NELJÄS LUKU.
Lain nimessä.
Asbjörn Krag istuutui vastapäätä ystäväänsä.
— Onko hän kuollut? kysyi hän.
— Ei, hän elää vielä, mutta on tajuttomana.
— Onko toivoa?
— Ei tiedetä. Sähköteitse on kutsuttu parhaat lääkärit.
— Hänethän löydettiin metsästä?
— Niin, vain jonkun sadan metrin päässä omasta talostaan. Kahtena viime viikkona hän ei ollut ensinkään käynyt talonsa ulkopuolella, mutta eilen hänellä oli jotakin asiaa ulos. Joku oli pyytänyt häntä tulemaan.
— Kuka oli pyytänyt häntä tulemaan?
— Minä, vastasi Rye levollisesti.
Salapoliisi istui tuokion ääneti. Sitten hän kysyi:
— Sinä olet kai ollut aivan epätoivossa viime ajat?
— Sen voit arvata, vastasi ystävä. — Olen ollut hirveän masentunut.
— Kaikki on näyttänyt toivottomalta?
— Kaikki. Ja minä jo valmistausin lähtemään täältä. Myymään talot ja tavarat ja lähtemään pois ikipäiviksi.
Salapoliisi silmäili häntä tutkivasti. Ja nähdessään ystävänsä kuumeisen hehkuvan katseen Asbjörn Krag tunsi puistatuksen ruumiissaan.
Hän astui ystävänsä luo ja laski kätensä hänen olalleen.
— Sinä olet matkustanut paljon, sanoi hän. — Olet nähnyt toisia ihmisiä ja toisia rotuja kuin täällä ympärilläsi jokapäiväisessä elämässä. Olet nähnyt kiihkeitä intohimoja ja ehkä olet saanut vaikutuksia toisenlaisista ajatustavoista ja toisenlaisesta moraalista. En tunne sinua niin tarkoin, että voisin vastata sinusta. Tai oikeammin sanoen: minä tunnen sinut. En tahdo mitään niin mielelläni kuin auttaa sinua. Mutta yhdessä tapauksessa en voi tehdä muuta kuin lähteä tieheni ja jättää sinut oman onnesi nojaan. Nyt tahdon kysyä sinulta — ja sinun täytyy ymmärtää mitä kysymykseni merkitsee — onko minun jäätävä tänne vai lähdettävä pois?
Ivar Rye nousi ja puristi voimakkaasti ystävänsä kättä.
— Jää, sanoi hän. — Minä olen nyt ypö yksin, ja sinun tulee auttaa minua. Ymmärrän kyllä mitä sinä ajattelet. Mutta minun ei tarvinne sanoa muuta, kuin että olen täysin syytön tähän onnettomuuteen tai rikokseen. Uskotko sanani? Jollet usko, niin parempi on, että heti lähdet.
Äänessä ei ollut mitään rukoilevaa. Pikemmin jotakin alistuvaa ja toivotonta. Asbjörn Krag tunsi hänen voimakkaan kädenpuristuksensa ja tiesi, että edessään seisoi mies, jolla oli voimakas ja kelpo luonne. Ja hän uskoi hänen sanansa.
— Minä jään, sanoi salapoliisi.
— Uskot siis?
— Uskon.
— Ja uskot kaikessa vastakin?
— Niin teen.
— Mutta asemani on hyvin vaikea.
— Sitä parempi, niinpä saan minäkin jotakin tehtävää.
— Mutta minun täytyy salata sinulta eräs seikka. Asbjörn Krag säpsähti.
— Onko se yhteydessä asian kanssa?
— Kenties.
— Mutta sellainen vaikeneminenhan tekee vain asemasi pahemmaksi.
— Se ei ole autettavissa. Minä en voi puhua.
— Etkö edes siinä tapauksessa, että vaikenemisesi osaltaan estää todellisen syyllisen ilmituloa?
— Sitä se tuskin tehnee. Ei ainakaan mikäli minä voin nähdä.
— No niin, saamme joka tapauksessa koettaa tulla toimeen ilman sitä seikkaa, jonka pidät salaisuutenasi. Tahdotko nyt kertoa minulle koko asian? Olen todella hyvin halukas tietämään mitä on tapahtunut.
Ja Ivar Rye kertoi.
— Kuten tiedät, aloitti hän, eivät täkäläiset ihmiset katso minua juuri suopein silmin. Ei ollut isänikään erityisen suosittu, mutta hän tuli kuitenkin toimeen paikkakunnan väestön kanssa, kun heidän harrastuksensa olivat osittain samat. Isäni näet oli innokas maanviljelijä.
Mutta minä — minullahan ei ole mitään yhteistä heidän kanssaan. Enkä minä itse asiassa ole heidän kanssaan missään tekemisissä. He ovat kyllä kelpo ihmisiä, mutta minä en sovi heidän joukkoonsa. Ja kuten ehkä tiedät, on herännäisyys ja maallikkosaarnaaminen täällä hyvin yleistä. Minä olen pari kertaa esiintynyt tämän hysteerisen liikkeen vastustajana tavalla, joka on herättänyt ihmisissä suuttumusta.
Sanalla sanoen: minä olen kansan silmissä jumalaton mies, epäilyttävä henkilö. Sitäpaitsi on karu ja luoksepääsemätön olemukseni loukannut heitä. Minua pidetään ylpeänä…
Rye hymyili.
— Ja kuitenkaan ei mikään ole luonteelleni vieraampaa kuin sellainen ylpeys, jota nämä ihmiset tarkoittavat. No niin, minä siis olen aikojen kuluessa manannut esiin eräänlaisen itseäni vastaan tähdätyn yleisen mielipiteen, joka suoraan sanoen oli minulle varsin yhdentekevä ja jolla oli vain se vaikutus, että se teki minut vielä hillitymmäksi ja suljetummaksi kuin oikeastaan olisi ollut tarpeen. Luulenpa, ettei ole olemassa mitään pahaa, jota täkäläinen kansa ei minusta uskoisi. Koko tuo salattu tyytymättömyys, koko heidän kiehuva vihansa pyrkii nyt purkautumaan. Olen tuntenut sen ilmassa parin viikon ajan, olen lukenut sen kaikista synkistä katseista, joita olen kohdannut. Rakas ystävä, en voi tosiaankaan auttaa, että olen niin paatunut, että koko tuo vihamielisyys on mennyt jälkiä jättämättä pääni yli. Olihan minulla sitäpaitsi muitakin asioita ajateltavana, ja olenhan itsenäinen mies ja oma herrani. Miksi piittaisin siitä, mitä ihmiset sanovat ja uskovat?
Sinä siis ymmärrät, etten minä ole suosiossa. Päinvastoin. Minulla ei ole yhtään ystävää. Minulla oli yksi. Kenties hän on tällä hetkellä kuollut. Tarkoitan everstiä. Mutta näetkös, everstillä on aina ollut kansa puolellaan. Häntä ja hänen tytärtään on suorastaan jumaloitu. Ja syystä kyllä, sillä rakastettavampaa perhettä ei voi ajatella.
Niinpä siis tieto, että minun piti mennä naimisiin everstin tyttären kanssa, herätti kaikkialla tyytymättömyyttä ja paheksumista. Pidettiin sopimattomana, että sellainen jumalaton ihminen pääsi tuohon kunnon perheeseen, ja huhu tiesi kertoa, että minä olin joillakin metkuilla ja juonilla saanut everstin pimitetyksi. Eipä edes maltettu olla vihjailematta, että koko asia oli minun puoleltani pelkkä rahanhankkimisyritys. Minä muka olin matkoillani hävittänyt omaisuuteni ja velkaantunut. Sinulle voin tämän johdosta mainita, että matkoillani olen kyllä pannut menemään paljon enemmän kuin perintöni, mutta myöskin että olen onnistuneilla liikeyrityksillä hankkinut itselleni omaisuuden, joka on paljon suurempi kuin perimäni. Tämä on minun salaisuuteni. Sinulta en sitä kuitenkaan peittele. Kerron kaiken niinkuin se on, jotta saisit oikean käsityksen kaikista niistä asianhaaroista, jotka vähitellen ovat johtaneet minut siihen, että nyt seison aivan kuilun partaalla. En tahdo salata, että vanha eversti alussa katsoi minua epäluuloisin silmin. Mutta hän sai varsin pian minusta toisen käsityksen. Ja hän koetti puolestaan herättää tuttavissaan suopeampaa mielialaa minua kohtaan. Mutta siinä hän ei onnistunut.
Ihmiset väittivät edelleenkin, että minä olin vain sukeltautunut everstin suosioon teeskentelyllä ja liehakoinnilla.
Mutta eversti, joka luotti omaan arvostelukykyynsä, antoi muiden puhua mitä halutti.
Siihen aikaan minä olin onnellisin ihminen auringon alla.
Sitten tuli tuo kauhea ja odottamaton käänne. Olen kertonut sinulle mitä tapahtui tuona suruisena, sade-itkuisena päivänä, joka on lähtemättömästi painunut mieleeni.
Olen sittemmin paljon mietiskellyt asiaa, mutta mahdotonta on ollut keksiä selitystä.
Miksi meidän piti niin äkkiä erota?
Miksi kaiken täytyi näin loppua?
Mutta paikkakunnan väestön ei ollut vaikea älytä asian oikeata laitaa.
Vihdoinkin — kulki puhe miehestä mieheen — vihdoinkin on ukko saanut silmänsä auki. Vihdoin hän toki on tullut huomaamaan, mikä jumalaton ja huono ihminen minä olen.
Kun minä tuon päivän jälkeen kävin entistä umpimielisemmäksi ja synkemmäksi, selittivät he sen niin, että minä haudoin kostoa.
Nuoren tytön itkettyneet silmät todistivat heidän mielestään vain rakkauden sokeutta.
Se käsitys oli siis tullut yleiseksi, että eversti oli jyrkästi kieltänyt tytärtänsä kohtaamasta minua enää, että minut oli ajettu ulos ja että eversti pysytteli kotosalla ainoastaan päästäkseen näkemästä minua.
Sitten tapahtui äkkiarvaamatta tämä eilinen.
Eversti löydettiin kuoleman kielissä. Hän virui suuren puun alla, ammottava haava takaraivossa.
Hyvä ystävä, nyt minä olen ihmisten silmissä murhaaja.
Ja ulkonaiset seikat todistavat näennäisesti minua vastaan. Eivätkä ainoastaan kertomallani tavalla.
Asiaa tutkittaessa tulee varmasti ilmi seikkoja, jotka näyttävät tukevan ihmisten epäluuloa. Minä…
Tässä hänen kertomuksensa keskeytyi. Eteisestä kuului äänekästä puhetta.
Siellä oli joku mies, joka pyrki sisään, ja toinen, joka koetti estellä.
Raukea hymy vilahti Ivar Ryen kasvoilla.
— Nimismies, sanoi hän.
Ja Asbjörn Krag kuuli eteisestä rähisevän äänen:
— Ei kannata, Andersen, kieltää minulta sisäänpääsyä, sillä minä tulen lain nimessä.