SEITSEMÄS LUKU.
Dagny.
— Oletteko ihan varma, kysyi Asbjörn Krag toistamiseen, että eversti läksi ulos jalkaisin?
— Se on täysin todistettu, vastasi varatuomari. — Hänen hevosensa oli tallissa, kun hänet tuotiin kotiinsa.
Asbjörn Krag mietti. Sitten hän alkoi hiljaa vihellellen uudestaan tutkia maaperää. Tie oli savinen, puolimärkä. Siinä näkyi selvästi hevosen kavioiden jälkiä. Mutta kun tietä käytettiin hyvin paljon, saattoi sen nojalla tuskin tehdä mitään johtopäätöksiä.
Asbjörn Krag tarkasteli niittyä ja erittäin huolellisesti sitä paikkaa, mistä eversti oli löydetty.
Tavallisen ihmisen mielestä olisi näyttänyt mahdottomalta löytää mitään jälkiä tuosta ruohokosta ja kovaksi tallatusta maankamarasta, mutta salapoliisin into tuntui osoittavan, että hän näki siinä enemmän kuin muut.
Sillaikaa kun hän teki tarkastustaan, keräytyi paikalle joukko uteliaita. Ne olivat lähiseudun ihmisiä, muutamia talonpoikia, jotka merkkitapauksen johdosta olivat ottaneet loman koko päiväksi ja pukeutuneet pyhävaatteisiinsa, pari puotipoikaa, kauppias itse ja eräs hänen tuttavansa, joka näytti koulunopettajalta, sekä muutamia tyttöjä. Huhu salapoliisin saapumisesta oli jo ehtinyt levitä.
Asbjörn Krag nousi maasta ja meni ratsumestarin luo, joka oli jäänyt seisomaan yksikseen ja katseli tyynesti asian menoa.
— Siitä on pitkä aika, kun olen tehnyt tutkimuksia tällä tavoin, sanoi salapoliisi hymyillen. — Tällainen intiaanimainen ryömiminen ja jälkien hakeminen kuuluu ammoin menneeseen aikaan. Mutta joskus täytyy vielä turvautua alkuperäisiin keinoihin.
— Oletko löytänyt mitään? kysyi ratsumestari.
— Enpä erityistä. Joitakin pikkuseikkoja olen sentään pannut merkille. Sen verran voin sanoa, että olen nähnyt jotakin, jota tuomari ja nimismies eivät ole nähneet.
— Kauanko tätä tutkimusta kestää? kysyi ratsumestari hieman kärsimättömästi. Häntä ilmeisesti vaivasivat nuo monet silmät, jotka tarkastelivat häntä.
— Kohta se päättyy, vastasi Krag. — Sinun läsnäolosi ei muuten ole ensinkään välttämätön.
— Sepä hyvä, vastasi ratsumestari huomattavasti keventynein mielin. —
Sitten menenkin kotiin. Minä en viihdy näiden ihmisten parissa.
Toivoisin olevani sadan penikulman päässä täältä.
— Mene sinä vain, minä tulen tunnin kuluttua.
— Silloin ehkä tuot hyviä uutisia tullessasi.
— Toivokaamme sitä, vastasi salapoliisi vakavasti. — Ainakin tuon uutisia. Mutta ennenkuin lähdet, täytyy sinun luvata minulle eräs asia.
— Anna kuulua.
— Ethän aio enää ratsastaa tänään?
— En, vastasi Rye hieman kummastuneena. — En aio. Mutta miksi kysyt sitä?
— Sitten ei kai ole tarpeen, että käyt tallissa?
— Minä tavallisesti käyn hevosiani katsomassa tähän aikaan päivästä.
— Jätä ne tallirengin huostaan. Tahdon sinulta lupauksen, ettet mene talliin.
Ratsumestari ällistyi.
— Mutta miksi ihmeessä?
— Se on minun asiani. Älä kysy vielä mitään. Saan siis luottaa siihen?
— Tietysti, mutta tämä on totisesti arvoitus.
— Mene nyt vain.
Ratsumestari läksi ja katosi puiden sekaan, ja nimismies katsoi pitkään hänen jälkeensä nälkäisin silmin, ikäänkuin saalis olisi luistamaisillaan hänen käsistään.
Läsnäolijat kerääntyivät nyt salapoliisin ympärille, ja kysymyksiä alkoi sadella, etenkin koulunopettajan suusta. Mutta Asbjörn Krag vastaili niukasti. Hän veti tuomarin syrjään ja sanoi hänelle:
— Saatte olla ihan huoletta; asia näyttää tällä hetkellä arvoitukselta, paljon suuremmalta arvoitukselta kuin nyt aavistattekaan, mutta se on selvitettävissä. Antakaahan paperi minulle.
— Mikä paperi?
— Kirje, jonka eversti sai juuri ennen lähtöään.
Tuomari ojensi empien hänelle tärkeän paperin, ja Asbjörn Krag otti sen tyynesti ja pani muistikirjansa väliin.
— Se kuuluu jutun asiakirjoihin, muistutti tuomari hieman levottomana.
Mutta Krag rauhoitti hänet.
— Minä voin milloin tahansa saada sähköteitse haltuuni koko tutkinnan. Se on vain muotoseikka, olkaa siis levollinen. Mutta mitä nuo tuolla puuhaavat?
Tuomari kääntyi katsomaan. Molemmat puotipojat ja koulunopettaja tutkivat innokkaasti maata samalla tavalla kuin Asbjörn Krag oli tehnyt. Opettaja varsinkin oli toimessaan.
— Löydättekö mitä? kysyi salapoliisi hymyillen ja meni heidän luoksensa.
Puotipojat pudistivat päätänsä. Opettaja oli vaiti.
— Niin, tuollaista saa aina nähdä, sanoi tuomari kokeneen tavoin. — Niin pian kuin asiassa on vähänkin salaperäistä, luulee jokainen pystyvänsä ratkaisemaan arvoituksen. Ja on aivan merkillistä, mitä selityksiä tuollaiset ihmiset voivat keksiä.
Koulunopettaja kuuli tuomarin sanat ja koetti huomaamatta vetäytyä pois.
Asbjörn Krag katsoi häntä pitkään. Yhtäkkiä vilahti kuin varjo salapoliisin kasvojen yli ja hänen syvät, kirkkaat silmänsä tuikahtivat ilmaisten yllätystä.
— Mikä tuo mies on nimeltään? kysyi hän osoittaen päällään koulunopettajaa, joka juuri katosi puiden sekaan.
— Hänen nimensä on Boman, vastasi tuomari. — Hän on oleskellut täällä viikkokauden ja asuu kauppiaan luona.
— Kuka on kauppias?
Tuomari osoitti erästä väkijoukossa seisovaa miestä, ja Asbjörn Krag loi häneen katseen, joka tuntui pureutuvan kiinni.
Sitten salapoliisi löi nuorta tuomaria tuttavallisesti olalle ja sanoi:
— Lähdetäänkö eteenpäin? Jospa pistäytyisimme everstin luona. Ettekö luule olevan mahdollista puhutella nuorta neitiä?
— Hän on hyvin huonona. Pelkään hänen saaneen ankaran hermokohtauksen.
Mutta sopiihan koettaa. Mitä aiotte häneltä kysyä?
— Saamme nähdä, vastasi salapoliisi. — Kenties kysymykset ovat turhia.
— Niinkö luulette? Hän on harvinaisen ymmärtäväinen nuori nainen.
— Juuri siksi, vastasi salapoliisi merkitsevästi. — Kenties hän on liiankin ymmärtäväinen, herra tuomari.
Tuomari kummasteli tätä lausuntoa. Hän katsoi salapoliisia kasvoihin löytääkseen hänen ilmeistään mahdollisesti selityksen.
Mutta salapoliisi oli nyt iloisen ja arkipäiväisen tyytyväisen näköinen.
— Mikä ihana luonto täällä on! sanoi hän ojentaen kätensä. — Täällä minä tahtoisin asua.
Tuomarin mielestä luonto ei suinkaan ollut kaunis. Eikä se ollutkaan. Mutta Kragilta puuttui harvinaisen suuressa määrässä luonnon tajuntaa, ja milloin hän semmoisella äänellä sanoi luonnosta jotakin, oli aina salaisena tarkoituksena päästä vastenmielisistä kysymyksistä ja selityksistä.
Hän tuli yhtäkkiä kaunopuheiseksi, ja kun molemmat herrat lopulta saapuivat talon edustalle, oli Asbjörn Krag paraikaa kertomassa jännittävää kohtausta seikkailurikkaasta elämästään — tuomarin kuunnellessa ahmien.
Yhtäkkiä tuomari huudahti:
— Tuolla hän on!
Asbjörn Krag kääntyi katsomaan.
Nuori tyttö tuli hiljaa käyden pihan poikki.
Hän tuli keskellä laskevan auringon kirkasta valovirtaa. Asbjörn Krag näki selvästi hänen kasvonsa ja hämmästyi hänen harvinaisesta kauneudestaan. Yllään oli hänellä yksinkertainen maalaispuku, mutta kun hän liikkui, näki heti, että hän oli säätyläisnainen, joka ei ollut ikäänsä elänyt tässä syrjäisessä maakartanossa.
Hän tuli heitä kohden. Asbjörn Krag tervehti kunnioittavasti mennen häntä vastaan. Salapoliisi huomasi, että hän oli kalpea. Hän näytti itkeneen äskettäin.
Dagny neiti ojensi hänelle kätensä ja koetti hymyillä.
— Kuulin teidän olevan täällä, sanoi hän, ja tahdoin tulla tervehtimään. Saanko pyytää teitä astumaan sisään.
— Kiitos, olin juuri aikeissa tulla tapaamaan teitä, hyvä neiti. Te voitte mahdollisesti tehdä minulle palveluksen, ehkä hyvinkin suuren palveluksen.
Dagny hätääntyi hieman ja vastasi kartellen:
— Minäkö?
— Niin, te. Ystäväni, herra tuomari tässä mainitsi, ettei teitä saanut häiritä, mutta minä en aikonut välittää siitä vähääkään.
Dagny neiti sai hymynsä takaisin.
— Niinkö, en luullut teitä niin kovaksi.
— Kova en olekaan, vastasi Asbjörn Krag, mutta kun on kysymys niin paljosta kuin tässä asiassa, täytyy minun luonnollisesti tietää, ettette tahdo vetäytyä syrjään.
— Olen mielelläni palveluksessanne. Mitä haluatte?
— Ensin täytyy minun kysyä teiltä miten isänne voi.
— Tohtori oli juuri hänen luonaan. Hän ei ole vielä tullut tajuunsa, ja tohtori sanoi, että siihen voi kulua vielä pitkä aika. Mutta hän toivoo, että henki on sentään pelastettavissa.
— Toiseksi pyytäisin päästä kahdenkesken puheillenne, sanoi Krag.
Hän katsoi vakavasti tyttöön. Tämän silmät karttoivat häntä arasti.
Krag ymmärsi, että Dagny tiesi jotakin. Ja hän saattoi nähdä tytön vapisevista, hermostuneista sormista, että hän oli väkevän mielenliikutuksen vallassa.
Oliko siihen syynä isän sairaus vai sekö, että hän tiesi jotakin?