VII LUKU.
1898-1903.
Routavuodet. Ylimääräiset valtiopäivät 1899. Helmikuunjulistuskirja, kansanadressi. Mechelinin valtiollisia julkaisuja. Hänen kuusikymmenvuotispäivänsä. 1900 vuoden valtiopäivät. Uusia laittomuuksia. Maastakarkoitus.
Venäjän sotilasvaltaisten piirien pyrkimyksiä Suomen sotalaitoksen täydelliseksi yhdistämiseksi Venäjän sotalaitokseen jatkui keskeytymättä, ja kenraali Kuropatkinin onnistui, v. 1898 sotaministeriksi tultuaan, hankkia suostumus näihin vaatimuksiin. Keisarikunnan pääesikuntaan asetettiin komitea, kenraali Dandeville puheenjohtajana, joka laati yllämainittuun suuntaan käyvän ehdotuksen Suomen uudeksi asevelvollisuuslaiksi. Heinäkuussa 1898 julkaistiin käsky Suomen ylimääräisten valtiopäiväin kutsumisesta asiaa käsittelemään.
Siten alotettu valtiollinen suunta saattoi kenraali v. Daehnin pyytämään eroa ministerivaltiosihteerinvirastaan. Hän näyttää tähän virkaan tullessaan olleen verraten vähän perehtynyt Suomen valtio-oikeudelliseen järjestykseen, mutta oli vähitellen ja varsinkin Bungen komitean jäsenenä tarkemmin siihen tutustunut ja ruvennut sen puolustajaksi. Hänen virasta eroamistaan pidettiin sen vuoksi syyllä arveluttavana oireena. Todellisuudessa oli hänen vaikutusvaltansa Suomen asioihin vähenemistään vähentynyt ja viime aikoina ollut varsin mitätön. Kenraaliluutnantti Victor Procopé määrättiin virkaatoimittavaksi ministerivaltiosihteeriksi.
Elokuussa 1898 nimitettiin kenraali Nikolai Bobrikoff Suomen kenraalikuvernööriksi. Nimitystä seurasi kaikkein korkein käskykirje, jossa ilmilausuttiin keisarin luottamus, että vastanimitettyä uusien tehtäväinsä täyttämisessä ohjaisi pyrkimys johdonmukaisesti juurruttaa paikallisen väestön tietoisuuteen, miten tärkeä Suomen menestykselle oli sen läheinen yhdistyminen kaikkien uskollisten alamaisten yhteiseen isänmaahan. Kohta Helsinkiin tultuaan lokakuussa piti Bobrikoff vastaanottoon kutsutuille senaattoreille ja muille ylemmille virkamiehille puheen, jossa hän huomautti, miten tässä maassa valitettavasti oli päässyt leviämään väärä käsitys niistä perusteista, joille Suomen suhde keisarikuntaan rakentui, ja miten tämän käsityksen vahingollisesta vaikutuksesta muutamat suomalaiset eivät olleet suhtautuneet kyllin myötätuntoisesti niihin toimenpiteisiin, joihin oli ryhdytty Suomea Venäjän vallan muihin osiin yhdistävien siteiden lujittamiseksi. Tulisihan jokaisessa suomalaisessa, jolle isänmaan edut ovat kalliit, pyrkimyksen Venäjän yhteyteen aina olla luonnollinen tunne.
Mitä tarkoitusperiä uusi kenraalikuvernööri aikoi maassamme ajaa, oli niinmuodoin alun pitäen selvää, ja tunnettuahan onkin, että hän koko virka-aikansa tavattomalla tarmolla toimi niiden toteuttamiseksi.
Ylimääräisten valtiopäiväin kokoontuessa tammikuussa 1899 annettiin niille esityksiä, joiden tarkoituksena ei ainoastaan ollut yhdenmukaisuuden aikaansaaminen Venäjän ja Suomen sotalaitosta koskeviin säädöksiin, vaan Suomen erikoisen sotaväen täydellinen lakkauttaminen ja yhdistäminen Venäjän sotalaitokseen sekä Suomen sotilasrasituksen tuntuva lisääminen, minkä ohessa valtiopäiviltä olisi riistettävä päätösvalta sotalaitosta koskevissa kysymyksissä. Nämä esitykset annettiin valtiosäädyille ainoastaan "lausunnon" saamista varten, josta sitten venäläisten viranomaisten oli annettava lausuntonsa, ennenkuin Hänen Majesteettinsa tekisi päätöksensä. Valtiopäiväin jatkuessa annettiin vielä n.s. "tasoitusesityksiä", joiden mukaan vuosittain sotapalvelukseen otettava Suomen asevelvollisten määrä oli oleva yhtä monta prosenttia maamme väkiluvusta kuin samana vuonna Venäjällä palvelukseen kutsuttu määrä, ja ylijäämä, Suomen armeijan miehistön tarpeen täytyttyä, pantava palvelemaan venäläisissä joukoissa. Valtiosäädyt lähettivät kaikki esitykset kahteen valiokuntaan: lakivaliokuntaan ja asevelvollisuusvaliokuntaan valmisteltaviksi sekä perustuslailliselta että asialliselta kannalta. Lakivaliokuntaan valittiin puheenjohtajaksi professori R. Hermanson, asevelvollisuusvaliokuntaan Mechelin.
Ennenkuin valiokunnat kuitenkaan olivat ehtineet antaa mietintönsä, yllätti valtiopäivät ja maamme helmikuun 15 p:nä 1899 annettu julistuskirja. Pietarissa kokoontuneen salaisen neuvottelukunnan laatimana, jossa oli puheenjohtajana suuriruhtinas Mikael Nikolajevitsch ja jäseninä m.m. Venäjän taantumuksen johtomies, pyhän synoodin yliprokuraattori Pobedonostseff, Bobrikoff, Plehwe y.m. sekä ainoana suomalaisena jäsenenä virkaatoimittava ministerivaltiosihteeri Procopé ja pöytäkirjanpitäjänä tunnettu suomisyöjä eversti Borodkin, vahvisti julistuskirja siihen liitetyissä "perussäännöksissä" niiden asiain lainsäädäntöjärjestyksen, jotka koskivat koko valtakunnan etuja, Suomi siihen luettuna. Tämä "valtakunnanlainsäädäntöjärjestys" oli laadittu tavalla, joka ei ottanut huomioon Suomen monasti taattuja ja vakuutettuja oikeuksia suuriruhtinaanmaata koskevain lakien säätämistapaan nähden. Valtiopäiväin lainsäädäntöoikeus muutamissa Suomea koskevissa tärkeissä kysymyksissä oli muunnettu pelkäksi "lausuntojen" antamisoikeudeksi.
Kun julistuskirja helmikuun 16 p:nä tuli yleisesti tunnetuksi Helsingissä ja sanoma siitä ennen pitkää levisi kautta koko maan, herätti se kaikkialla hämmästystä ja syvää surua. Kansalaiskokous, johon saapui runsaasti osanottajia, pidettiin Ateneumissa, mistä lähetystöjä lähetettiin senaattorien luokse kehottamaan heitä olemaan julkaisematta julistuskirjaa, mikä kuitenkin, niinkuin tunnettu, enemmistöpäätöksen nojalla toimitettiin. Senaattori Enebergin laatima, julistuskirjan perustuslainvastaisuutta selvittelevä alistus, jonka senaatti samalla teki hallitsijalle, ei, niinkuin tunnettu, vienyt mihinkään tulokseen, enempää kuin prokuraattori Söderhjelmin erikseen esittämä vastalausekaan.
Kenraali Procopé, joka neuvottelukunnassa turhaan oli vastustanut enemmistöä, oli kutsunut Mechelinin Pietariin ja siellä, vaitiolon ehdolla, hänelle ilmoittanut odotettavana olevasta julistuskirjasta. Eräillä tahoilla Mecheliniä jälestäpäin moitittiin siitä, ettei hän heti ollut kertonut tietoa muille, jotta siten olisi voitu ryhtyä ehkäiseviin toimenpiteisiin; meidän nähdäksemme ilman riittävää aihetta, sillä Mecheliniä sitoi vaitiololupauksensa ja, vaikka uutinen olisikin tullut tunnetuksi Helsingin yksityisissä piireissä muutamaa päivää aikaisemmin, olisi tämä tuskin voinut vaikuttaa asian kulkuun. Sitä vastoin Mechelin otti osaa valtiopäivien salaisissa säätyistunnoissa helmikuun 21 p:nä yksimielisesti tehtyyn päätökseen, jonka mukaan hallitsijalle lähetettäisiin lakivaliokunnan laatima alistus, jossa lausuttiin, että helmikuun julistuskirjalla ei voinut olla lain voimaa Suomessa. Mutta yhtä vähän kuin senaatin alistukseen pantiin tähänkään huomiota korkeimmassa paikassa, missä maamarsaikka ja puhemiehet, jotka olivat lähteneet alistusta viemään, eivät päässeet hallitsijan puheille. Päätettiin panna toimeen kansanadressi, komitea asetettiin asiaa ajamaan, ja kun oli koottu yli puolen miljoonan allekirjoitusta, lähti adressia Pietariin viemään 500-miehinen joukkolähetystö. Mutta ei sitäkään otettu vastaan.
Pääasiallinen työ oli näillä valtiopäivillä enimmältä keskittynyt valiokuntiin. Asevelvollisuusvaliokunnan antama mietintö oli suurimmaksi osaksi Mechelinin työtä. Mietinnössä ehdotettiin, että valtiosäädyt suostuisivat erinäisiin asevelvollisuuslain muutoksiin, joiden mukaan Suomen vakinaista sotaväkeä tuntuvasti vahvistettaisiin niin lukumäärän kuin sotakuntoisuuden puolesta sekä sen tehtäviä valtakunnan puolustukseen nähden laajennettaisiin. Siihenastinen rauhanaikainen määrä, 5,600 miestä, korotettaisiin vähitellen 12,000 mieheen, reservi muutettaisiin enemmän Venäjällä noudatetun järjestelmän mukaiseksi ja nostoväen ikärajaa korotettaisiin. Niinikään olisi myönnyttävä siihen, että suomalaisia joukkoja sodan aikana saisi, mikäli niitä ei tarvittu puolustustoimeen Suomessa, käyttää maamme rajojen ulkopuolellakin valtakunnan puolustukseen. Mutta samalla olisi valtiosäätyjen lausuttava, etteivät ne voineet hyväksyä esityksiä, koska ne tiesivät Suomen perustuslaillisen oikeusjärjestyksen loukkaamista. Lakivaliokunta omaksui mietinnössään aivan saman käsityksen esitysten laittomuudesta kuin asevelvollisuusvaliokuntakin ja perusteli sitä seikkaperäisesti. Aatelissa, porvaris- ja talonpoikaissäädyssä vaativat jyrkän kannan edustajat että, koska helmikuun 15 p:n julistuskirja olennaisesti oli järkyttänyt asevelvollisuuskysymyksen laillisen käsittelyn edellytyksiä, valtiosäätyjen ei tulisi ensinkään käydä esityksiä asiallisesti käsittelemään. Tätä vastusti Mechelin; käytännöllisenä valtiomiehenä hän tahtoi, että säädyt, mikäli oikeusperustelut sallivat, ottaisivat huomioon tosiolotkin ja mitä kohtuudella meiltä voitiin vaatia suhteessamme Venäjään. Ja häneen yhtyi kaikissa säädyissä suuri enemmistö.
Mietintöä aatelissa käsiteltäessä Mechelin alotti keskustelun pitkähköllä lausunnolla. "Molemmat nyt käsiteltävinä olevat mietinnöt", hän lausui, "ovat, niinkuin jokainen on voinut havaita, mitä läheisimmässä yhteydessä keskenään. Lakivaliokunta on selvitellyt niitä syvälle valtiosääntöömme, Suomen valtiolliseen asemaan käyviä loukkauksia, joita armollisten esitysten ehdotukset tietävät. Asevelvollisuusvaliokunta on, tähän arvosteluun yhtyen, useissa yksityiskohdissa lähemmin sitä täydentänyt ja tähän perustanut sen ajatuksen julkilausumisen, etteivät Suomen valtiosäädyt Suomen kansan edustajina voi hyväksyä näitä ehdotuksia. Ja kun armollisten esitysten ehdotukset eivät ainoastaan tarkoita asevelvollisuuslaitoksen uudistusta, vaan sen lisäksi ajavat valtiollisia tarkoitusperiä sekä kun nämä tarkoitusperät ovat ilmenneet helmikuun 3/15 p:n keisarillisessa julistuskirjassakin, on lakivaliokunta, niinkuin asianmukaista onkin ollut, ottanut tarkastaakseen tätä julistuskirjaa ja sen johdosta ehdottanut huomiota ansaitsevan lausunnon."
"On edellytettävissä, että armollisten esitysten ja niihin liittyvien asiakirjain laatijat selittävät tämän arvostelun sekä esitysten epäämisehdotuksen ja julistuskirjaa koskevan lausunnon ehdotuksen ilmaisevan vastustushenkeä. Ja ne vaikutusvaltaiset henkilöt, joiden toiminta viime aikoina on tarkoittanut turmion tuottamista Suomelle, yhtyvät epäilemättä moittien sellaiseen lausuntoon. Mutta meidän toimintatapaamme ei voi määrätä sen moitteen pelko, jota ehkä saamme osaksemme vastustajiltamme, joille perustuslaillinen Suomen suuriruhtinaanmaa on pelkkä hallinnollinen rajamaa tai enintään kenraalikuvernöörikunta, niinkuin hävitystyön uusin oppisana kuuluu, ja jotka tuskin pitänevät Suomen kansaa muuna kuin Venäjän armeijan täydentämisaineksena."
"Meidän ei muutoin suinkaan tarvitse kieltää, että näiden mietintöjen henki on vastustava. Voimmepa avoimesti myöntää, että ne ovat läpi läpeensä vastalause sitä suuntaa vastaan, johon Venäjän Suomi-politiikkaa on tahdottu ohjata. Mutta me voimme samalla käsi sydämellä vakuuttaa että, jos Suomen valtiosäädyt pääasiassa tekevät päätöksensä näiden mietintöjen mukaisesti, ne menettelevät täysin lojaalisesti hallitsijaa kohtaan. Menettelemme täysin lojaalisesti, jos teemme päätöksemme tunnontarkasti harkittuamme, mitä oikeus ja velvollisuus vaativat, ja avomielisesti esitämme päätöstemme perustelut. Sitä paitsi ei asevelvollisuusvaliokunta ole ehdottanut vain esitysten epäämistä. Valiokunta on lisäksi tehnyt Suomen asevelvollisuuslaitoksen tärkeätä uudistusta tarkoittavan ehdotuksen. Omasta puolestani olen varmasti vakuutettu että, jos valtiosäädyt pääkohdiltaan hyväksyvät tämän asevelvollisuuslaitoksen uudistusehdotuksen, siitä syntyisi asetus, joka turvaisi hallitsijan oikeuden samassa määrin kuin ne Suomenkin edut, joita tämä kysymys koskee. Sillä todellisuudessa on tämän ehdotuksen tarkoituksena Suomen sotavoiman tuntuva vahvistaminen sekä lukumäärän että sotakuntoisuuden puolesta ja sotaväkemme laajempain velvollisuuksien nimenomainen tunnustaminen valtakunnan puolustukseen nähden."
"Jos Hänen Keisarillinen Majesteettinsa vahvistaisi tämän laatuisen asetusehdotuksen ja jos lakivaliokunnan helmikuunjulistuskirjan johdosta laatima lausunto otettaisiin armollisesti huomioon, niin Venäjän ja Suomen keskinäiset suhteet palautuisivat säännölliselle ja luonnolliselle pohjalle. Turvallisena säilyttäessään oikeutensa voisi kansamme taas luottavaisesti työskennellä vastaisen kehityksensä hyväksi. Tosin kysyisi lisääntynyt puolustustaakka tuntuvia varoja ja voimia, mutta tätä taakkaa kantaisi kansamme mielellään tietäessään valtiollisen asemamme turvatuksi. Ja varmaa on, että suomalaiset sotajoukot, säilyttäessään kansallisen luonteensa, pyrkisivät kunnostautumaan hallitsijan palveluksessa ja osottamaan kansansa horjumatonta uskollisuutta ja velvollisuudentuntoa."
"Onko ajateltavissakaan, että tällainen asiaintila tuottaisi Venäjälle mitään vahinkoa? Voiko Venäjän suurvaltapolitiikalle olla haittaa siitä, että Suomen laitokset, jotka eivät milloinkaan ole aiheuttaneet kansainvälisiä selkkauksia, saavat edelleen säilyä niiden juhlallisten lupausten ja vakuutusten mukaisesti, jotka Suomen kansalle v. 1809 annettiin ikuisiksi ajoiksi? Onko ajateltavissa, että Venäjän kansa, joka luonteeltaan on hyvänsuopaa ja aulista, voisi katsoa kärsineensä vääryyttä sen johdosta, että Suomen kansa saa säilyttää sen yhteiskuntajärjestyksen, johon se on tottunut ja joka on sen menestyksen ehto? Varmaan ei kukaan tässä maassa eikä liioin kukaan venäläinenkään, jonka mieli on herkkä oikeuden ja ihmisyyden vaatimuksille, voi näihin kysymyksiin vastata muuta kuin ehdottoman ei."
"Mutta ne, jotka nyt määräävät asiain kulun, näyttävät tahtovan maalata toisenlaisen kuvan historian taululle. He tahtovat manata näkyville synkän kuvan kansasta, joka on oikeuksiensa puolesta huolissaan ja pelkää kansallisuutensa tukahutettavan eikä voi toivoa turvallista huomispäivää. He eivät, nuo miehet, ensinkään ota lukuun sitä, ettei Suomen kansa milloinkaan ole vilpillisillä vehkeilyillä eikä yhteiskuntajärjestystä häiritsemällä antanut aihetta tuollaiseen vainoomiseen. He niinikään unohtavat kokonaan valtioviisauden ja oikeudentunnon alkeet."
"Ne tunteet, jotka meissä heräävät havaitessamme ja älytessämme tämän laatuiset aikeet, eivät saa meitä houkutelluiksi tyynesti ja asiallisesti, niinkuin Suomen valtiopäivät aina ovat menetelleet, harkitsemasta esillä olevia asioita. Mutta asiaintila vaatii, ettei valtiosäätyjen vastauksessa ainoastaan käsitellä asevelvollisuuslaitoksen uudistusta, vaan myös esitetään täydellinen selvitys perustuslaillisista, loukkaamattomista oikeuksistamme."
"Voimme käsittää että siltä, joka hallitsee suunnatonta Venäjän valtakuntaa, ei aina voi riittää aikaa Suomen asiain tarkkaan tutkimiseen, ja että sen johdosta väärinkäsityksiä voi syntyä ja sellaisia neuvoja päästä kuuluville, joita toisenlaiset tarkoitusperät kuin hallitsijan omat armolliset aikeet ovat aiheuttaneet. Senpä vuoksi on valtiosäädyillä sitä enemmän syytä koettaa nyt saada täysi selvyys niihin tärkeihin kysymyksiin, joiden varassa maamme menestys on, emmekä me voi lakata toivomasta, että hallitsijan mieli on oleva avoin Suomen kansan äänelle, kun emme pyydä muuta kuin lakiemme pyhyyden säilyttämistä ja samalla ilmoitamme olevamme halukkaat kantamaan entistä suuremman taakan puolustuksen hyväksi."
Molempain valiokuntain mietinnöt saavuttivat kaikissa pääkohdissaan valtiopäiväin hyväksymisen, joiden toukokuun 27:ntenä päivätty vastauskirjelmä, jonka oli laatinut toimitusvaliokunta, jossa Mechelin niinikään oli puheenjohtajana, kertasi mietintöjen pääsisällyksen. Valtiosäädyt lausuivat katsovansa "korkeampaan maailmanjärjestykseen perustuvaksi velvollisuudekseen pitää kiinni siitä laista ja oikeudesta, joka vuonna 1809 on juhlallisesti vakuutettu Suomen kansalle järkäyttämättömästi säilytettäväksi". Perusteellisesti ja laajasti esitettiin syyt, miksi valtiosäädyt eivät olleet voineet hyväksyä esityksiä, ja kumottiin venäläiseltä taholta tehdyt väitteet sekä selvitettiin ne väärinkäsitykset, joihin nuo väitteet osittain perustuivat, muun muassa sotaministeri Miljutinin aiheeton arvelu, että 1878 vuoden asevelvollisuuslaki olisi ollut vain "väliaikainen", kymmeneksi vuodeksi voimaan saatettu laki. Tätä oli väitetty sen johdosta, että 1878 vuoden valtiosäätyjen vastauksessa lausuttiin, että säätyjen hyväksymään lakiin kävisi tekeminen muutoksia kymmenen vuoden kuluttua tahi aikaisemmin, jos kokemus osottaisi lain olevan joiltakin kohdin puutteellinen. Mutta tietenkin valtiosäädyt olivat edellyttäneet jokaisen muutoksen tehtäväksi perustuslain mukaisella tavalla, hallitsijan ja valtiosäätyjen yhtäpitävällä päätöksellä. Samalla vastauskirjelmä sisälsi ilmoituksen, että valtiopäivät puolestaan olivat hyväksyneet ehdotuksen asetukseksi erinäisten asevelvollisuuslain säännösten muuttamisesta, joten valtiopäivät olivat ottaneet huomioon keisarillisten esitysten tarkoituksen tuntuvasti laajentaa Suomen asevelvollisuutta.
Tämä valtiosäätyjen yritys laillista tietä ratkaista riidanalainen asevelvollisuuskysymys ei, niinkuin tunnettu, johtanut toivottuun tulokseen, vaikka senaattikin yhtyi valtiosäätyihin.
Valtiopäiväin päättyessä pitivät säädyt toukokuun 27 p:nä laki- ja asevelvollisuusvaliokunnan jäsenille juhlapäivälliset seurahuoneella kiitollisuuden osotukseksi näiden suorittamasta työstä. Vastaukseksi tervehdyspuheisiin lausui Mechelin tässä tilaisuudessa muun muassa: "Lain tulee syntyä laillisella tavalla. Itse lainsäädännölläkin on sääntönsä, jotka sitä sitovat, muutoin se vie mielivaltaan. Me olemme nyt lausuneet tämän totuuden julki kaitselmukselle, hallitsijalle, koko Europalle. Suomessa ei tunnusteta laiksi muuta kuin se, mikä on syntynyt oikeudenmukaisesti, valtiosäännön määräämässä järjestyksessä. Siinä ovat sen tien merkkikivet, jonka me olemme kulkeneet tätä raskasta työtä suorittaessamme."
"Näitä merkkikiviä ei voida milloinkaan sysätä syrjään. Niissä on sitä paitsi jotakin, jota emme vielä nimenomaan ole julkilausuneet, nimittäin: käskyjä voidaan antaa, ne voivat tuottaa meille kärsimyksiä, ne voivat tuoda meille synkkiä päiviä, mutta ei ole olemassa sitä mahtia, joka voi pakottaa meitä pitämään oikeana sitä, mikä meidän mielestämme on väärää…"
"Luulen meidän kaikkien voivan erota näiltä valtiopäiviltä tietoisina siitä, että olemme tehneet mitä omatuntomme vaatii ja että olemme pitäneet kiinni maamme oikeudesta. Sen vuoksi katsomme tulevaisuutta, emme huolettomina siitä mitä sen helmassa on, mutta varmoina siitä, että voimme kestää tuli mitä tuli. Ja aatostemme tutkistellessa tulevaisuutta emme näköpiirin tuolla puolen voi kuvitella tätä Suomen kansaa, jonka sivistyksen perustus laskettiin jo 600 vuotta takaperin, kansana, jonka mahtikäsky kykenisi hävittämään. Ei, katseemme eteen astuu tämä kansa muuttumattomana, samana kuin se on ollut menneinä aikoina, samana kuin tänä päivänä, vaeltaen tietään tahtomatta tehdä muille vääryyttä, tahtomatta näkyä tahi loistaa maailmassa, mutta vaatien, että se tunnustetaan rehelliseksi, suoraksi kansaksi, joka sekin tahtoo työskennellä ihmisyyden, kristinuskon ja sivistyksen voiton puolesta. Tästä vaatimattomasta ja kuitenkin jalosta päämäärästä emme milloinkaan luovu, ja vaikka ajan kokemusten johdosta joltakin kohden muutamme sitä ohjelmaa, joka vuodesta 1863 lähtien on ollut tarmokkaan työmme ohjeena, niin tehkäämme se sikäli, että vieläkin enemmän kuin tähän asti koetamme rakentaa kulttuurimme kaikilla inhimillisen toiminnan aloilla lujaksi, korkeaksi ja eläväksi. Silloin koittaa kyllä aikanansa päivä, jolloin kansamme saa viettää todellisia juhlahetkiä — kun kansamme olemassaolon yleiset, valtiolliset edellytykset antavat uutta tukea tulevaisuuden työlle. Silloin saamme taas elää hallitsijan ja kansan keskinäisen sopusoinnun hetkiä."
Jotta ulkomaillakin käsitettäisiin alkaneen valtiollisen ristiriidan merkitys ja kansamme asema siinä, toimitettiin valtiopäivien vastauskirjelmästä saksan-, ranskan- ja englanninkielinen käännös. Saksalaisen, Leipzigissä v. 1900 ilmestyneen käännöksen teki tunnettu historiantutkija Fritz Arnheim, varustaen sen opastavalla alkulauseella. Näitä käännöksiä sekä niiden julkaisemista ja levittämistä toimittamaan asetettiin erityinen toimikunta Mechelinin johdolla. Ettei sivistysmaissa suinkaan oltu välinpitämättömiä maamme kohtalosta, sen oli loistavasti osottanut se eri kansojen edustajain lähetystö, joka kesäkuun lopulla v. 1899 lähti Venäjän pääkaupunkiin viemään keisarille Suomen puolesta puhuvia, 1,050 tieteen, kirjallisuuden ja taiteen alalla tunnetun miehen allekirjoittamia adresseja. Lähetystö, joka ei päässyt keisarin puheille, saapui Helsinkiin heinäkuun 3 p:nä, missä sen kunniaksi pidettiin Kaivohuoneella juhla lukuisain kansalaisten läsnäollessa. Lähtiessään kaupungista saivat lähetystön jäsenet osakseen väestön innokkaita suosionosotuksia.
Näinä huolestuttavina aikoina pidettiin lukuisia yksityisiä kokouksia, joissa neuvoteltiin tilanteen vaatimuksista. Tuskinpa tarvinnee mainita, että Mechelin näissä kokouksissa ja niiden päätöksiä tehtäessä oli tarmokkaimmin toimivia voimia. Hän oli kieltämättä se, jonka neuvoja mieluimmin ja suurimmalla luottamuksella kuunneltiin; ne olivat aina selviä, käytännöllisiä ja järkeviä, osottamatta vähääkään kiihtymystä, mutta samalla niistä ilmeni lujuutta ja lämmintä isänmaanrakkautta. Ateneumissa huhtikuun 7:nä 1899 pidetyssä kokouksessa päätettiin perustaa yhdistys levittämään kansalaissivistystä kansan keskuuteen, jonka yhdistyksen sääntöehdotuksen Mechelin oli laatinut. Lupaa ei myönnetty yhdistyksen perustamiseen. Mutta sen sijaan perustettiin jonkin aikaa myöhemmin vieläkin toimessa oleva "Martta"-yhdistys, jonka toiminta hyödyllisten tietojen ja taitojen antamiseksi työväenluokan naisille on saanut osakseen yleistä tunnustusta.
Näihin aikoihin oli Mechelin laajassa kirjeenvaihdossa henkilöiden kanssa, joiden katsottiin yhteiskunnallisen asemansa johdosta voivan vaikuttaa hallituksen politiikkaan Suomelle suotuisaan suuntaan ja joiden arveltiin olevan sellaiseen toimintaan suostuvaisia, minkä ohessa hän henkilökohtaisesti neuvotteli heidän kanssaan ja teki samassa tarkoituksessa matkoja. Vastaisten aikojen asiana on kuitenkin tehdä tarkempaa selkoa tästä Mechelinin isänmaallisen elämäntyön puolesta.
Vuonna 1899 ilmestyi Helsingissä teos "Isänmaan puolesta", joka sisälsi muutamain kotimaisten kirjailijain lausuntoja silloisten olojemme johdosta. Joukossa on Mecheliniltäkin kirjoitelma "Valtiollisia aforismeja". Siinä tulee julki hänelle ominainen valtiollinen ihanteellisuus, joka ei kuitenkaan himmentänyt hänen käytännöllistä tarkkanäköisyyttään valtiomiehenä. Todellisen valtiotaidon tehtävä on, hän lausuu, lujalla kädellä pitää olemassa olevaa yhteiskuntajärjestystä voimassa sekä sen ohessa tarmokkaasti edistää oikeuden ja kulttuurin kehitystä. Ihanteita ei tosivaltiomieheltä saa puuttua.
Helmikuun-julistuskirjan johdosta oli Pietarissa ilmestynyt virallinen ranskankielinen kirjanen: Le manifeste impériale du 3 février 1899 et la Finlande, joka lienee laadittu Pobedonostseffin ohjauksella ja jonka tarkoituksena oli puolustaa mainittua hallituksen toimenpidettä. Sitä ei päästetty julkisuuteen, mutta se lähetettiin Venäjän muissa maissa olevien lähetystöjen henkilökunnalle, jotta tällä olisi käytettävänään todistuskappaleita puolustaessaan Venäjän Suomi-politiikkaa. Mechelin laati tähän vastaukseksi toisen kirjasen "Réponse à la brochure officielle 'le manifeste imperiale'", joka ei sekään ollut kirjakaupoissa saatavana, vaan lähetettiin niille, joille edellä mainittu kirjanen oli toimitettu, sekä lisäksi joillekin muille. Kohta kohdalta siinä kumotaan virallisen kirjasen väitteet ja näytetään sen olevan täynnä perusteettomia väitteitä ja ilmeisiä valheita. Julistuskirjan antamisen selitettiin siinä käyneen tarpeelliseksi sen vastustuksen johdosta, jota asevelvollisuusasiasta annetut keisarilliset esitykset olivat kohdanneet valtiopäivillä. Tähän Mechelin huomauttaa, etteivät valtiopäivät julistuskirjaa annettaessa vielä olleet ehtineet käsitellä esityksiä, ja että valiokunnat tuskin olivat ehtineet alottaa työnsä, kun Pietarissa asetettiin komitea julistuskirjaa laatimaan. Ei siis valtiopäiväin "vastustus" voinut olla julistuskirjan aiheuttajana. Virallisessa kirjasessa toistetaan edellä mainittu typerä lause, että 1878 vuoden asevelvollisuuslaki oli laadintaan vain "väliaikainen", mikä väite tietenkin oli helposti kumottavissa. Mechelin osottaa uuden "valtakuntalainsäädäntöjärjestyksen" tarpeettomaksi, sillä jo v:sta 1826 lähtien oli säädettynä, missä järjestyksessä oli valmisteltava lakeja keisarikuntaa ja Suomea yhteisesti koskevista asioista. Siinä oli tiedusteltava sekä venäläisten että suomalaisten viranomaisten mieltä, mutta tietysti Suomen valtiopäiväin lainsäädäntöoikeuskin tunnustettava niissä tapauksissa, joissa se oli olemassa. Kokemus on osottanut, ettei tämä järjestys ole estänyt ryhtymästä valtakunnan etujen vaatimiin lainsäädäntötoimenpiteisiin. Ja vaikka tämä järjestys kaipaisikin muutoksia ja lisäyksiä, olisi ne tehtävä Suomen perustuslakeja rikkomatta, jos juhlallisesti annetun keisarinsanan ja vakuutusten katsotaan jotakin merkitsevän. Nämä rikkomalla on helmikuun-julistuskirja saanut aikaan valtiokaappauksen. — Kumoamattomasti todistelevana ja tarkoin asiallisena on kirjanen oivallinen — tekijänsä parhaita.
Isänmaallisella toiminnallaan oli Mechelin saavuttanut koko maansa yleisen kunnioituksen, mutta sitä vastoin kenraalikuvernöörissä herättänyt suurta nurjamielisyyttä. Mechelinin syksyllä 1899 tehtyä matkan Hämeenlinnaan katsoi kenraali Bobrikoff tarpeelliseksi vaatia sikäläiseltä kuvernööriltä selitystä, oliko senaattori Mechelinin kunniaksi todella pantu toimeen kansalaispäivälliset, soihtukulkue sekä ruotsalaisessa klubissa juhla, niinkuin santarmisto oli ilmoittanut. Selvisi kuitenkin, ettei minkäänlaisia kansalaispäivällisiä ollut pidetty, sitä vähemmän kun Mechelin oli vasta iltajunassa saapunut kaupunkiin, että soihtukulkue tosin oli toimeenpantu, mutta että ruotsalaisessa klubissa järjestetty juhla oli ollut vain kolmen ystävän yksityiset iltakutsut Mechelinille.
Marraskuun 24 p:nä 1899 täyttäessään kuusikymmentä vuotta tuli Mechelin suuremmoisten kunnianosotusten esineeksi. Hänen luonaan kävi kunniatervehdyksellä lukuisia lähetystöjä, monelta taholta saapui adresseja ja sähkösanomia, tulkiten juhlapäivän viettäjälle kansalaisten kiitollisuutta ja ihailua hänen maansa hyväksi suorittamansa työn johdosta. Vapaaherra S.W. v. Troil, saman vuoden valtiopäiväin maamarsalkka, saapui erään lähetystön johtajana tuoden yli kuudensadan kansalaisen allekirjoittaman adressin, jossa julki lausuttiin kiitos Mechelinin isänmaallisesta työstä. Samalla ojennettiin hänelle himmeästä kullasta tehty, kuvanveistäjä V. Vallgrenin muovailema muistoraha, jonka etupuolella oli päivän sankarin profilikuva ja selkäpuolella oikeuden jumalatarta esittävä naisolento ojennetuin käsin suojelemassa Suomen vaakunakilpeä, sekä sanat: jus patriae sanctum servat sollertia constans (pettämätön taito valvoo isänmaan pyhää oikeutta). Helsingin kaupunginvaltuuston lähetystö julkitoi valtuuston varapuheenjohtajan Kasten Antellin kautta kiitollisuutensa siitä, mitä Mechelin, joka nyt luopui puheenjohtajan toimesta, oli siinä saanut aikaan sekä pyysi saada maalauttaa hänen muotokuvansa kaunistamaan valtuuston kokoussalia. Tämän muotokuvan teki Albert Edelfelt. Juhlapäivänä istuttivat ystävät Eläintarhaan nuoren tammen ja sen juurelle laskettiin vaskinen lipas, jossa oli yli 600:n henkilön allekirjoittama, pergamentille piirretty kirjoitus "Mechelinin kansalais- ja valtiollisen toiminnan muistoksi". Toimituksessa, joka suoritettiin vinhan lumimyrskyn riehuessa, puhui kuvanveistäjä Walter Runeberg kunniavieraalle. Illalla kokoonnuttiin Helsingin seurahuoneelle juhlaan, jossa puhujat sekä suomeksi että ruotsiksi tulkitsivat kansalaisten tunteita. Professori J.W. Runeberg piti ruotsinkielisen, tohtori J.A. Lyly, Viipurin Sanomain päätoimittaja, suomenkielisen juhlapuheen, jossa jälkimäinen kaunopuheisesti huomautti, että maamme suomenkielinenkin väestö oli havahtunut näkemään Mechelinin ansiot.
Marraskuun 24 p:n vastaisena yönä k:lo 12 oli Mecheliniä käynyt laululla tervehtimässä lauluseura M.M. Kenraalikuvernööri Bobrikoff, joka karsain silmin katseli Mechelinille osotettua kunnioitusta, vaati tämän johdosta pääkaupungin poliisiviranomaisilta selitystä, oliko todella 40-miehinen kuoro tervehtinyt herra Mecheliniä laululla — vieläpä sydänyöllä Helsingin kadulla, ja miksei poliisi niin ollen ollut ryhtynyt toimenpiteisiin sellaisen yleistä järjestystä ja rauhaa häiritsevän teon estämiseksi?
Bobrikoff muutoin jatkoi ja kovensi tänne tuomaansa hallitusjärjestelmää. Sanomalehdistöä vainottiin, sensuuria kovennettiin äärimmilleen ja lukuisia sanomalehtiä lakkautettiin, toisia määräajaksi, toisia ainaiseksi. Yhdistymisvapautta rajoitettiin, jota vastoin keisarikunnasta saapuneet kulkukauppiaat saivat joukottain kulkea maaseudulla kiihoittamassa maalaisväestön köyhää osaa saarnaamalla maan riistämistä nykyisiltä omistajiltaan ja jakamista tilattomille. Lukuisia santarmeja tuotettiin maahamme ja nämä vakoilivat ja antoivat milloin minkin verran vääriä ilmoituksia viranomaisille, aikaansaaden siten maassamme epäjärjestystä ja levottomuutta.
Elokuun lopussa nimitettiin W. von Plehwe virkaatoimittavaksi Suomen ministerivaltiosihteeriksi — semmoisenaan laiton toimenpide, koska tuon suomalaisen viran haltijana laillisesti voi olla vain Suomen kansalainen. Eräällä taholla heräsi ajatus, että olisi — tehosi minkä tehosi — koetettava yksityisesti puhua järkeä Plehwelle Suomen kysymyksestä. Hän oli ainakin tunnettu sivistyneeksi ja laajatietoiseksi mieheksi, joka, mikäli kerrottiin, oli lausunut haluavansa tarkemmin tutustua Suomen sisäisiin oloihin. Muuan Pietarissa oleva suomalainen virkamies oli sitä varten antanut hänelle Mechelinin Marquardsenin käsikirjaan laatiman esityksen Suomen valtio-oikeudesta. Mechelin halusi itse tehdä yrityksen ja lähti joulukuun 7 p:nä Venäjän pääkaupunkiin, missä hänellä oli pitkä keskustelu Plehwen kanssa täkäläisestä valtiollisesta asemasta. Mechelinin tällöin Plehwestä saama vaikutelma ei ollut ehdottomasti epämieluinen: Plehwe oli ainakin "halunnut kuulla". Mechelin laati tähän aikaan samasta asiasta useita selontekoja, joista ainakin osa lienee päässyt päätösvaltaiseen paikkaan. Plehwe kuitenkin pian osotti aivan turhiksi ne eräillä tahoilla olleet toiveet, että hänet kenties voisi taivuttaa toimimaan kenraalikuvernöörin kannasta poikkeavaan suuntaan Suomen kysymyksessä. Vaikkei hän personallisesti olisi ollutkaan siihen taipumaton, ei hän kuitenkaan ollut halukas panemaan omaa asemaansa vaaranalaiseksi koettaakseen saada valtiollista suuntaa muutetuksi. Hän oli byrokraattiluonne, joka kuuliaisesti alistui vallitsevaa järjestelmää palvelemaan.
Tammikuussa 1900 avatuilla lakimääräisillä valtiopäivillä oli Mechelin puhemiesneuvoston sekä valtio- ja tarkastusvaliokunnan jäsenenä. Eräiden muiden ritariston ja aatelin jäsenten kera hän ehdotti lähetettäväksi hallitsijalle alamaisen anomuksen, että Hänen Majesteettinsa suvaitsisi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin, jottei Suomen sisäistä hallintoa johdettaisi suuntaan, joka oli vastoin maan lakeja ja niitä periaatteita, joita siihen asti oli maassamme noudatettu yhteiskuntajärjestyksen turvaamiseen sekä kansalaisten hyödylliseen toimintaan nähden. Samallaisia ehdotuksia tehtiin muissakin säädyissä; lakivaliokunta puolsi niitä ja valtiopäivät hyväksyivät ne, tehden yksimielisen anomuksen "maamme hallinnon johtamisessa ilmenevien epäsuuntain" poistamisesta, joista samalla annettiin seikkaperäinen selonteko.
Lisäksi Mechelin kannatti säädyssään tehtyä ehdotusta kenraalikuvernöörin sanomalehdistöön kohdistaman sortojärjestelmän poistamisesta, josta asiasta valtiosäädyt tekivät erityisen anomuksen. Omasta puolestaan hän uudisti aikaisemmin tekemänsä, mutta valtiopäiväin silloin epäämän säätyesitysehdotuksen laajemman oikeuden myöntämisestä naisille päästä kunnallisiin virkoihin kaupungissa.
Valtaistuinpuheessa oli keisari ilmoittanut käskeneensä antamaan ehdotuksen siitä, ettei reserviä v. 1900 kutsuttaisi harjoituskokouksiin. Senaatti alisti tämän johdosta annettavaksi valtiosäädyille armollisen esityksen asiasta. Kun sitä ei kumminkaan kuulunut, ehdotti Mechelin toukokuun 21 p:nä, että maamarsalkka muiden puhemiesten kera ryhtyisi toimenpiteisiin asian saattamiseksi valtiosäätyjen käsiteltäväksi ennen valtiopäiväin päättymistä. Tämä ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti, ja maamarsalkka Lindelöf neuvotteli asiasta muiden puhemiesten kanssa, jotka kukin olivat säädyltään saaneet saman tehtävän. Sähkösanoma asiasta lähetettiin kenraalikuvernöörille, mutta tuloksetta. Venäjän sisäasiainministeriltä senaatille saapuneen kirjelmän johdosta, jonka mukaan Suomen postilaitoksen postimerkkejä ei enää olisi lupa käyttää, vaan niiden sijasta olisi käytettävä Venäjän postimerkkejä, kuitenkin siten, että Suomen rajain sisällä olisi sallittu käyttää postimerkkejä, joissa arvo oli ilmaistu Suomen rahassa, teki Mechelin anomusehdotuksen, että kaikkiin Suomen postitoimistoista lähtevissä lähetyksissä käytettyihin postimerkkeihin tulisi olla merkittynä niistä suoritettava Suomen rahan määrä.
Valtiopäiväin yritykset hallitsijalle lähetettyjen esitysten avulla palauttaa olot lailliselle tolalle olivat turhia. Maan hallinnossa ilmenneiden epäsuuntain johdosta tehtyyn anomukseen, jonka Plehwe esitti elokuun 27 p:nä, annettiin vastaus, että valtiopäivät sen tehdessään olivat menneet toimivaltaansa ulommaksi ja että kenraalikuvernöörin toimenpiteet olivat olleet kaikin puolin oikeita. Ja painoasiasta tehtyyn anomukseen vastattiin, ettei sen ollut havaittu ansaitsevan huomiota.
Valtiopäiväin vielä jatkuessa otti ritariston ja aatelin lähetystö, johon kuuluivat Mechelin ja kaksi muuta jäsentä, osaa Turussa toimitettuihin vapaaherra S.W. von Troilin hautajaisiin, vainajan, joka niin etevästi oli hoitanut maamarsalkan tehtäviä useilla valtiopäivillämme. Vaikka jo taudin murtamana otti hän säätynsä jäsenenä osaa 1900 vuodenkin valtiopäiviin, mutta kuoli äkkiä huhtikuun 27 p:nä, päivä sen jälkeen kun oli säädyssä viimeisen kerran esiintynyt.
Muutaman päivän kuluttua valtiopäiväin päättymisestä levisi Helsingissä huhu uudesta, maallemme arveluttavasta toimenpiteestä. Huhu toteutuikin ennen pitkää, kun julkaistiin kesäkuun 20:ntenä päivätty julistuskirja, joka sääsi venäjän kielen otettavaksi käytäntöön virallisena kielenä maamme virastoissa. Toimenpide, josta muun muassa täytyi olla seurauksena, että suuri joukko venäjän kieltä taitamattomia lainkuuliaisia ja kelvollisia virkamiehiä erotettaisiin, jolloin heidän seuraajikseen nimitettäisiin ainoastaan sellaisia, jotka taisivat mainittua kieltä, herätti tietenkin yleistä paheksumista. Vastapäättyneiden valtiopäiväin jäsenten saman kuun 22 p:nä ritarihuoneella pitämässä kokouksessa luki Mechelin laatimansa ehdotuksen kirjelmäksi, jossa mainittu toimenpide osotettiin epäoikeutetuksi. Läsnäolevat hyväksyivät kirjelmän pääkohdiltaan sekä päättivät toimittaa sen ministerivaltiosihteeri Plehwelle ja senaatin jäsenille kokouksen mielipiteen ilmauksena. 79 entisen valtiopäivämiehen allekirjoitettua kirjelmän matkusti kaksi kokouksen valitsemaa henkilöä, vapaaherra V. von Born ja professori O. Donner, Pietariin viemään sitä Plehwelle. [Tästä käynnistä Plehwen luona katso "Murrosajoilta" vihot III ja IV s. 169 ja seur.] Muutamaa päivää myöhemmin kuin julistuskirja ilmestyi asetus, jossa säädettiin, että julkisia kokouksia sai pitää ainoastaan kenraalikuvernöörin tahi niiden viranomaisten luvalla, jotka hän puolestaan oli oikeuttanut luvan antamaan, sekä asetus syntyperäisten venäläisten kaupankäynnistä Suomessa. Näiden toimenpiteiden johdosta, jotka aiheuttivat usean senaattorin pyytämään eroa virastaan, laati Mechelin, J. Grotenfelt ja E. Furuhjelm seikkaperäiset, mainittujen toimenpiteiden laittomuutta osottavia esityksiä, joita levitettiin yleisön keskuuteen.
* * * * *
Mechelinin uutteran valtiollisen kirjailijatoimen tämän aikuisista tuotteista on mainittava Parisissa v. 1900 ilmestynyt, varsin valaiseva kirjanen La Constitution du grand-duché de Finlande, joka sisältää käännöskokoehnan Suomen perustuslakeja ja muita maamme valtiollisia oloja koskevia virallisia asiakirjoja sekä näiden historiallista kehitystä valaisevan esityksen. Samana vuonna hän julkaisi Brysselissä ilmestyvässä aikakauslehdessä "Révue de droit international et législation comparée" eripainoksenakin ilmestyneen tutkielman, jossa selostetaan useiden oikeusoppineiden lausuntoja Suomen valtiollisesta asemasta. Berlinissä ilmestyvän "Die Nation" aikakauslehden 1900 vuoden marraskuun numerossa on samansisältöinen, nimimerkillä "Justus" varustettu kirjoitus "Zur Lage Finnlands", joka luultavasti on Mechelinin laatima tahi ainakin hänen toimestaan syntynyt.
Suomen kansalaispiireissä oli lausuttu ajatus, että olisi sivistyneen maailman mielenkiinnon herättämiseksi maamme oikeustaisteluun aikaansaatava jollakin yleisesti tunnetulla kielellä ilmestyvä aikakauslehti, joka ottaisi ajaakseen asiatamme. Mechelin toimi uutterasti tämän aikeen toteuttamiseksi. Aikakauslehti l'Européen, joka alkoi ilmestyä Parisissa 1901 kansainvälisen oikeuden ja inhimillisyyden periaatteiden puoltajana sekä sisälsi Suomeakin koskevia kirjoituksia, oli melko suurelta osalta hänen toimestaan syntynyt ja sisälsi hänen kynästään lähteneitä kirjoituksia. Tässä lehdessä tammikuun 18 p:nä 1902 julkaistu, allekirjoituksella Helsinki, Judex (Mechelinin nimimerkki) varustettu kirjoitus "Les événements de Finlande", kuvailee laajasti lähinnä edellisten vuosien Suomen tapahtumia ja arvostelee Venäjän hallituksen silloista politiikkaa.
Kotimaisiinkin sanomalehtiin hän näihin aikoihin kirjoitteli valtiollisia kirjoituksia. Finsk Tidskriftissä on hänen laatimansa kirjoitus: "Vid begynnelsen af år 1900", joka sisältää pääasiallisesti hänen jo ylimääräisillä valtiopäivillä esittämiään näkökohtia. "Valitettava tosiasia on", sanotaan tässä kirjoituksessa, "että se valtiollinen suunta, jota meidän päivinämme sanotaan natsionalismiksi, on osottanut arveluttavaa taipumusta unohtamaan oman perusaatteensa, joka kuitenkin on ollut se, että jokainen kansakunta on tunnustettava oikeutetuksi elämään ja täyttämään erikoisen tehtävänsä inhimillisten yhteiskuntain kulttuurikehityksessä. Suurpoliittiset edut paisutetaan siksi Molokiksi, jolle kaikki on uhrattava. Tietoisuus ylivoimasta synnyttää kohtuuttomuuksia vallan käyttämisessä." — Seuraavan vuoden alussa hän Finsk Tidskriftissä jälleen esitti mietelmiä: "I det tjugonde seklets gryning". 19:nnen vuosisadan umpeen mennessä, hän lausuu, oli perustuslaillinen valtiomuoto toteutettu useimmissa Europan maissa. Mutta hän toivoo sen kehittyvän siihen suuntaan, että kansalaisten itsehallinto enemmän ja enemmän otetaan käytäntöön maakunta- ja kunnallisasioissakin, varsinaisen valtiotoiminnan kohdistuessa ainoastaan koko isänmaan yhteisiin etuihin. Yksityisten voimain vapaa yhteistoiminta parhaiten edistää sivistystä ja siveellisyyttä sekä taloudellista hyvinvointia. Toisaalta on työ isänmaan hyväksi vahvistuva, kuta enemmän se käsittää samalla olevansa renkaana ihmisyyden yhteisessä työssä. — Mainitun aikakauslehden samassa vuosikerrassa on toinenkin M:n laatima kirjoitus: "Solidaritet", jossa hän huomauttaa, että yhteisvastuullisuutta tulee olla saman kansakunnan jäsenten kesken, mutta myös eri kansain kesken, viitaten Haagin kansainvälisen rauhanliiton tätä tarkoittaviin yrityksiin. — Erääseen Tukholmassa 1902 ilmestyneeseen kirjaseen: "Finska militären" on Mechelin kirjoittanut alkulauseen.
Osotuksena siitä, ettei Mechelin myöhempänä elinaikanaan suinkaan ollut menettänyt nuoruuden aikaista kaunokirjallisuuden harrastustaan, on muun muassa Finsk Tidskriftissä vuonna 1898 julkaistu arvostelu Juhani Ahon hiljattain ilmestyneestä Panu nimisestä romaanista, jonka sisällystä Mechelin laajasti selostelee, samalla antaen lämpimän tunnustuksen tälle nuoren suomalaisen kirjallisuutemme huomattavalle tuotteelle.
* * * * *
Maamme sisäisiin puoluesuhteisiin olivat valtiollista itsemääräämisoikeuttamme vastaan suunnatut hyökkäykset omansa aikaansaamaan muutoksia. Jo 1890-luvun alussa oli alkanut muodostua "nuorsuomalainen" ryhmä, joka valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä asettui vapaamielisemmälle kannalle kuin n.k. "vanhasuomalainen", Yrjö-Koskisen johtama ryhmä, ja jonka äänenkannattajana oli Päivälehti. Kun v. 1898 venäläistyttämisjärjestelmä Bobrikoffin johdolla uudestaan pantiin käytäntöön entistä voimakkaammin, kärjistyivät suomalaisen puolueen molempain ryhmäin välit, mistä oli seurauksena puolueen täydellinen hajaannus kahdeksi puolueeksi erilaisine valtiollisine ohjelmineen. Vanhasuomalainen puolue, joka jonkin aikaa oli näyttänyt irtaantuvan Yrjö-Koskisesta, kokoontui ennen pitkää uudestaan hänen lippunsa alle ja omaksui myöntyväisyyspolitiikan, jonka niin ruotsalainen kuin nuorsuomalainenkin ryhmä hylkäsivät. Puoluehajaannus ilmeni toisinaan muodossa, joka valitettavasti oli omansa entistä enemmän vaikeuttamaan yhteistoimintaa niissäkin kysymyksissä, joissa mielipiteet eivät olleet aivan niin eriäviä kuin ehkä näytti. Mechelin oli niitä, joiden mielestä silloisissa oloissa oli mikäli mahdollista vältettävä kaikkea, mikä saattoi edistää sisäistä hajaannusta. Yksissä neuvoin K.F. Ignatiuksen kanssa hän laati ohjelman sellaiseksi puolueiden ja ryhmäin välisten suhteiden järjestämiseksi, joka olisi omansa estämään auttamatonta hajaannusta ja saattamaan yhteistyön mahdolliseksi sillä alalla, joka oli pidettävä pääasiana, valtiollisen itsehallintomme turvaamisessa. Niidenkin henkilöiden, joiden valtiollisia mielipiteitä ei täysin voinut hyväksyä, oli, selvien vastatodisteiden puutteessa, edellytettävä pohjaltaan toimivan isänmaallisessa mielessä; oli sentähden vältettävä toistensa vaikuttimien mustaamista. Kirjalliseen muotoon laadittuna sekä erinäisten eri valtiollista kantaa olevain kansalaisten tarkastamana ja hyväksymänä tätä ohjelmaa keväällä 1901 levitettiin laajalti maahamme. Valitettavasti ei kuitenkaan onnistuttu siinä määrin, kuin ohjelman laatijat olivat halunneet ja toivoneet, poistaa erimielisyyden syitä. Puoluevastakohdat, keskinäinen epäluulo ja vastenmielisyys olivat päässeet juurtumaan liian syvälle.
Uusi asevelvollisuusasetus, joka pääasiallisesti oli 1899 vuoden armollisen esityksen mukainen ja kokonaan poikkeava valtiosäätyjen hyväksymästä, annettiin heinäkuun 12 p:nä 1901 ja julkaistiin senaatin toimesta. Tämän johdosta pidettiin elokuun 3 p:nä suuri kansalaiskokous Turholman tilalla kauniissa metsikössä Helsingin itäisessä saaristossa sijaitsevalla Degerön saarella. Puhetta johti Mechelin. Päätettiin panna toimeen uutta lainvastaista asetusta vastustava adressi, jonka valtiopäivämiehet ja mahdollisimman lukuisat muut kansalaiset allekirjoittaisivat. Niinikään keskusteltiin ehdotuksesta, ettei papisto lukisi kirkoissa julki uutta asetusta, mutta tätä ehdotusta vastustettiin pappistaholta ja se raukesi. Toimituskomitea valittiin adressia laatimaan, ja siihen valittiin tietenkin Mechelin. Adressiin tuli lähes puolen miljoonaa allekirjoitusta ja se annettiin senaatin talousosastoon, joka sen toimitti korkeimpaan paikkaan, mistä annettiin päätös, ettei se ansainnut huomiota.
Vuoden loppupuolella hajotettiin Suomen sotaväki, paitsi kaartinpataljoonaa, joka hajoitettiin vasta 1905. Kasarmit, kiväärit ja muut sotatarpeet takavarikoitiin tänne komennettujen venäläisten sotaväenosastojen varalle. Suomen sotaväen ohessa lakkautettiin Haminan kadettikoulu. On helposti käsitettävissä, että tämän laitoksen lakkauttaminen vaikutti syvästi Mecheliniin, jossa monta iloista nuoruudenmuistoa oli siihen liittynyt. Vuosina 1902-1904 toimitettiin asevelvollisuuskutsunnat uuden asetuksen mukaan, jolloin, niinkuin tunnettu, useat kunnat kieltäytyivät valitsemasta kutsuntalautakuntain jäseniä ja suuri joukko laittomasti kutsuttuja jäi kutsuntaan saapumatta. Yksimielistä ei tämä menettely kuitenkaan ollut, mihin osalta olivat syynä ne ponnistukset, joita vanhat suomalaiset, varsinkin Yrjö Koskinen julkaisemassaan kehotuksessa, tekivät taivuttaakseen kutsuttuja noudattamaan käskyä, osalta myös pappien menettely, heistä kun useimmat taipuivat kirkoissa kuuluttamaan asevelvollisuusasetuksen.
Kesällä ja syksyllä 1902 julkaistiin erinäisiä virastoja ja virkamiehiä koskevia asetuksia, joiden kautta heidät, vastoin voimassa olevia lakeja, saatettiin kokonaan päällysmiehistään riippuviksi, niin että nämä voivat mielensä mukaan virasta erottaa alempiaan, vieläpä tuomarejakin. Toisaalta kumottiin kansalaisten oikeus kanteen nostamiseen virkamiehiä vastaan laittomain toimenpiteiden johdosta, siihen kun tästä lähin vaadittiin ylempäin viranomaisten ja viimeiseltä kenraalikuvernöörin lupa. Suomalaisiin virkoihin kävi nimittäminen maamme lakeihin perehtymättömiä Venäjän alamaisia, asetukset oli julkaistava alkuperäisinä venäjäksi "paikalliskielisine" käännöksineen j.m.s. Näitä säännöksiä alettiin ennen pitkää panna toimeenkin erottamalla useita kenraalikuvernöörille vastenmielisiä virkamiehiä.
Maassamme vallitseva kiihtynyt mieliala, jota ei saanut julkisesti ilmaista, pyrki purkautumaan lukuisissa kansalaiskokouksissa. Sittenkun oli pidetty pienempiä valmistavia kokouksia, joiden toimesta oli laadittu uusien asetusten tarkoitusta ja merkitystä selvitteleviä kirjoituksia, pidettiin marraskuun 12 p:nä Helsingissä yleinen kokous, johon otti osaa kansalaisia eri puolueista ja maamme eri osista, niiden joukossa lukuisia yhteisen kansan miehiä. Alustavassa esitelmässä Mechelin huomautti myöntyväisyyspolitiikan tuottamasta vaarasta, sen avulla kun vallitseva järjestelmä pääsisi juurtumaan ja laillisiin oloihin palautumisen toiveet hälvenisivät. Laittomuuden vastustamista oli sentähden jatkettava, mutta intoilematta ja maltillisesti. Meidän oli mahdollista suostua eräisiin myönnytyksiin ja uhrauksiin, mutta sillä ehdolla että ne tehtiin laillista tietä ja valtiosäätyjen suostumuksella. — Pari tähän suuntaan käyvää kirjoitusta esitettiin kokouksessa ja hyväksyttiin yksimielisesti, minkä ohessa päätettiin levittää niitä kaikkeen maahan. Sen lisäksi päätettiin kokouksen mielipiteenä lausua, että passiivista vastarintaa perustuslain vastaisia toimenpiteitä vastaan oli järkähtämättä jatkettava, kunnes laillinen järjestys oli palautunut, virkamiesten oli kunkin kohdastaan pidettävä kiinni laista ja yhteiskuntajärjestyksemme perustuksena olevista periaatteista ja yhteiskunnan oli mahdollisuutta myöten avustettava siten ahdinkoon joutuvia virkamiehiä.
Hallitus, joka ennen pitkää havaitsi tähänastiset toimenpiteensä tarkoitukseensa riittämättömiksi, ryhtyi vieläkin väkivaltaisempiin keinoihin. Huhtikuun 15 p:nä 1903 julkaistiin keisarillinen asetus "valtiollisen järjestyksen ja yleisen rauhan säilyttämisestä" Suomessa sekä kenraalikuvernöörin toimintaohjeet, jotka antoivat hänelle kolmeksi vuodeksi diktaattorivallan, joka salli hänen maassamme tehdä miltei mitä halusi.
Jo tämän jälkeisinä lähipäivinä käytti Bobrikoff uutta valtuuttansa lähettämällä maanpakoon useita Suomen kansalaisia. Näitä oli Mechelinkin. Hän oli matkalla Tukholmassa, kun sikäläinen Venäjän lähettiläs Butzow kortilla antoi hänelle tiedon, että hänen oli kielletty palaamasta kotimaahan ja että, jos hän tämän rikkoisi, seurauksena olisi karkoitus Venäjälle. Samalla ilmoitettiin hänelle, että se 12,000 markan vuotuinen elinkautiseläke, jonka hän oli kantanut senaatista erottuaan v. 1890, oli lakkautettu. Helsingissä ryhdyttiin samaan aikaan siihen omituiseen toimenpiteeseen, että Mechelinin muotokuva, joka oli ripustettuna kaupunginvaltuuston kokoussalin seinälle, korkeain viranomaisten käskystä sieltä poistettiin ja pantiin kätköön poliisikamarin ullakolle. Maanpakolaisuuden tultua peruutetuksi kuva otettiin sieltä pois ja asetettiin entiselle paikalleen.