VIIDES LUKU.
Kuulustelu.
Kun nimismies astui sisään ja näki Ivar Ryen luona vieraan, hämmästyi hän hiukan. Hän pysähtyi ovelle eikä oikein tiennyt miten aloittaa.
Rye nousi ja viittasi häntä astumaan lähemmäksi.
— Mitä haluatte? kysyi hän.
— Minulla on hyvin ikävä asia, herra Rye. Se koskee tuota eversti
Holgerin seikkaa.
— Tapaturmaa tarkoitatte?
Nimismies vaikeni. Hän katseli vuoroin toista, vuoroin toista.
— Mitä te sitten tahdotte? kysyi Krag.
— Älkää ujostelko, sanoi Rye.
— Tuomari, aloitti nimismies, — tuomari on nyt täällä sen johdosta, mitä on tapahtunut eversti Holgerille. Hän tahtoo puhutella teitä.
— Te siis tulette noutamaan minua hänen luokseen?
— Niin, sanoi nimismies keventynein mielin, kun näki kaiken käyvän näin yksinkertaisesti.
— Eikö tarkoituksenne oikeastaan ole vangita ratsumestari? kysyi Krag.
Nimismies hypisteli hämillään virkalakkiansa.
— Tuota… ainakin täytyy hänen nyt lähteä mukaan, sanoi hän, — minulla on semmoinen määräys.
Ratsumestari nouti päällystakkinsa.
— Suo anteeksi, sanoi hän, mutta minun on nyt vaikea pyytää sinua päivälliselle. Saamme odottaa kunnes palaamme.
— Ei hätää. Tehkäämme ensin asiat selviksi tuomarin kanssa.
Molemmat herrat läksivät nimismiehen matkaan. Tiellä oli joukko uteliaita töllistelemässä. Salapoliisi pani merkille, että Rye sai pelkkiä vihaisia katseita. Hän kulki ripein askelin, takinkaulus pystyssä. Kragin täytyi ihailla hänen kylmäverisyyttään. Hänen ulkonäöstään ei voinut huomata, että hänen mielensä oli järkytetty. Kasvot olivat ehkä tavallista kalpeammat, silmät tavallista kirkkaammat. Muuten ei näkynyt mitään erikoista.
Nimismies vei herrat muutamaan suureen taloon. Kyytimiehensä kuvauksesta Asbjörn Krag tunsi sen everstin kartanoksi.
Veräjällä seisoi mies, joka tervehti ratsumestaria kunnioittavasti.
— Päivää, Hansen, vastasi Rye tervehdykseen.
Pehtori, ajatteli Krag.
Isossa salissa oli oikeus jo koolla. Vihreällä veralla peitetyn pöydän päässä istui puheenjohtaja, nuori varatuomari, tuskin kolmenkymmenen ikäinen. Kasvot eivät olleet tyhmimmän näköiset, mutta niillä oli teennnäinen arvokkuuden ilme, joka ei ollut sopusoinnussa nuorekkaan muodon kanssa.
Hänen oikealla puolellaan istui kaksi seudun talonpoikaa lautamiehinä. Pohjaton vakavuus kuvastui heidän parrakkailla kasvoillaan, ja ankarin katsein he tuijottivat suoraan eteensä saliin. Puheenjohtajan vasemmalla puolella istui nuori notaari, suuri pöytäkirja edessään. Saattoi nähdä, että miehen huomattavin ominaisuus oli kaunis käsiala.
Ratsumestari ja Asbjörn Krag tervehtivät, ja puheenjohtaja teki kevyen kumarruksen. Hän oli tietoinen tuomioistuimen arvosta. Hän istui kyynärpäät pöydällä ja sormenpäät vastatusten.
— Te haluatte kuulustella minua? kysyi ratsumestari.
— Istukaa, vastasi puheenjohtaja.
Rye istuutui joutilaana olevalle tuolille, ja Asbjörn Krag asettui hänen viereensä. Nuori tuomari ei näyttänyt tuntevan salapoliisia.
Kun asiaankuuluvat muodollisuudet oli läpikäyty, sanoi puheenjohtaja:
— Tämä on yksityinen kuulustelu. Oikeus toivoo, että syrjäiset poistuisivat.
Ja samalla hän loi moittivan katseen Asbjörn Kragiin.
Krag nousi.
— Herra puheenjohtaja, sanoi hän. — Ratsumestari Rye on nyt sellaisessa asemassa, että hän voi tarvita avustajaa. Minä olen hänen avustajansa. Pyydän senvuoksi saada olla kuulustelussa läsnä.
Kragin esiintyminen sai puheenjohtajan hieman tolaltaan, eikä hän enää yrittänyt saada vierasta poistumaan.
Ratsumestari kutsuttiin sitten lakipöydän eteen.
— Te luultavasti jo tiedätte, minkä johdosta teidät on kutsuttu tähän kuulusteluun, aloitti puheenjohtaja. — Eversti Holger on löydetty vaarallisesti haavoitettuna metsästä, ja kaiken todennäköisyyden mukaan hän on joutunut murhayrityksen uhriksi. On aihetta uskoa, että te tunnette tämän surullisen tapauksen yhteydessä olevia lähempiä seikkoja.
— Onko eversti kuollut? kysyi ratsumestari.
— Ei, mutta hänen tilaansa pidetään toivottomana. Hän on edelleenkin tajuttomana.
— Kuulustellaanko nuorta neitiä todistajana?
— Olimme toivoneet sitä, vastasi puheenjohtaja, mutta neiti on vuoteen omana. Hän on saanut hermokohtauksen, ja lääkäri kieltää häntä esiintymästä todistajana. Eversti Holger poistui kotoaan eilen iltapäivällä kello kolme. Kerrotaan, että te läksitte samaan aikaan talostanne ratsastamaan. Onko se totta?
— On.
— Mihin te ratsastitte?
— Ajoin everstin kartanoon päin.
— Eversti tavattiin Holten tienoilla. Hänen talostaan on siihen paikkaan, mistä hänet löydettiin, noin neljännestunnin kävelymatka. Missä olitte neljännestä yli kolmen ja puoli neljän välisenä aikana?
Ratsumestari mietti.
— Olin ihan everstin talon läheisyydessä, vastasi hän.
— Niinmuodoin verrattain kaukana siitä paikasta, missä hän makasi?
— Niin, verrattain kaukana.
Puheenjohtaja ojensi hänelle paperipalasen.
— Minä en oikein tunne näitä seutuja, sanoi hän. — Voisitteko muutamilla viivoilla joltisenkin tarkasti määritellä paikan, missä olitte kello neljännestä yli kolmen?
Ratsumestari otti paperin ja kyhäsi pienen asemapiirroksen.
Asbjörn Krag tuli pöydän luo ja vilkaisi piirustukseen.
— Minne teillä oli matka? kysyi puheenjohtaja.
— Minun on tapana käydä aina siihen aikaan ratsastamassa, vastasi Rye.
— Se kuuluu tottumuksiini.
— Tapasitteko everstin tiellä?
— En.
— Oletteko nähnyt häntä viime aikoina?
— En muutamiin päiviin.
Kuulustelu keskeytyi hetkeksi, jonka jälkeen puheenjohtaja jatkoi:
— Mihin aikaan tulitte kotia?
— Kello neljä.
— Niinkö, kello neljä, mutisi varatuomari ottaen uudelleen käteensä piirustuksen ja katsellen sitä.
— Te olitte siis hyvin lähellä everstin taloa kello 3.15. Missä olitte, sanokaamme, kello puoli neljältä?
— Sitä en voi tarkoin ilmoittaa. Olin koko ajan kartanon lähettyvillä.
Eikä se muuten merkitse asiaan nähden sitä eikä tätä.
Puheenjohtaja tekeytyi ankaramman näköiseksi.
— Minä tässä päätän, mikä merkitsee, mikä ei, sanoi hän. — Mitä tietä ratsastitte takaisin?
— Samaa mitä tulinkin.
— Ette siis mennyt Holteen päin?
— En.
— Oletteko aivan varma siitä? Tämä on nimittäin hyvin tärkeä seikka.
— Minä en mennyt Holteen päin, vastasi Rye hieman ärtyneenä toistetuista kysymyksistä. — En ollut lähelläkään sitä paikkaa.
Syntyi taas hetken kestävä vaitiolo, ja Asbjörn Krag huomasi nuoren puheenjohtajan kasvoista, että hän valmistautui hyökkäykseen.
— Kirjoititteko everstille eilen tai toissa päivänä?
— Kirjoitin.
Asbjörn Krag siirtyi lähemmä kuullakseen paremmin.
— Kirjoititte hänelle tärkeästä asiasta?
— Niin.
— Pyysitte saada tavata häntä kello puoli neljä?
— Niin.
— Eikö tarkoituksenne ollut saapua kohtauspaikalle?
— Ei, mahdollisesti ei.
— Sepä merkillinen vastaus.
— Siihen kysymykseen en voi vastata toisin.
— Tahdon huomauttaa, sanoi puheenjohtaja, että sellaiset vastaukset tekevät oikeuteen huonon vaikutuksen ja pahentavat asiaanne. Ettehän liene kirjoittanut everstille suorastaan siinä tarkoituksessa, että saisitte hänet poistumaan talostaan?
— En. Alkuperäinen aikomukseni oli mennä häntä tapaamaan, mutta sitten sattui este.
— Mikä este?
— Sitä en voi täällä selittää.
— Pankaa mieleenne, että seisotte oikeuden edessä. Todistaja ei saa salata mitään.
— Minä en sano enempää.
— Tällainen käytös pahentaa asiaanne. Pelkään, että se muuttaa teidän asemanne tuomioistuimeen nähden.
— Mitä tarkoitatte, herra tuomari?
— Te olette tähän asti esiintynyt todistajana. Oikeus ottaa nyt harkitakseen, eikö teitä ole käsiteltävä syytettynä.
Ratsumestari ei vastannut. Hän seisoi selin Asbjörn Kragiin, joten tämä ei nähnyt hänen kasvojaan.
— Muistatteko miten kirjoittamanne kirje kuului? kysyi puheenjohtaja edelleen.
— En, mutta oletan, että se on oikeuden hallussa.
Puheenjohtaja nyökkäsi ja haki esille paperin.
— Aivan oikein, sanoi hän. — Tämä tosiaankin kummallinen ja hyvin huonoon valoon saattava kirje on täällä.
Hän ojensi paperin ratsumestarille. Tämä vilkaisi siihen.
— Tätä kirjettä, sanoi hän, minä en ole kirjoittanut.