KUUDES LUKU.

Hevosen selässä.

Oikeuden puheenjohtaja tuijotti häneen ihmeissään.

— Mutta itsehän te…, sanoi hän, — itsehän te juuri äsken sanoitte, että…

— Minä sanoin, vastasi ratsumestari, että olen kirjoittanut kirjeen eversti Holgerille. Sen kirjeen omaksun kyllä, jos saan nähdä sen, mutta tätä kirjettä en ole kirjoittanut.

— Mutta tämähän on ainoa tätä asiaa koskeva kirje, jonka eversti on jättänyt jälkeensä, selitti tuomari. — Voitteko antaa meille mitään näytteitä käsialastanne?

Rye veti taskustaan joitakin papereita, ja nuori puheenjohtaja huomasi vaivatta, ettei käsialoissa ollut mitään yhtäläistä.

Tässä Asbjörn Krag puuttui puheeseen, ja tuomari oli siksi epävarma, että antoi syrjäisen sekaantua asiaan.

— Saisimmeko kuulla mitä kirje sisältää? sanoi Krag.

Puheenjohtaja luki sen:

— "Se mies, jota Te aina ajattelette, haluaa puhutella Teitä kello puoli neljä, sovitulla paikalla, ja toivoo, että tyydyttävä ratkaisu on mahdollinen. Koska ei ole suotavaa, että minä näyttäydyn talossanne, ei minulla ole muuta keinoa saada aikaan keskustelua Teidän kanssanne."

— Kirjeestä puuttuu allekirjoitus, sanoi puheenjohtaja. — Ellei ratsumestari ole tätä kirjoittanut, käy kaikki minusta suoraan sanoen hyvin arvoitukselliseksi.

— Mikä käy arvoitukselliseksi? kysyi Asbjörn Krag.

— Murha, vastasi puheenjohtaja.

Murha! Läsnäolijat ikäänkuin vavahtivat. Salapoliisi loi katseen ystäväänsä. Ratsumestarin kasvot vääntyivät harmista. Hän ei virkkanut mitään. Mutta jokin aavistus sanoi puheenjohtajalle, että hän oli mennyt liian pitkälle. Hän kiiruhti lieventämään lausuntoaan:

— Asiain nykyisellä kannalla ollessa se näyttää murhayritykseltä. Valitan, että minun on pakko käyttää tätä sanaa. Mutta minähän teen ainoastaan velvollisuuteni, kun pyrin asiassa totuuteen.

— Siihen te tuskin pääsette ennakkomielipiteellä, sanoi Krag. — Jos ratsumestari olisi kirjoittanut tuon kirjeen, saattaisi se kyllä viitata siihen, että hän on tahtonut houkutella everstin ansaan. Minä sanon viitata siihen. Sillä epätodennäköisyys pistää heti silmään. Miten te, herra puheenjohtaja, arvostellettekin ystävääni, herra ratsumestaria, luulen teidän kuitenkin myöntävän, että hän tuskin on mikään pähkähullu.

Ratsumestari katsahti ehdottomasti Kragiin, ja puheenjohtaja sanoi:

— En luule käytökselläni mitenkään antaneeni aihetta sellaiseen olettamukseen.

— Ette suinkaan, sanoi Krag, joka puhui niin vakuuttavasti ja totisesti, että puheenjohtaja aivan unohti hänen olevan syrjäisen henkilön, — mutta jos ratsumestari todellakin olisi tahtonut houkutella everstin metsään lyödäkseen hänet kuoliaaksi, niin olisihan ollut hänen puoleltaan aivan päätöntä kirjoittaa tuollainen kirje. Se on myönnettävä. Täytyihän hänen olla joltisenkin varma siitä, että kirje joutuisi ihmisten käsiin.

Puheenjohtaja kävi ilmeisesti epävarmaksi.

— Ei edes kaikkein yksinkertaisin pahantekijä menettele niin kömpelösti, jatkoi Krag. — Mutta muuten on jotenkin turhaa pohtia tätä kysymystä, koska kerran on selvää, ettei kirje, joka houkutteli everstin ulos, ole ratsumestarin kirjoittamakaan.

Puheenjohtaja liikahteli hermostuneesti tuolillaan.

— Kaikki käy niin hyvästi yhteen tämän kirjeen kanssa, sanoi hän, että on kerrassaan mahdotonta, että joku toinen olisi sen kirjoittanut.

Asbjörn Krag rypisti otsaansa.

— Niinkö — sepä merkillistä. Mutta oli miten oli, tuota kirjettä ratsumestari ei ole kirjoittanut. Minä tunnen ystäväni käsialan. Lisäksi tulee se seikka, että ratsumestari on myöntänyt kirjoittaneensa kirjeen everstille, kenties samantapaisen kirjeen, mutta ei tätä. Ja muuten, millainen tämän kirjeen sävy on? Siinä on jotakin uhkaavaa, jollaista Rye varmasti karttaisi.

Nuori puheenjohtaja älysi nyt vasta mitä osaa Asbjörn Krag tässä näytteli. Hän katsoi terävästi salapoliisiin ja sanoi:

— Minä en voi sallia teidän tällä tavoin sekaantuvan kuulusteluun.
Kuka te olette?

Salapoliisi hymyili.

— Pyydän anteeksi, sanoi hän, etten ole ilmaissut itseäni. Tässä on valtakirjani.

Puheenjohtaja lysähti kokoon, kun luki nimen.

— Tekö se olette! sanoi hän. — No siinä tapauksessa teille on yhtä paljon kuin minullekin etua siitä, että asia saadaan selväksi.

— Niin, ja kuin Ivar Ryelle, lisäsi Krag.

— Kuten tahdotte. Tunnetteko asiaa tarkemmin?

— Toistaiseksi en kai paremmin kuin tekään, herra puheenjohtaja, mutta jos sallitte, pyytäisin sanoa sanasen.

— Olkaa hyvä. Jos olisin tuntenut teidät, en olisi keskeyttänyt.

— Kiitos, vastasi Krag kumartaen. — Sitä minä vain tahdoin sanoa, että minusta tuntuu, kuin tässä suotta tuhlattaisiin aikaa.

Tuomarin kasvot punehtuivat.

— Mitä se merkitsee? Pyydän päästä nuhteista.

— Tarkoitukseni ei ensinkään ole nuhdella, sanoi Krag, vaan ainoastaan huomauttaa asianlaidasta. Minusta tuntuu todellakin siltä, kuin kuulustelu olisi ajan hukkaamista. Tehän uskotte, että tässä on tapahtunut rikos?

— Pelkään sitä, vastasi puheenjohtaja arvokkaasti.

— Hyvä. Ja minä kallistun samaan mielipiteeseen. Mutta oletteko ryhtynyt mihinkään tutkimukseen?

— Sehän tässä juuri on tekeillä.

— Jos sallitte minun vanhempana ja varmaankin kokeneempana virkaveljenä antaa pienen neuvon, sanoi Krag, niin tahtoisin kehoittaa ensin ottamaan selon siitä, mistä selko on otettava, ennenkuin ryhdytte todistajain kuulusteluun. Oletteko nähnyt everstiä?

— Tietysti olen. Lääkärit ovat paraikaa hänen luonaan.

— Mutta oletteko käynyt Holten puolella, mistä hänet löydettiin?

— Olen, luonnollisesti, vastasi tuomari.

— Sitten kai olette tehnyt siellä joitakin huomioita?

— Mitä tarkoitatte?

— Eikö siellä ollut mitään, joka olisi saattanut antaa johtoa?

— Mitään jälkiä ei näkynyt.

— Todellakin? Mutta onhan maa siellä savista, vai miten? Onko paikka suljettu?

— Ei.

— Mutta sallikaahan minun sitten…, sanoi Krag innokkaasti. —
Minulla ei todellakaan ole halua enää viipyä tässä kuulustelussa,
Minulla on muita asioita toimitettavana, jos mielin päästä mihinkään
selvyyteen tässä jutussa. Minä lähden Holteen.

Puheenjohtaja tuijotti hetkisen salapoliisiin. Liekö nuoreen mieheen vaikuttanut Kragin varma esiintyminen vai hänen suuri maineensa — oli miten oli, hän kokosi paperinsa ja sanoi:

— Minä lähden mukaan. Jatketaan kuulustelua myöhemmin.

— Nyt meillä on oikea vauhti, sanoi Krag hyvillään. — Ja nyt voin sitäpaitsi mielelläni myöntää…

Tuomari katsoi häneen tarkkaavaisena.

— Voin myöntää, sanoi salapoliisi, että olette oikeilla jäljillä, mitä kirjeeseen tulee. Minä uskon, että kirje voi auttaa meidät johonkin. Mutta väitän edelleenkin, ettei se ole ratsumestarin kirjoittama.

Lautamiehet ja pöytäkirjuri olivat yhtä ymmällä kuin ratsumestarikin tämän äkillisen käänteen johdosta. Mutta kaikkiin vaikutti Asbjörn Kragin into mukaansatempaavasti. Salapoliisi oli painanut leimansa asiaan. Siihen oli tullut vauhtia. Nyt ei enää seisottu vihreän pöydän ympärillä lavertelemassa. Heti kun tuomari oli karistanut yltänsä raskaan arvokkuuden, tuli häneen luonnollinen toimintahalu, joka vaikutti miellyttävästi. Hän kulki Asbjörn Kragin rinnalla tietä pitkin. Ratsumestari ja pöytäkirjuri tulivat vähän jäljempänä.

— Ulkonaiset seikat todistavat näennäisesti ratsumestaria vastaan, sanoi tuomari. — Heti kun sain kuulla tuon rakkaustarinan, iski mieleeni ajatus, että ainoa, jossa arvoituksen selitys piili, oli Ivar Rye. Kukaan muu se ei voinut olla.

— Ja kuitenkin täytyy täällä olla olemassa joku neljäs, sanoi Krag.

— Neljäs? kysyi tuomari kummastellen.

— Näytelmässä on tähän asti esiintynyt kolme henkilöä, selitti salapoliisi, — vanha eversti, ratsumestari ja everstin tytär, Dagny. Ja lisäksi tulee neljäs, se, jota me etsimme. Teitte virheen siinä, että heti katsoitte asiaa yhdeltä ainoalta puolelta. Siitä johtui vain, että heti törmäsitte päinvastaisia tosiasioita vasten. Kun aletaan tuollaista asiaa tutkia, ei koskaan pidä lähteä yhdestä edellytyksestä. Myönnän kyllä, että on vaikea pitää itseään tarpeellisen matkan päässä. Vielä emme ole täysin varmat siitäkään, onko everstiä vastaan tehty murhayritys vai onko kysymyksessä tapaturma.

— Tapaturma on aivan mahdoton, sanoi tuomari vakuutettuna. — Eversti löydettiin pehmeältä nurmelta. Lähitienoilla ei ollut ainuttakaan kiveä, johon hän olisi voinut lyödä päänsä.

Asbjörn Krag ei vastannut mitään.

Käveltyään muutamia minuutteja he saapuivat perille, pienelle metsäniitylle. Sen halki vievä tie oli jotenkin niljakka, ja laihassa savimaassa oli ruohonkasvu huono. Niityn laidassa kasvoi muutamia matalarunkoisia puita.

Tuomari vei Asbjörn Kragin onnettomuuspaikalle ja sanoi:

— Tässä hän makasi suullaan.

— Ja haava takaraivossa? kysyi Krag.

— Niin, sanoi tuomari. — Mikäli voin päättää, on isku sattunut hänen takaraivoonsa ja kaatanut hänet heti maahan. Jumala tiesi, mitä hänellä muuten oli tekemistä täällä näin kaukana. Tämä paikkahan on verrattain pitkällä tiestä.

— Voimmehan ajatella, vastasi Krag, että tuntematon odotti häntä täällä.

Krag tarkasteli maan laatua. Tutkimus näytti varsin pintapuoliselta, eikä hän tuntunut tekevän mitään löytöä.

Sillävälin saapuivat ratsumestari, nimismies ja pöytäkirjuri paikalle.

Yhtäkkiä Asbjörn Krag kysäisi:

— Tuliko eversti ratsain?

— Ei, vastasi tuomari, hän tuli jalkaisin.

Salapoliisi oli hetkisen vaiti. Sitten hän kysyi jälleen — ja kysymys tuntui kummalliselta:

— Ratsastavatko täkäläiset ihmiset paljon?

Tuomari vilkaisi ratsumestariin, ja tämä vastasi:

— Tietääkseni kahden penikulman alalla ei ole ratsuhevosta muilla kuin kolmella henkilöllä, nimittäin everstillä, hänen tyttärellään ja minulla. En ainakaan tunne muita.

— Hyvin merkillistä, mutisi Asbjörn Krag. — Jos tässä on tapahtunut murhayritys, on murhaaja ollut hevosen selässä.