökkäsi.
— Jos tapaan hänet, sanoi hän, niin kerron, että sinä elät. Tulen takaisin parin tunnin kuluttua.
Krag katsoi kelloaan.
— Yhdeksän. Ennen yhtätoista olen kotona.
— Odotanko sinua?
— Odota.
— Mutta jollet tule ennen yhtätoista? Asbjörn Krag mietti.
— Jollen ole silloin tullut, niin odota kello kahteentoista.
— Jollet tule silloinkaan?
Salapoliisi kävi hyvin totiseksi. Hän astui ystävänsä luo ja tarttui hänen käteensä.
— Jollen ole palannut ennen puoliyötä, sanoi hän, niin se merkitsee, että vaara on käsissä. Silloin sinun tulee heti hälyyttää talon väki liikkeelle ja lähettää sana nimismiehelle ja lähiseudun talonpojille.
— Miksi koota kaikki nuo ihmiset?
— Etsimään minua. Siinä tapauksessa olen joutunut otteluun tuon salaperäisen ja vaarallisen olennon kanssa. Silloin on pantava toimeen yleinen ajo. Etsikää läpikotaisin niityt ja metsänrannat älkääkä levätkö, ennenkuin olette löytäneet minut elossa tai kuolleena.
Ratsumestari näytti hämmästyvän näistä vakavista sanoista.
— Ja kuitenkin tahdot mennä yksin, sanoi hän. — Jos minä lähtisin mukaasi, olisi sinulla revolveri lisää ja sitäpaitsi kaksi vahvaa kättä.
— Yksi voi mahdollisesti nähdä jotakin, vastasi Asbjörn Krag, — mutta kaksi ei saa tietää mitään. Ja nyt olen kerta kaikkiaan päättänyt mennä yksin. Vaarassa olen mieluimmin yksin. En tahdo jakaa sitä toisen kanssa. Siinä asiassa olen itsekäs. Mutta älä unohda: jollen ole kotona kello kaksitoista, niin en ehkä palaa ensinkään.
Krag lähti. Ratsumestari ei tahtonut tyrkyttää hänelle seuraansa. Hän tunsi hänet siksi hyvin, että tiesi olevan turhaa yrittää. Hän kuunteli askelia, jotka häipyivät ulkona vallitsevaan pimeyteen.
Ratsumestari oli huomattavasti hermostunut. Tämän jutun kaamea salaperäisyys oli järkyttänyt hänen mieltänsä, ja vaikkeivät vaaralliset ja hermoja kiihoittavat seikkailut olleet hänelle outoja, ei hän kuitenkaan ollut vielä koskaan joutunut näin arvoituksellisen vaaran kanssa tekemisiin.
Kragin käytöksestä hän saattoi nähdä, että jotakin vakavaa oli todellakin tekeillä. Ratsumestari tunsi itsensä epävarmaksi ja hermostuneeksi toimettomuudessaan. Jollei hienotunteisuus Kragia kohtaan olisi pidättänyt häntä, olisi hän pukenut ylleen metsästystakkinsa ja lähtenyt hänen jälkeensä pimeyteen.
Saadakseen ajan kulumaan hän meni siihen pikku huoneeseen, missä Asbjörn Krag oli äsken istunut. Siellä oli ilma vielä täynnä savua, mutta se tuntui omituisesti rauhoittavan häntä, ja hän heittäytyi leposohvalle pitkäkseen. Palvelija toi viskyä ja tupakkaa, ja savupilvi huoneessa sakeni yhä. Niin hän loikoili puolisen tuntia.
Yhtäkkiä hän kavahti pystyyn. Hänestä tuntui, kuin talon ulkopuolelta olisi kuulunut ääntä. Oli kuin joku olisi ähkynyt hapuillessaan varovasti nurmikkoa pitkin. Hiljainen ääni jatkui yhä edeten pitkin seinäviertä ja pysähtyi vihdoin hänen työhuoneensa kohdalle.
Jokohan Asbjörn Krag oli palannut, tuumi hän, mutta luopui heti siitä ajatuksesta. Eihän Kragin tarvinnut hiiviskellä varkaan tavoin pitkin seinävieriä päästäkseen taloon.
Vai olisikohan siellä tuo tuntematon, seudun paha henki?
Tavallisissa oloissa ratsumestari ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota ääneen. Eihän siellä tarvinnut olla muuta kuin joku talon väestä, joka liikkui ulkosalla pimeässä. Mutta nyt oli pöyristyttävän tapauksen ajatus piintynyt hänen aivoihinsa, ja kaikkialla häntä vainosi murhan tummanpunainen näky. Hän ei ollut enää kaltaisensa.
Mutta rohkea mies hän oli, ja häntä miltei suututti, että oli todella hieman säikähtänyt tuota kummallista ääntä. Hän nousi ja aikoi lähteä ulos ottaakseen asiasta selon. Mutta astuttuaan pari askelta ovea kohden hän pysähtyi yhtäkkiä.
Särkyvän ikkunaruudun helinä kuului hänen korviinsa.
Ikkuna oli lyöty pirstaleiksi. Se oli varmasti joku hänen työhuoneensa ikkunoista. Lasisirut putosivat kilisten lattialle.
Ratsumestari sieppasi revolverin taskustaan, kiskaisi oven auki ja ryntäsi huoneeseen.
Hän oli odottanut tapaavansa siellä ihmisen. Mutta huone oli tyhjä.
Hänen kirjoituspöytänsä oli lasisirujen peitossa.
Koko ruutu oli poissa, olipa mukana mennyt palanen ikkunapienastakin.
Isku oli ollut ankara.
Rye kuuli ulkoa hiljaista töminää, poistuvien askelten ääntä.
Hän astui ikkunaan ja laukaisi revolverinsa umpimähkään.
Sitten hän vetäytyi peremmälle huoneeseen odottaen mitä tuleman piti.
Mutta ensi minuutit kuluivat aivan rauhallisesti. Sitten kuului askelia talosta; laukauksen hälyyttämiä ihmisiä juoksi paikalle joka taholta.
Ratsumestari soitti kelloa. Palvelija astui sisään, pyöreät kasvot kauhistuneen näköisinä.
— Huuda pehtori tänne! käski Rye.
Pehtori tuli. Hän oli kalpea säikähdyksestä.
— Mitä täällä on tapahtunut? kysyi hän luoden pelokkaan katseen savuavaan revolveriin ja rikkilyötyyn ikkunaan.
— Ei mitään ole tapahtunut, vastasi Rye, — Huutakaa väki koolle.