KAHDESTOISTA LUKU.
Tuleeko hän?
Seuraavana aamupäivänä täsmälleen kello kymmenen oli oikeudenistunto alkava nimismiehen talossa. Paljon uteliasta väkeä oli kokoontunut paikalle. Oli synkkä päivä, harmaa ja sateinen. Taivas riippui matalana ja kylmänä maan yläpuolella, ja raskaat tuulenpuuskat puhalsivat pitkin teitä.
Jo yhdeksän tienoissa oli ihmisiä alkanut näkyä pihalla. Toiset olivat tulleet todistamaan, toiset pelkästä uteliaisuudesta. Seisoksittiin nurkissa vaiteliaina. Oli kuin asiaan liittyvä kauhuntunnelma olisi hillinnyt luontaista suulautta. Mutta niistä harvoista sanoista, jotka pääsivät mutisevilta huulilta, ja noista synkistä katseista, jotka suuntautuivat sinnepäin, mistä ratsumestari Ryen piti tulla, huomasi selvästi mitä mielissä liikkui.
Oli tullut pari pääkaupungin sanomalehtimiestäkin. He kulkivat ympäri puhutellen talonpoikia. Paljon he eivät saaneet tietoonsa, sillä talonpojat ovat yleensä harvasanaisia tällaisissa asioissa. Mutta niin paljon he kuitenkin kuulivat, että saattoivat muitta mutkitta kirjoittaa mustiin kirjoihinsa:
'Tämänpäiväisen kuulustelun odotetaan tuovan valoa asiaan. Se on peräti arvoituksellinen juttu, jossa punaisena lankana on rakkaustarina. Tällä hetkellä näyttävät todistusaiheet peloittavan lukuisina vahvistavan ratsumestari Ryen syyllisyyden. Hänen asemansa on huonontunut sen johdosta, että hän on ilmeisesti salannut ja vääristellyt asioita.
Niinpä hän kieltäytyy ilmoittamasta, mikä tarkoitus oli hänen ratsastusmatkallaan k:lo 3-1/2 4 sinä päivänä, jolloin asia tapahtui. Edelleen hän kieltää ratsastaneensa metsäniityn poikki tuona päivänä, vaikka hevosen jäljet kulkevat juuri sitä tietä.
Se henkilö, joka on tuonut päivänvaloon tämän tärkeän ja miltei ratkaisevan hevosenjälkiseikan, on paikkakunnalla tunnettu asianajaja Boman. Hän on näyttänyt omaavansa todellista salapoliisikykyä ja osoittanut asiassa kiitettävää tarmoa.
Asian käsittelyä johtaa nuori virkaatekevä tuomari, vakinaisen ollessa sairaana. Paikkakuntalaiset tuntuvat kummastelevan sitä seikkaa, että tuomari aina on sairaana, milloin joku pulmallisempi asia on kysymyksessä. Ei tietysti voi odottaa nuorelta viransijaiselta, joka on vasta 25-vuotias, että hänellä olisi riittävästi kokemusta ohjatakseen varmalla kädellä asian kulkua. Hän menettelee ehdottomasti moitittavasti, jos osoittautuu todeksi ihmisten puhe, että hän eilisessä istunnossa mukautui noudattamaan erään kristianialaisen yksityissalapoliisin neuvoja. Tämä tuntuu sitä kummallisemmalta, kun puheenaoleva salapoliisi — jonka nimeä ei vielä tiedetä ja joka ei vielä k:lo 1/2 10 ollut saapunut oikeuspaikalle — on epäluulonalaisen ratsumestarin hyvä ystävä ja asuu hänen luonaan.
Ehkei olisi haitaksi, vaikka kaupunginviskaalikin, joka todennäköisesti kuitenkin joutuu tekemisiin tämän salaperäisen asian kanssa, olisi näissä tutkinnoissa läsnä.'
Tämä kirjoitettiin ennen käsittelyn alkamista ja lähetettiin heti puhelimitse lehden toimitukseen latojalle annettavaksi.
Kun reportterit palasivat pieneltä puhelinasemalta, huomasivat he ihmisten käytöksestä, että jotakin oli tekeillä. Kaikki seisoivat hiljaa ja tuijottivat tielle päin.
— Hän tulee, kuului kuiske.
— Kuka tulee?
— Ratsumestari.
Kolme herraa tuli tietä pitkin kävellen hitaasti ja puhellen keskenään.
— Keskimäinen on ratsumestari, sanoi joku.
— Entä toiset?
— Salapoliisi ja tuomari.
Sanomalehtimiehet rupesivat yhdessä tuumimaan. Olihan sangen merkillistä, että oikeuden puheenjohtaja, rikoksesta epäilty ja joku syrjäinen kolmas henkilö noin vain seurustelivat julkisesti kaikkien nähden.
Kun tulijat saapuivat pihalle, kysyi tuomari asianajaja Bomania. Hänellä oli paperi kädessään. Kauppias astui esiin ja ilmoitti, että asianajaja Boman saattoi tulla millä hetkellä hyvänsä.
— Aion nimittäin kuulustella häntä ensimäisenä todistajana, sanoi nuori virkaatekevä tuomari. — Hän on kirjoittanut minulle.
Tuomari mutisi jotakin lukien paperista:
"… asiaa koskevia hyvin tärkeitä tiedonantoja…"
— No niin, mies tulee kyllä, koska on luvannut.
Hän katsoi kelloaan.
— Aikaa on vielä neljännestunti kuulustelun alkamiseen.
Asbjörn Krag, joka oli tähän asti seisonut ratsumestarin vieressä, astui nyt esiin. Hän oli tarkastellut kauppiasta ja huomannut hänen kasvoissaan jotakin levottomuuden tapaista.
— Hyvää päivää, sanoi Krag. — Vieläkö tunnette minua?
Kauppias tunsi.
— Tiedättekö missä asianajaja oleksii?… Ettekö?… Minä luulin teidän tulleen yhdessä tänne?
Kauppias katsoi ilmaan.
— Ei, emme tulleet, sanoi hän.
Salapoliisissa heräsi äkillinen epäluulo.
— Milloin puhuitte hänen kanssaan viimeksi?
— Ei siitä ole pitkä aika.
— Milloin?
Asbjörn Krag lausui kysymyksensä äänellä, joka vaati vastausta.
— En ole nähnyt häntä sitten eilis-illan, sanoi kauppias epävarmasti.
Tuomari kävi uteliaaksi. Hän tuli heidän luokseen.
— Asianajaja Boman asuu teillä, eikö niin?
— Asuu kyllä, ja asuu muuten aina, kun käy täälläpäin.
— Mutta eikö ole kummallista, ettette ole nähnyt häntä sitten eilisen?
— Oo, hänellä on niin paljon juoksuja, metsänmyyjiä ja sen semmoista. On mahdollista, että hän on ollut jonkun luona, jolta ostaa metsiä, ja jäänyt sinne yöksi.
— Puhuiko hän lähtiessään mistään sellaisesta?
— Ei puhunut.
— Milloin hän lähti?
— Puoli kahdeksan tienoissa eilen illalla.
Asbjörn Krag laski: kello kahdeksalta hän oli itse tavannut asianajajan, joka ei silloin näyttänyt olevan ensinkään lähtöhankkeissa. Ja sitäpaitsi hän oli kirjoittanut tuomarille kirjeen ja luvannut tulla täsmälleen kello yhdeksän antamaan tärkeän todistuksensa, toisin sanoen esittämään mitä seikkoja oli saanut kootuksi ratsumestaria vastaan.
— Odotitteko häntä kotiin eilen illalla? kysyi Krag.
— Odotin kyllä, mitenkäs muuten. Hän oli puhunut joistakin kirjeistä, jotka piti lähettää, mutta lähettämättä ne sitten kuitenkin jäivät.
Krag ja tuomari vaihtoivat katseen.
— Niin, sanoi tuomari, me vain kyselimme saadaksemme tietää, oliko hänelle mahdollisesti tapahtunut jotakin.
Silloin kauppias tuli yhtäkkiä puheliaammaksi.
— Sitä en usko, sanoi hän, sillä Bomanilla oli revolveri mukanaan.
Asbjörn Krag kohautti olkapäitään. Hän huomasi molemmat sanomalehtimiehet. Hän tervehti.
— Täällä jo! sanoi hän. — Herrat ovat aikaisin liikkeellä.
Tässä kohden huomautettakoon, että Asbjörn Krag oli henkilökohtaisesti sangen vähän tunnettu. Hän esiintyi mieluimmin valepuvussa, milloin oli pakoitettu näyttäytymään julkisuudessa. Muuten häntä harvoin näki. Ei siis ollut ihme, etteivät sanomalehtimiehet tunteneet häntä. Mutta he tahtoivat tietää kuka hän oli ja esittelivät senvuoksi itsensä.
— Ette luultavasti tiedä minun nimeäni, vastasi Krag. — Minä en ole mikään poliisilaitoksen urkkija, vaan aivan yksityinen ja olen puuttunut tähän juttuun pelkästä asianharrastuksesta, mutta etenkin auttaakseni vanhaa ystävääni, ratsumestaria. Nimeni on Asbjörn Krag. — Minne nyt, hyvät herrat?
Sillä hän oli tuskin sanonut nimensä, ennenkuin molemmat herrat tekivät täyskäännöksen ja riensivät tulista kyytiä puhelinasemalle päin. Tilanne oli tuokiossa muuttunut. Oli tarvis täydentää aikaisemmin lähetetyt kertomukset uutisella, että Asbjörn Krag, tuo ihmeellinen yksityissalapoliisi, ohjasi koko asiaa. Krag hymyili. Hän tiesi mistä oli kysymys, mutta hän ei ollut tahtonut salata itseään. Tuomari katsoi kelloaan. Se oli kohta kymmenen.
Kaikki tähystivät tielle päin nähdäkseen, saapuisiko päätodistaja viime tingassa.