NELJÄSTOISTA LUKU.
Kumpi?
Salapoliisi veti laskostetun paperin taskustaan.
Tämän paperin hän asetti eversti Holgerin saaman salaperäisen kirjeen viereen oikeuspöydälle ja kysyi puheenjohtajalta:
— Voiko kukaan väittää, etteivät nämä molemmat kirjeet ole saman henkilön käsialaa?
Tuomari tutki hyvin tarkoin molempia asiapapereita. Hänen kasvoistaan näkyi, että hän oli hämmästynyt ja ymmällä.
— Miten on minulta voinut jäädä huomaamatta, mutisi hän, että everstille lähetetty kirje on selvästi kirjoitettu vääristetyllä käsialalla. Ei ole epäilystäkään, molemmat kirjeet ovat saman miehen kirjoittamat. Mistä olette saanut tämän kirjoituksen, herra Krag?
— Olen löytänyt sen, vastasi salapoliisi.
Tuomari katsoi häneen ja hätkähti.
Krag, joka näki hänen katseensa, huomautti:
— Teidän on muistaminen, ettei tässä ole kysymys pelkästä tuloksen saavuttamisesta hämärässä ja kummallisessa asiassa, vaan että myös kanssaihmisen onni ja kunnia on vaarassa. Päällepäätteeksi ystävän.
— Minä voisin täydentää todisteluainesta, sanoi puheenjohtaja laskien pöydälle kolmannen kirjelipun.
Se oli asianajaja Bomanin kirje, jossa hän ilmoitti aikovansa esiintyä todistajana ja tuoda tärkeitä tietoja.
Oli nyt aivan ilmeistä, että kaikki kolme kirjettä, eversti Holgerin saama, tuomarille lähetetty ja se, jonka Asbjörn Krag oli tuonut, olivat saman henkilön kirjoittamia, siis Bomanin. Viimeksimainittu kirje oli se paperi, jonka Asbjörn Krag oli kauppiaan luona käydessään pistänyt taskuunsa: keskeneräinen kirje metsäkaupasta.
Oikeuden puheenjohtaja istui hetkisen mietteissään. Tilanteen äkillinen muutos oli nähtävästi hämmästyttänyt häntä melkolailla.
— Asia on siis joutunut uuteen vaiheeseen, sanoi hän. — Epäilykset käyvät nyt kahtaanne. Ratsumestari Rye ei ole ainoa epäluulonalainen.
— Pyytäisin tämän johdosta saada huomauttaa, sanoi Krag, että toinen epäluulonalaisista, ratsumestari, on täällä läsnä, kun taas toinen on poissa, vastoin omaa ilmoitustaan. Näyttää siltä, kuin asianajaja olisi alkanut aavistaa pahaa ja vainuta, että oli edessä pikkuinen tilinteko, ja senvuoksi katsonut parhaaksi hukkia tiehensä.
— Se tuntuu uskomattomalta, arveli tuomari. — Miten hän olisi voinut aavistaa sellaista? Eihän minulla itsellänikään ole ollut siitä aavistusta ennen kuin nyt vasta. Tiesin kyllä, että teillä oli jokin yllätys mielessä, mutta en osannut ajatellakaan, että se oli tällainen pommi.
Hän selaili hämillään papereitansa.
— Niin, tässä me nyt koreasti istumme, kunnes asianajaja suvaitsee saapua. Kunpa tietäisi missä hän oleksii.
Asbjörn Krag kumartui hymyillen lakipöydän yli.
— Saanko antaa neuvon? sanoi hän.
— Olkaa hyvä. Niin kokeneen miehen neuvoa kuuntelen mielelläni. Mehän emme ole ehtineet pitemmälle kuin valmistavaan kuulusteluun, ja kaikki on otettava varteen, mikä voi tuoda selvyyttä asiaan. Mitä teillä on sanomista?
— Jos olisin teidän sijassanne, sanoi Krag, päättelisin näin: onhan peräti todennäköistä, että mies, joka on kirjoittanut kirjeen eversti Holgerille, on syyllinen. On olemassa kaksi sellaista kirjettä, tai oikeammin sanoen on puhe kahdesta kirjeestä, joista toinen on tässä oikeuspöydällä, toinen kadoksissa. Toisen on ratsumestari Rye kirjoittanut, toisen asianajaja Boman.
Kumpi näistä miehistä on syyllinen?
Jos olisin teidän sijassanne, herra puheenjohtaja, ottaisin tässä kohden avuksi psykologisen arvostelukykyni.
Jos jätätte huomioonottamatta kaiken löyhän panettelun, kaikki ilkeämieliset huhut, joita ratsumestari Ryestä on paikkakunnalla levitetty, ette voi kieltää, että hän on gentlemanni, tai ainakin tekee sen vaikutuksen.
Ratsumestari on — jatkoi Krag — muitta mutkitta tunnustanut asioita, jotka ovat omansa asettamaan hänet mitä huonoimpaan valoon, ja kieltäytynyt ilmaisemasta toisia asioita, silläkin uhalla, että vaikeneminen yhä pahentaa hänen asemaansa. Hän ei toisin sanoen ole pienimmässäkään määrässä pitänyt silmällä itseänsä, vaan on avomielisesti antanut ne tiedot, jotka on katsonut voivansa antaa, ja vaiennut silloin kun on katsonut siten toimivansa oikeimmin. Hän ei tahdo tarkemmin selittää vaikenemisensa syitä. Mutta ei tarvitse kovinkaan suurta psykologista tarkkanäköisyyttä huomatakseen, että juuri tämä hänen esiintymisensä on todisteena hänen vilpittömyydestään. Minä luulen, herra puheenjohtaja, että olemme tässä kohden yhtä mieltä.
— Minustakin tuntuu, sanoi tuomari, että ratsumestarin käytöksessä on luotettavuuden leima. Mutta minä vain en käsitä, mistä syystä hän tahtoo salata tärkeitä seikkoja. No niin, jatkakaahan.
— Kääntykäämme nyt toiseen epäluulonalaiseen, sanoi Krag. — Me panimme kumpikin heti hänet merkille. Hän osoitti silmäänpistävää asianharrastusta. Me muistamme, kuinka hän kulki niityllä nuuskien maata, ikäänkuin hänellä olisi ollut vainu. Hän koetti kaikin mokomin saada epäluulot kohdistumaan ratsumestariin. Miksi? Onko ajateltavissa, että kuka tahansa tuiki tuntematon herra X sekaantuu tähän asiaan ja koettaa kaikin mahdollisin keinoin tehdä toisen ihmisen onnettomaksi ja kunniattomaksi?
Minä voin kertoa teille, että kohtasin tämän miehen eilen illalla. Se tapahtui luultavasti muutamia minuutteja sen jälkeen kuin hän oli lähettänyt teille tuon kirjeensä, ehkä puolta tuntia myöhemmin. Olin jo silloin päättänyt hieman tarkastella häntä, ja mahdollista on, että minulta siinä pääsi joku varomaton sana, joka herätti hänen epäluulonsa. Oli miten tahansa, tänään on ilmennyt seikka, joka todistaa häntä vastaan. Häntä ei ole kuulunut, vaikka hän nimenomaan on ilmoittanut tulevansa tänne. Hän on kadonnut jäljettömiin. Hän ei ole lähettänyt peruutusta eikä minkäänlaista selitystä. Jätän teidän ratkaistavaksenne, kumpi on epäiltävämpi: ratsumestariko, joka itse on lyönyt korttinsa pöytään, vai tuo mieskö, joka tällä tavoin tekeytyy näkymättömäksi.
— Siihen kysymykseen ei ole vaikea vastata, sanoi tuomari. —
Epäiltävämpi on minun silmissäni ehdottomasti asianajaja.
— Eikö niinmuodoin pitäisi hankkia hänet tänne?
— Ehdottomasti. En tiedä miten tässä muuten päästäisiin mihinkään, ellemme saa kuulla hänen selitystänsä.
— Silloin pitäisi teidän myös etsityttää häntä, sanoi salapoliisi, vieläpä kaikilla vallassanne olevilla keinoilla.
Puheenjohtaja katsoi häneen kysyvästi. Krag nyökkäsi, ja sitten tuomari antoi merkin nimismiehelle.
Molemmat viranomaiset kuiskailivat keskenään hetken aikaa, ja sitten nimismies lähti nopeasti huoneesta.
Kuulustelu, joka oli muodostunut todellakin odottamattomaksi, keskeytettiin nyt, ja oikeus otti neljännestunnin väliajan. Nimismies oli saanut tehtäväkseen keinolla millä hyvänsä ottaa selon asianajajasta ja tarpeen tullen vaikka väkipakolla tuoda hänet kuulusteluun. Toinen sanomalehtimiehistä kääntyi Kragin puoleen:
— Me olemme saaneet sen käsityksen, että te se itse asiassa olette täällä määrääjänä.
— Toivon, vastasi Asbjörn Krag, että olette myös saaneet selvän käsityksen siitä, miten äärettömän huonosti olisi voinut käydä, ellei nuori puheenjohtaja olisi ollut siksi järkevä ja totuuttaharrastava.
— Niin olemme.
— Minä en taistele ainoastaan ystäväni puolesta. Taistelen totuuden puolesta. Ja se se lopulta voittaa.
— Sitä emme epäilekään.
Asbjörn Krag meni Ryen luo, joka seisoi kaakeliuunin kupeella välinpitämättömän näköisenä. Vaikka hän oli näytelmän päähenkilöitä, jottemme suorastaan sanoisi päähenkilö, näytti siltä, kuin asia ei olisi ensinkään liikuttanut häntä.
— Nyt on vihollinen lyöty, sanoi Asbjörn Krag.
— Mitä tarkoitat?
— Tämän jälkeen sinua ei vangita.
— Yhdentekevä.
— Niin, siltä näyttää, mutta minulle se ei ole yhdentekevää.
— Kuinka niin?
— Syystä että tunnen selvään, että asia olisi vaikeutunut suuresti, jos sinun olisi käynyt huonosti. Minulla on paremmat toiveet päästä selvyyteen asiasta, kun sinä olet vapaana.
— En ymmärrä vieläkään…
— Mutta minä ymmärrän. Täällä on liikkeellä voimia sinua vastaan, vaarallisia voimia.
— Niinkö.
Ratsumestari tapaili taskua, missä hänellä oli ase.
Asbjörn Krag huomasi tämän.
Hän laski kätensä ystävän olalle.
— Ehkä vaarallisempia kuin sellaiset, sanoi hän.
Samassa ovi lensi auki ja nimismies syöksyi sisään.
Hän oli kalmankalpea ja hätääntynyt.
— Tämä… tämä, änkytti hän,… tämä on siisti juttu!