VIII LUKU.
1903-1905.
Maanpakolaisena. Bobrikoffin ja Plehwen murha. Asema Venäjällä. Järjestelmä lievenee. 1904 vuoden valtiopäivät. Maasta karkotettujen paluu. Suurlakko. Marraskuun-julistuskirja, laillisuus palautettu.
Maanpakolaisuutensa aikana Mechelin, samaten kuin useimmat hänen onnettomuustoverinsakin, oleskeli enimmäkseen Tukholmassa. Hänen maanpakonsa katkeruutta kuitenkin lievensi se seikka, että hänen puolisonsa ja tyttärensä lähtivät hänen luokseen lohdutukseksi ja avuksi, mikä olikin sitä tarpeellisempaa, kun tuohon aikaan alkoi ilmetä arveluttavia oireita, että hänen terveytensä oli pilalla. Hänen oli muun muassa kestettävä vaikea leikkaus, joka pelasti hänen henkensä.
Tukholmassa oleskeleville maanpakolaisille osotettiin ruotsalaisten taholta monin tavoin myötätuntoa ja ystävällisyyttä. Professori K. Warburgin antaman tiedon mukaan oli Mechelin usein Tukholmassa toimivan "Idun"-seuran vieraana ja nähtiin hänet aina siellä, missä hänen vanhalla ystävällään Harald Wieselgrenillä oli paikkansa, ja heidän kuultiin vilkkaasti, usein leikillisesti keskustelevan. Tuon tuostaan kokoontuivat maanpakolaisetkin yhteiseen seurusteluun, toisinaan jonkin isänmaallisen muiston johdosta, esimerkiksi Runeberginpäivänä 1904. Mechelin, joka aikaisemmin erinäisissä tilaisuuksissa oli päässyt kuningas Oskarin puheille ja silloin saanut ystävällisen kehotuksen uudistaa käyntinsä sekä kerran oli kuninkaalta itseltään saanut hänen muotokuvansakin omakätisine nimikirjoituksineen, katsoi helposti käsitettäväin arkaluontoisten syiden estävän häntä karkoitusaikana käymästä vierailulla.
Tietenkin kiinnittivät Suomen valtiolliset kysymykset maanpakolaisten mieltä. Kun Venäjän keisari puolisoineen syksyllä 1903 pitemmän aikaa oleskeli Hessenin Darmstadtissa, päättivät karkoitetut antaa keisarille kirjelmän, jossa esiintuotiin Suomessa noudatetun hallitusjärjestelmän vahingolliset seuraukset ja sen muutoksen suotavuus. Kolmimiehinen lähetystö matkusti Darmstadtiin viemään kirjelmää, josta ei kuitenkaan ollut toivottua tulosta. Tietysti eivät kirjelmän allekirjoittajat itsekään uskoneet yrityksestään olevan mitään välitöntä seurausta, mutta he olivat kuitenkin katsoneet velvollisuudekseen tehdä voitavansa. [Tästä käynnistä Plehwen luona katso "Murrosajoilta" vihot III ja IV s. 169 ja seur.]
Jo ennen maasta karkoitustaan oli Mechelin alkanut kirjoittaa teosta, jonka hän valmisti Tukholmassa ja joka ilmestyi 1903. Sillä on nimenä "Suomen itsehallinto ja perustuslait", ja siinä arvostellaan Pietarin yliopiston entisen professorin N.D. Sergejeffskin v. 1902 julkaisemaa, Suomen kysymystä käsittelevää lentokirjasta. Mechelinin arvostelu on oikeastaan tarkoitettu venäläisten luettavaksi, mutta julkaistiin myös ruotsiksi ja suomeksi. Kun Sergejeffski oli oikeusoppinut, olisi sopinut odottaa hänen teoksensa olevan sisällykseltään asiallisen, mutta, niinkuin Mechelin kohta kohdalta osottaa, näin ei läheskään ole laita. Päinvastoin on Sergejeffskin kirjasen ominaisuutena sama tietojen epäluotettavuus, sama käsityksen kierous ja puolueellisuus kuin muidenkin venäläiseltä taholta maatamme vastaan suunnattujen hyökkäysten. Erään lainoppineen auktoriteettimme, vapaaherra R.A. Wreden, arvostelun mukaan on Mechelinin puheenalainen teos "hänen loistavimpia iskujaan Suomen oikeustaistelussa" [R.A. Wrede, Muistopuhe Mechelinistä pidetty Suomen Tiedeseuran vuosijuhlassa toukokuun 25 p:nä 1914. s. 11.] Erittäin selvästi osotetaan tässä teoksessa, ettei Venäjän kiihkokansalliselta ja virkavaltaiselta taholta valtiosääntöämme vastaan suunnattu kumouspolitiikka suinkaan ole ollut Venäjän todellisten etujen vaatima. Puolustautumisemme näiltä hyökkäyksiltä ei, niinkuin on väitetty, ole johtunut vihamielisyydestä Venäjää kohtaan, vaan on "velvollisuus omaa maatamme ja niitä sukupolvia kohtaan, jotka vastedes elävät tässä maassa ja jatkavat Suomen kansan rauhallista sivistystyötä".
Vastamainittu, Darmstadtissa hallitsijalle annettu kirjelmä oli muun muassa viitannut erääseen Venäjän sisäasiainministerin, Suomen ministerivaltiosihteerin v. Plehwen laatimaan, useissa Europan sanomalehdissä julkaistuun kirjoitukseen, jossa hän oli koettanut puolustaa Venäjän Suomi-politiikkaa. Lähimpänä aiheena Plehwen kirjoitukseen oli, että englantilainen rauhanystävä Stead aikakauslehdessään Review of reviews oli tehnyt Plehwelle mainittua sekä Englannissa että muissa maissa paheksumista herättänyttä politiikkaa koskevan välikysymyksen. Plehwen vastauksen sisällys saattoi Mechelinin laatimaan ja julkaisemaan "Herr von Plehwe och den finska frågan" nimisen kirjasen, joka ensin ilmestyi 1903 vuoden lopussa ranskaksi kirjoitussarjana "L'Indépendence belge" lehdessä, ja ruotsiksi käännettynä 1904. Mechelin osottaa Plehwen puhuneen joutavia esimerkiksi selittäessään, että Venäjän hallitusta oli sen Suomi-politiikassa ohjannut pyrkimys "sovitella yhteen valtakunnan yhteisiä kohtaloita ohjaavaa itsevaltiutta ja paikallisen itsehallinnon periaatteita, vakavammin rajoittamatta jälkimäisen oikeutta". Ikäänkuin itsevaltius olisi sovitettavissa sellaiseen itsehallinto-oikeuteen kuin Suomella on, jonka päätunnusmerkkinä on, ettei lakeja voida säätää Suomen kansan omain edustajain antamatta siihen suostumustaan! Ja ikäänkuin eivät Suomen itsehallinnon periaatteiden rajoitukset olisi olleet "vakavinta" laatua!
Kotimaassa kiertelevän huhun johdosta, että karkoitetut olivat muuttaneet valtiollista kantaansa ja aikoivat armahdustietä anoa saada palata, laadittiin ja levitettiin heidän allekirjoittamansa selitys, että he laittomuusjärjestelmään nähden edelleenkin pitivät passiivista vastarintaa ainoana Suomen kansalaisille oikeana periaatteena.
Tukholmassa oleskellessaan Mechelin eräiden venäläisten vapaudentaistelijain kehotuksesta laati ehdotuksen Venäjän valtiosäännöksi. Tämä ehdotus, jonka on katsottu osottavan melko tarkkaa Venäjän olojen tuntemusta, lienee muun muassa sisältänyt säännöksiä erinäisille valtakunnan osille myönnettävästä itsehallinnosta, joka ei kuitenkaan olisi loukannut valtakunnan yhtenäisyyttä.
Sanomalehtiemme selostelussa eräästä herra Menstschikoffin teoksesta, joka käsitteli Venäjän salaista poliisilaitosta Europassa, on mainittu, että Tukholmassa toimiva "suomenmaalainen santarmisto" v. 1903 oli antanut tiedon että sikäläiset karkoitetut suomalaiset olivat muodostaneet "keskuksen", joka oli päättänyt "olla arastelematta valtiollista murhaakaan" ja perustaa kaiken toivonsa Venäjän kumouspuolueeseen, sekä että tämän keskuksen johtajana oli itse Mechelin. Itse pitää Menstschikoff täydellä syyllä mielettömänä tätä Mechelinin laittamista terroristipäälliköksi. Todella mikään ei ollut sen vieraampaa koko hänen olemukselleen. Hän vihasi väkivallantekoja. Sen vuoksi hän ei ollut myötätuntoinen sille äärimäisiä keinoja kannattavalle suunnalle, jota Suomessa ajoi "aktivistien" nimellä kulkeva ryhmä ja jonka tarkoitusperiä tarkemmin selitettiin syksyllä 1904 täällä levitetyssä julistuksessa. Vastamainittu, Venäjän salaista poliisilaitosta käsittelevä teos sisältää muun muassa Venäjän poliisiosaston ulkomaisen toimiston päällikön Ratajeffin kertomuksen siitä "Venäjän kumouksellisten ja vastustusryhmäin neuvottelukokouksesta, joka Suomen vastustuspuolueen eräiden jäsenten toimesta pidettiin Parisissa syyskuun 30—lokakuun 8 p:nä 1904 ja jossa keskusteltiin yhteisistä vastustustoiminnan keinoista". Ratajeffin väitteen mukaan olisi tämä kokous pidetty Mechelinin luona. Herra Menstschikoff sanoo tätä väitettä "ilmeiseksi valheeksi". Eikä voi epäilläkään että näin on laita. Vaikka Mechelin siihen aikaan lieneekin ollut Parisissa ja jonkin verran ottanut osaa mainittuihin keskusteluihin, on hänen toimintansa siinä varmasti tarkoittanut estää Suomen sekottamista kumoushankkeisiin. Suomelle oli tarpeen säilyttää ja, missä sitä oli loukattu, saattaa entiselleen laillinen järjestys; siksi ei sen tullut itsensä antautua vallankumouksen tielle. On kieltämätöntä, että Mechelin oli "hallituksen vastustajia", mutta meikäläisissä oloissa oli hallituksen vastustaja "kumouksellisen" vastakohta; pikemmin on hallituksen kantaa pidettävä kumouksellisena, s.o. yhteiskuntajärjestystä kumoavana.
Mechelinin kantaa kuvaava on eräässä venäläisessä lehdessä julkaistu kuvaus, jonka laatija muiden mukana sattui olemaan hänen seurassaan, kun Tukholmaan saapui sanoma Helsingissä tapahtuneesta Bobrikoffin murhasta. Uutinen herätti hämmästystä ja Mechelin tiedusteli puhelimitse asiata tarkemmin ystävältään, Ruotsin ulkoasiain ministeriltä. Ministeri totesi asianlaidan, ja kyynelsilmin Mechelin lausui: "Kas siinä, mihinkä on saatettu Suomi, joka tähän asti ei ole mitään tiennyt hirmutöistä ja verestä."
Kotimaan oloissa kuitenkin tapahtui 1904 vuoden kuluessa käänne. Venäjän-Japanin sota syttyi, ja sen tapahtumat vahvistivat Venäjän hallituksenvastaista liikettä. Helsingissä Bobrikoff sai Schaumanin kädestä surmansa kesäkuun 16 p:nä, Pietarissa kaatui Plehwe muutamaa viikkoa myöhemmin. Uusi kenraalikuvernööri, ruhtinas Obolenski, joka syyskesällä saapui Helsinkiin, asettui Pietarista saamainsa vaihtelevain vaikutelmain johdosta epävarmalle ja horjuvalle kannalle. Hän ei osottautunut aivan kuuroksi kehotuksille noudattamaan sävyisämpää politiikkaa kuin edeltäjänsä. Sanomalehdistön sortoa lievennettiin jonkin verran. Syyskesällä julkaistiin käsky lakimääräisten valtiopäiväin kutsumisesta koolle joulukuussa. Marraskuun 1 p:nä 1904 asetettiin Pietarissa komitea, puheenjohtajana todellinen salaneuvos Tagantseff sekä jäseninä 6 venäläistä ja 6 suomalaista, valmistelemaan kysymystä valtakunnanlainsäädännön ja Suomen erikoisen lainsäädännön välisten rajain määräämisestä. Eräät komitean venäläiset jäsenet eivät olleet aivan taipumattomia osittain suostumaan suomalaisten vaatimuksiin. Ennen pitkää ilmeni kuitenkin komitean venäläisen ja suomalaisen ryhmän välillä, varsinkin sotilaskysymyksessä, mielipiteiden eriäväisyyksiä, jotka eivät olleet soviteltavissa, minkä tähden keskustelut jäivät tuloksettomiksi.
Joulukuun 2 p:nä, valtiopäiväin ollessa ovella, sisälsi Helsingissä ilmestyvä virallinen lehti tiedonannon, että Hänen Majesteettinsa oli suvainnut sallia niiden maasta karkotettujen, jotka laillisessa järjestyksessä oli valittu valtiopäivämiehiksi tahi olivat aatelissukujen päämiehiä, palata kotimaahan. Kun Mechelin kuului jälkimäiseen ryhmään, palasi hän muutamain muiden karkotettujen kera Helsinkiin, missä joulukuun 5 p:nä yleisö riemuiten tervehti heidän paluutaan. Juhlallinen vastaanotto tapahtui säätytalolla ja illemmällä pidettiin seurahuoneella juhla, jossa Suomen kansalaisten ilontunteet sekä tunnustus ja ihailu niitä kohtaan, jotka horjumatta olivat kärsineet isänmaan puolesta, monella tavoin purkautuivat ilmoille. Seuraavan vuoden alussa saivat muutkin karkoitetut palata. Mechelin, jolta, niinkuin jo mainittiin, oli maanpakoon joutuessaan laittomasti riistetty hänelle entisenä senaattorina tuleva eläke, katsoi, kuten muutkin saman kohtelun alaisiksi joutuneet, olevansa oikeutettu vaatimaan sitä takaisin. Ei tietysti ole epäilemistäkään, että tässä Mechelinin luontoiselle, milloinkaan omaa voittoa pyytämättömälle miehelle, oli määräävänä vaikuttimena laittoman teon poistamisen halu eikä suinkaan oma etu.
Valtiopäivillä, jotka avattiin joulukuun 9 p:nä, Mechelin taaskin tuli johtavaan asemaan. Hänet valittiin puhemiesneuvoston jäseneksi sekä valtio-, erityisen valitus- ja toimitusvaliokunnan puheenjohtajaksi. Näiden valtiopäiväin tärkein tulos oli laillisten olojen täydellistä palauttamista tarkoittava n.s. "suuri anomus". Sitä käsiteltiin erityisessä valitusvaliokunnassa, jossa sen laatiminen oli pääasiallisesti Mechelinin toimena. Valtiosäädyt hyväksyivät sen yksimielisesti vuoden viimeisenä päivänä. Anomuksessa lausuttiin muun muassa: "Maassa jossa, niinkuin Suomessa, sukupolvi toisensa jälkeen on kasvanut ja elänyt siinä tietoisuudessa, että laki on sekä valtiovallan että yksityisten yhteiskunnan jäsenten toiminnan ohjeena, tuntuu aivan kuin perinjuuriselta yhteiskunnan mullistamiselta, kun hallitus, jonka tärkeimpänä tehtävänä tulisi olla lakien voimassa pitäminen, itse järkyttää laillista järjestystä. Vuonna 1899 alkaneen hallitussuunnan onnettomat vaikutukset ovat näyttäytyneet monin tavoin sekä yhteiskunnallisessa toiminnassa että yksityiselämän eri aloilla. Suomen kansa on joutunut pelottavan ankaraan velvollisuuksien ristiriitaan. Ja järjestelmän seurauksena on ollut: yleinen epävarmuus kalliisiin personallisiin oikeuksiin nähden, hyvän hallinnon höltyminen ja turmeltuminen, aiheellinen pelko että lainkäyttökin, tämä yhteiskunnan tehtävistä vanhin ja ensimäinen, on saava pahan vamman, kova omantunnon tuska useilla niillä, jotka ovat luettavat yhteiskunnan kunnioitettavimpiin aineksiin, joko he sitten ovat saattaneet äänensä kuuluviin tahi kärsineet hiljaisuudessa; sekä toisaalla leviämistään leviävä siveellinen rappeutuminen ja turmelus sekä onnenonginta, jotka ovat päässeet rehottamaan kovan ahdistuksen vallitessa toisissa piireissä; rikosten lisääntyminen paikkakunnilla, missä poliisivoimaa on tuntuvasti enennetty sekä selvästi havaittava lain ja oikeuden kunnioituksen väheneminen." — Anomus päättyy lyhyeen selontekoon niistä toimenpiteistä, jotka olivat tarpeen laillisen järjestyksen palauttamiseksi, ja pontena on alamainen anomus, että näihin toimenpiteisiin ryhdyttäisiin.
Valtiopäivämiesten yksityisessä kokouksessa tehdyn päätöksen mukaisesti kävi Mechelin professori Otto Donnerin ja pankinjohtaja Felix Heikelin kera tammikuulla 1905 Pietarissa ruhtinas Obolenskin puheilla koettamassa hankkia suotuisaa vastausta "suureen anomukseen". Mechelin antoi omasta ja molempain toveriensa puolesta ruhtinaalle kirjelmän, jossa huomautettiin valtiosäätyjen lausumain toivomusten osin olevan sellaisia, jotka kävi nopein toimenpitein välittömästi toteuttaminen, osin sellaisia, joiden toteuttaminen kysyi aikaa. Suomen asevelvollisuuskysymys oli ratkaistava aikaa kysyvän lainsäädännön avulla, mutta ennenkuin tämä työ ehdittäisiin suorittaa, olisi 1901 vuoden laittoman asevelvollisuusasetuksen sovelluttaminen lakkautettava. Sillä välin voisi Suomi, niinkuin silloinen vanhasuomalainen senaatti oli ehdottanut, suorittaa vuotuisen rahamäärän, esimerkiksi kymmenen miljoonaa markkaa vuosittain, edellyttäen että valtiopäivät siihen suostuisivat. 1903 vuoden diktatuuriasetus ja muut lainvastaiset väliaikaiset säädökset kävisi heti kumoaminen. Kysymys, miten lakeja oli oikeudenmukaisesti säädettävä asioista, jotka koskivat sekä Suomen että keisarikunnan etuja, joka kysymys oli käsiteltävänä Tagantseffin komiteassa, vaati aikaa ja oli huolellisesti valmisteltava, Suomenkin oikeutta huomioon ottaen.
Venäjän ministeriä Witteäkin kävi Mechelin puhuttelemassa näistä asioista. Kävi ilmi, ettei Venäjän päätösvaltaisissa piireissä oltu aivan taipumattomia asevelvollisuuskysymyksen ratkaisuun tahi asetuksen sovelluttamisen lykkäykseen Suomen myöntämää rahallista korvausta vastaan. Meillä katsottiin perustuslaillisissa piireissä tämän ehdotuksen ansaitsevan harkintaa; rahallinen korvaus oli valtiosäätyjen kuitenkin myönnettävä vain lähimmäksi varainhoitokaudeksi, ollen vastaisten valtiopäiväin asia uudistaa suostunta olosuhteiden mukaan.
Näistä asioista neuvoteltaessa Venäjän pääkaupungissa, missä Mechelin kävi useita kertoja, oli ruhtinas Obolenski muun muassa vaatinut, että Suomen viranomaisten olisi Venäjälle luovutettava jälkimäisestä maasta Suomeen saapuneet valtiolliset rikoksentekijät. Mechelin ja Donner olivat käydessään ruhtinaan puheilla tähän vastanneet, että tässäkin kohden tulisi Suomen voimassa olevia lakeja siellä noudattaa ja että, jos mainituissa laeissa sellainen luovuttaminen oli säädetty, sitä oli noudatettava. He eivät tahtoneet kieltää, että maamme viranomaisilla todella eräin ehdoin oli sellainen velvollisuus. Kun tämä tuli tunnetuksi, tehtiin Suomen aktivistipuolueen äänenkannattajassa "Frihet"-lehdessä ja sosialistisissa julkaisuissa hyökkäyksiä Mecheliniä ja Donneria vastaan, jotka muka kokonaan olivat kieltäneet meidän ja Venäjän vapaustaistelijain yhteiset edut. Perustuslailliset lakimiehemme, jotka ottivat kysymyksen perinpohjaisen harkinnan alaiseksi, pitivät sitä vastoin mainittujen molempain herrain lausuntoa oikeana. Oma lakimme ja valtiollinen asemamme keisarikuntaan nähden ovat sellaiset, että henkilöt, jotka jälkimäisessä maassa tekevät sikäläisten lakien vastaisia tekoja, eivät saa päästä keisarikunnan lainkäytön ulottuvista lähtemällä Suomeen. Valtiolliset rikokset eivät ole tästä poikkeuksena. [Vrt. R. Hermanson, "Synpunkter i Frågan om ryska undersåtars utlämnande genom finska myndigheter åt ryska".] Useiden kansalaisten allekirjoittama vastalause Mecheliniä ja Donneria vastaan tehtyihin hyökkäyksiin julkaistiin sanomalehdissä. Katsomatta siihen, ettei Suomen kansan suinkaan tarvinnut tunnustaa olevansa yhteisvastuullinen kaikenmoisten venäläisten anarkististen kumouksellisten kanssa, joiden tekoja kaikkien sivistyskansain oikeustajunnan täytyi paheksua, ei sekään seikka, että Venäjän silloisen valtiojärjestyksen mukaan törkeiksi rikoksiksi katsottiin erinäisiä tekoja, joita länsimaisen oikeuskatsantotavan mukaan olisi arvosteltu lievemmin tahi kenties ei olisi pidetty ensinkään rikollisina, voinut vaikuttaa kysymykseen lainopilliselta kannalta katsottuna. Ja niin kauan kuin me itse keisarikunnan vallanpitäjiltä vakaasti vaadimme oikeusjärjestyksemme tunnustamista, tulisi tietysti meidän itsemmekin tarkoin noudattaa sitä silloinkin, kun se velvoitti meitä suostumaan Venäjän viranomaisten vaatimuksiin.
Maaliskuun 29 päivän illalla levisi Helsingissä sanoma, että "suureen anomukseen" oli osittain suostuttu esittelyssä, joka ei ollut tapahtunut tavallisessa järjestyksessä, vaan neuvottelukokouksessa, johon otti osaa sekä venäläisiä että suomalaisia jäseniä. 1901 vuoden asevelvollisuuslain sovelluttaminen oli toistaiseksi lakkautettu ja 1905 vuoden kutsunnat peruutettu sekä tuomarien virasta erottamista koskeva asetus kumottu; muita kohtia ei vielä ollut ratkaistu, mutta toivottiin esittelyä jatkuvan.
Samaan aikaan annettiin valtiopäiville hallituksen esitys kymmenen miljoonan markan suorittamisesta vuosittain Venäjän valtakunnanrahastoon avustukseksi sotilaallisiin tarkoituksiin. Valtiopäivät katsoivat olevan myöntäminen tämän suostunnan, kuitenkin vain vuodeksi.
Näiden valtiopäiväin käsiteltäviksi annettuja asioita oli hallituksen esitys porvaris- ja talonpoikaissäädyn äänioikeuden laajentamisesta. Perustuslakivaliokunta oli laatinut ehdotuksen mainittujen säätyjen äänioikeuden laajentamiseksi esityksessä ehdotettua tuntuvasti enemmäksi, äänioikeuden myöntämiseksi naisille y.m., mutta perustuslaillisella taholla oltiin sitä mieltä, että niin kauan kuin laillisia oloja ei ollut täydellisesti palautettu, puuttui säännöllisen valtiopäivätyön edellytyksiä eikä valtiosäätyjen sentähden tulisi tehdä lopullisia päätöksiä. Vaalioikeuden uudistuskysymys jäi valtiosäädyiltä sen vuoksi loppuun käsittelemättä, mikä muutamilla tahoilla, varsinkin yhteiskunnan syvissä riveissä, herätti suurta tyytymättömyyttä. Valtiosäädyt päättivät, koska täydellistä vastausta laillisuuden palauttamista koskevaan anomukseen ei ollut saapunut, anoa valtiopäiväin lykkäämistä syksyyn, ja Mechelin laati tämän sisältöisen kirjelmän luonnoksen. Mutta vastauksen sijasta tuli äkkiä ja odottamatta sanoma, että valtiopäivät oli päätettävä huhtikuun 15 p:nä, joten äänioikeuden uudistuskysymyksen loppuun käsitteleminen, vaikka valtiosäädyt olisivat sen tahtoneetkin käsitellä, oli käynyt mahdottomaksi. Ennen hajaantumistaan antoivat valtiosäädyt adressin, jossa pyydettiin laillisuuden täydellistä palauttamista suuren anomuksen mukaisesti.
Aatelin perustuslaillisten huhtikuun 16 p:nä seurahuoneella toimeenpanemissa yhteisissä erojaispäivällisissä, joissa säädyn jäsenet olivat miltei täysilukuisina saapuvilla, julkilausui vapaaherra Kr. von Alfthan säätyveljien kiitollisuuden ja ystävyyden tunteet Mecheliniä kohtaan. Tämä vastasi liikutettuna esittämällä eläköönhuudon Suomelle ja selitti oivallisessa puheessa sitä kantaa, jolle meidän oikeustaistelussamme oli asetuttava.
Ennen valtiopäivämiesten hajaantumista asettivat perustuslailliset ryhmät, ruotsalainen ja nuorsuomalainen, valtuuskunnan, jonka jäsenet valittiin kaikista neljästä säädystä, yhtä monta kumpaisestakin kieliryhmästä, seuraaviin valtiopäiviin asti tarkkaavaisesti seuraamaan valtiollisia tapahtumia ja ryhtymään olojen vaatimiin toimenpiteisiin. Mechelin valittiin valtuuskunnan puheenjohtajaksi, Donner varapuheenjohtajaksi.
Valtuuskunta, joka keskuudestaan asetti pienemmän toimikunnan, piti lukuisia kokouksia ja koetti parhaansa mukaan täyttää tehtävänsä. Se pani muun muassa toimeen suuren kansalaiskokouksen palokunnantalolla syyskuun 13 p:nä. Tässä tilaisuudessa oli aikomus keskustella useita tärkeitä, lähinnä seuraavain valtiopäiväin käsiteltäviä asioita sisältävästä ohjelmasta. Nämä kysymykset koskivat laillisen järjestyksen palauttamista, venäjän kielen poistamista Suomen hallinnosta, asevelvollisuusasiaa, elokuun 6/19 p:nä 1905 annettua keisarillista julistuskirjaa neuvoa-antavan valtakunnanduuman perustamisesta Venäjälle, johonka Suomikin ottaisi osaa valitsemalla edustajia, sekä vihdoin äänioikeuden laajentamista valtiopäivämiesvaaleissa ja laajaa eduskuntalaitoksen uudistusta. Kokouksessa oli saapuvilla lukuisa joukko henkilöitä kumpaakin sukupuolta; lukumäärä lienee lähennellyt tuhatta. Kokouksen avasi Mechelin tekemällä selkoa tilanteen vaatimuksista. Hän huomautti, että yhteinen työ maamme loukatun valtiosäännön suojelemiseksi oli yhdistänyt eri puolueryhmät perustuslailliseksi puolueeksi, ja että v. 1904 kokoontuneiden valtiopäiväin tunnuslauseena oli ollut: lain voima on palautettava. Hän huomautti yksimielisyyden tarpeellisuutta, vaikka tunnustikin, että "luja yhteenliittyminen oikeutemme suojaksi ei vaadi luopumaan eriävistä mielipiteistä sisäisissä kysymyksissämme. Mitä vaaditaan, on että puolueriidat heitetään sikseen, kunnes maamme oikeusasema Venäjään nähden on turvattu v. 1809 vahvistettujen periaatteiden mukaisesti." Mechelinin puheen päätyttyä alkoi kokouksen ohjelmaan otettujen kysymysten käsittely, professori Setälä puheenjohtajana. Mutta niistä oli ehditty käsitellä ainoastaan osa, kun saapui poliiseja, jotka ilmoittivat, että kokouksen oli kenraalikuvernöörin käskystä heti hajaannuttava. Kun kokous yksityisluontoisena katsoi olevansa laillisesti luvallinen, kieltäytyi se noudattamasta käskyä, mutta joukko sotamiehiä kivääreihin kiinnitettyine pistimineen marssi saliin ja karkoitti yleisön. Ennen kokouksen hajoamista ehti Mechelin kuitenkin ehdottaa, että annettaisiin kokouksen toimikunnan tehtäväksi panna vastalause tapahtunutta väkivallantekoa vastaan, jota ehdotusta tervehdittiin yleisellä hyväksymisellä. Vastalause laadittiin sittemmin ja annettiin prokuraattorille. [Katso tästä tarkemmin "Murrosajoilta" VII siv. 80 ja seur.]
* * * * *
Ainoastaan muutamaa viikkoa myöhemmin tapahtui Venäjällä valtiojärjestyksen mullistus. Japanin sodan vastoinkäymisten johdosta oli valtiollinen kiihtymys levinnyt koko valtakuntaan. Semstvojen jäsenet ja muut kansalaiset pitivät kokouksia, joissa vaadittiin kansalaisvapauden turvaamista ja kansanedustuslaitoksen käytäntöön ottamista. Talonpoikais- ja työläismellakoita ja lakkoja sattui useilla paikkakunnilla, Mustanmeren sotalaivoissa pantiin toimeen sotilaskapinoita. Hallitus päätti tehdä myönnytyksiä ja antoi elokuun 19 p:nä julistuskirjan valtakunnanduuman kokoonkutsumisesta, jonka toimivalta kuitenkin olisi oleva vain neuvoa-antavaa laatua. Mutta tämä ei tyydyttänyt vapaamielisiä; vaadittiin pitemmälle meneviä myönnytyksiä ja levottomuudet kävivät yhä laajemmiksi ja voimakkaammiksi. Yleisten lakkojen johdosta keskeytyi lokakuun lopulla 1905 liikenne Venäjän rautateillä, pääkaupungissa lopetettiin kaikki tehdastyö, yleiset laitokset lakkasivat toimimasta ja valta oli siirtymäisillään hallituksen käsistä jonkinlaiselle sosialistien ja muiden kumouspuolueiden jäsenistä muodostetulle neuvostolle.
Sanoma näistä tapahtumista herätti tietenkin Suomessa mitä suurinta hämmästystä ja nousi kysymys, miten meidän itsemme olisi meneteltävä. Kaupunkilais- ja maalaistyöväestön keskuudessa olivat sosialistiset aatteet lähinnä edellisinä vuosina levinneet odottamattoman nopeasti ja laajalle, ja tällä taholla haaveiltiin Suomen yhteiskunnallisten olojen kumousta sosialistiseen suuntaan Venäjällä odotettavana olevan samanlaisen kumouksen yhteydessä. Perustuslailliset, jotka eivät antautuneet tällaisiin haaveiluihin, arvelivat ajan otolliseksi jyrkästi kansanvaltaiseen suuntaan käyville valtiollisille uudistuksille. Mutta miten aikaansaada ne? Kumoustietäkö vai vanhain perustuslakiemme osottamin lainsäädäntökeinoin? Siitä eivät puolueet olleet yksimielisiä. Perustuslaillisten lähimpänä silmämääränä oli laillisen järjestyksen palauttaminen.
Sunnuntaina lokakuun 29 p:nä piti perustuslaillinen säätyvaltuuskunta kaupunginvaltuuston kokoussalissa Helsingin raatihuoneella kokouksen, johon muutamia muitakin henkilöitä kutsuttuina otti osaa. Mechelin johti kokouksessa puhetta. Päätettiin panna toimeen yleinen kansalaiskokous, jonka hyväksyttäväksi esitettäisiin, että hallitukselta vaaditaan laillisuuden palauttamista, nykyisen kotimaisen hallitushenkilökunnan poistamista ja toisten, kansan luottamusta nauttivain miesten nimittämistä heidän tilalleen sekä valtiopäiväin mahdollisimman pikaista koolle kutsumista. Eräs kokouksen osanottajista, sosialistijohtaja ja kaupunginvaltuusmies, puuseppä Perttilä, vaati perustuslaillisten ja pääkaupungin järjestyneen työväestön ryhtymistä yhteistoimintaan. Tähän suostuen päätti kokous asettaa 8-miehisen valtuuskunnan, jonka tuli toimia yhteisesti yhtä monen työväestön valitseman valtuutetun kanssa.
Maanantaina lokakuun 30 p:nä annettiin Pietarissa se keisarillinen julistuskirja, jolla Venäjän valtiomuoto muutettiin perustuslailliseksi. Valtakunnanduuma, jolla ei olisi vain neuvonanto-oikeutta, vaan päätösvalta lainsäädäntöasioissa, kutsuttaisiin koolle ja väestölle suotaisiin kansalaisvapauden järkkymättömät perusteet henkilökohtaisen loukkaamattomuuden periaatteen mukaisesti sekä omantunnon-, sanan-, kokoontumis- ja yhdistymisvapaus.
Samana päivänä puhkesi meillä n.k. "suurlakko". Työväestön Helsingin rautatientorilla tekemän päätöksen mukaisesti keskeytettiin kaikki työ eri aloilla, rautatieliikenne lakkasi, tehtaat, ravintolat ja myymälät, ruokatavarakauppoja lukuun ottamatta, suljettiin. Sanomalehdet eivät ilmestyneet, pimeys vallitsi illoin kaupungin kaduilla. Ylioppilaat ja polyteknikot tekivät opintolakon, luennot ja harjoitukset keskeytettiin opettajain suostumuksella, samaten kouluopetus. Lakkasivatpa posti ja poliisilaitoskin toimimasta. Työväestön asettama keskuslakkokomitea otti huolekseen poliisin tehtävät ja valvoi lakon noudattamista kansalliskaartin, n.s. "punakaartin" avulla. Ylioppilaat ja polyteknikot puolestaan järjestivät eri suojeluskunnan, joka, niinkuin tunnettu, ei ollut parhaissa väleissä kansalliskaartin kanssa. Ei vain pääkaupungissa, vaan useilla muillakin paikkakunnilla maassamme pidettiin valtiollisia kokouksia, pantiin toimeen lakkoja ja keskeytettiin yhteiskunnan säännöllinen elämä.
Tällä välin perustuslaillinen säätyvaltuuskunta jatkoi toimintaansa laillisuuden palauttamiseksi. Lokakuun 31 p:nä pidettiin palokunnantalolla valtuuskunnan päätöksen mukaisesti suuri kansalaiskokous, jossa hyväksyttiin valtuuskunnan laatiman ehdotuksen mukainen ohjelma, minkä jälkeen lähetystö pantiin sitä viemään kenraalikuvernöörille. Työväen taholta saapui toinen lähetystö. Suuria väkijoukkoja kokoontui kenraalikuvernöörintalon edustalle, ja niille annettiin tieto vanhansuomalaisen senaatin erosta, jota tämä jo lakon alkamispäivänä oli päättänyt pyytää, koska oli havainnut, ettei sillä enää ollut laajain kansankerrosten luottamusta. Se oli samalla päättänyt tehdä alistuksen laillisten olojen palauttamisesta ja valtiopäiväin koolle kutsumisesta.
Samana iltana kokoontui kenraalikuvernöörin luokse hänen pyynnöstään sekä perustuslaillisen valtuuskunnan edustajia: Mechelin, R.A. Wrede, O. Donner, J. Grotenfelt, että vanhansuomalaisen puolueen edustajia: J.R. Danielson, H. Gebhard ja K.A. Brander. Ruhtinas Obolenski ilmoittaa Hänen Majesteettinsa olevan taipuvaisen suostumaan Suomen kansan valtiollisiin toivomuksiin ja kehottaa läsnäolevia lausumaan mielensä siitä, mitä olisi anottava. Mechelin esittää anottavaksi: perustuslainmukaisen järjestyksen täydellistä palauttamista valtiosäätyjen joulukuun 31 p:nä 1904 tekemän anomuksen mukaisesti; ylimääräisten valtiopäiväin koolle kutsumista joksikin päiväksi joulukuussa; yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden periaatteelle rakentuvaa eduskuntalaitoksen uudistusta tarkoittavan hallituksen esityksen antamista ylimääräisille valtiopäiville; valtiopäiväin oikeuttamista tarkastamaan hallituksen jäsenten virkatoimien laillisuutta; perustuslakien kehittämistä sananvapauden, kokoontumis- ja yhdistymisvapauden säätämällä. Mechelinin ehdotusta kannattivat muut perustuslaillisen ryhmän läsnäolevat jäsenet. Danielsonkin lausui, että hänen puolueensa kiitollisena ottaisi vastaan sen sisältöisen julistuskirjan. Jonkin aikaa keskusteltua lausui kenraalikuvernööri pitävänsä tuollaisen julistuskirjan aikaansaamista mahdollisena ja pyysi saada hyvissä ajoin seuraavana päivänä kirjallisesti laadittuina julistuskirjassa mainittavat toivomukset sekä ilmoitti senaatinkin paraikaa valmistelevan julistuskirjan ehdotusta. Seurasi sitten kysymys senaatin vastaisesta kokoonpanosta; kenraalikuvernööri arveli nykyisten senaattorien voivan toistaiseksi jäädä paikalleen. Vanhatsuomalaiset lausuivat haluavansa kokoomusministeristöä, mutta tätä vastustettiin perustuslaillisten taholta ja vaadittiin senaattia kokoonpantavaksi yksinomaan perustuslaillisista. Neuvottelu päättyi vasta puolen yön aikaan.
Jo seuraavana aamuna oli Mechelinillä valmiina julistuskirjan luonnos, jonka valtuuskunta, sittenkun ensin J. Grotenfelt ja sen jälkeen muut jäsenet olivat sen tarkastaneet, eräin muutoksin hyväksyi. Samaten tarkastettiin ja hyväksyttiin Mechelinin laatima valtiopäiväkutsun luonnos, joka sisälsi, että eduskuntalaitoksen uudistusta koskeva esitys oli annettava valtiopäiväin käsiteltäväksi, sekä ehdotus käskykirjeeksi, jonka mukaan laittomuusaikana nimitettyjen venäläisten virkamiesten sijaan nimitettäisiin kotimaisia miehiä. Samana päivänä veivät Mechelin, Wrede ja Donner ehdotukset kenraalikuvernöörille, jonka luona ne kohta kohdalta tarkastettiin. Obolenski teki vastaväitteitä, varsinkin kesäkuun 20 p:nä 1900 annetun, venäjänkielen käyttämistä virastoissa koskevan julistuskirjan kumoamiseen nähden. Hän ei kuitenkaan ollut itsepäinen, vaan lupasi toimittaa perille perustuslaillisten julistuskirjan ehdotuksen samalla kuin senaatinkin ehdotuksen sekä lausui pitävänsä edellistä parempana. Molemmat olivat tosin pääkohdiltaan samansuuntaiset, mutta erosivat toisistaan siinä, että edellinen erinäisissä kohdin esitti tarkemmin määriteltyjä vaatimuksia; niinpä se esimerkiksi vaati 1901 vuoden asevelvollisuuslain täydellistä kumoamista, jota vastoin senaatti vain oli ehdottanut sen soveltamisen lakkautettavaksi. Eduskuntalaitosta koskevassa kysymyksessä oli senaatti vain ehdottanut uudistettavaksi hallituksen esityksen äänioikeuden laajentamisesta porvaris- ja talonpoikaissäädyn vaaleissa. Seuraavana päivänä, marraskuun 2:sena, saapuivat Mechelin ja Grotenfelt uudestaan kenraalikuvernöörin luo, joka heidän läsnäollessaan antoi luotsipäällikölle, kenraalimajuri N. Sjömanille käskyn viedä perustuslaillisten ehdotuksen sekä kenraalikuvernöörin puoltavan lausunnon korkean-asianomaiseen paikkaan. Valtuuskunta lähetti puolestaan kaksi henkilöä Pietariin hankkimaan valtiosihteeristöstä varmuutta siitä, että ehdotus todellakin esitettiin semmoisena kuin valtuuskunta sen oli hyväksynyt.
Marraskuun 2 p:nä lähti kenraali Sjöman "Eläköön" laivalla matkaan. Muuan huhu, joka perustuslaillisissa piireissä herätti levottomuutta, tiesi kertoa joidenkuiden yltiöpäiden aikovan estää höyrylaivaa lähtemästä, koska olivat saaneet kuulla eräiden vanhan senaatin jäsenten aikovan siinä matkustaa sekä arvelivat sen olevan ehdottomasti estettävä. Pian kuitenkin kuultiin Eläköön laivan lähteneen satamasta ja alottaneen matkansa. Julistuskirjan ehdotus toimitettiin perille ja käsiteltiin Pietarhovin keisarillisessa palatsissa tapahtuneessa esittelyssä, jota kesti k:lo 8:sta i.p. marraskuun 3 p:nä seuraavaan aamuun k:lo 3. Venäläiset ministerit, kreivi Witte etusijassa, puolsivat ehdotusta pääkohdiltaan ja hallitsija hyväksyi julistuskirjan, kuitenkin eräiltä harvalukuisilta kohdin muutettuna, minkä jälkeen se allekirjoitettiin k:lo 2 aamulla. Muutoksista pidettiin vain yhtä mainittavammin tärkeänä. Perustuslaillisten ehdotuksessa oli nimittäin ollut määräys, että 1899 vuoden helmikuun-julistuskirjan säätämät perussäännökset oli kumottu, jota vastoin vahvistettu julistuskirja sääsi, että niiden soveltaminen oli keskeytettävä siksi, kunnes siinä mainitut asiat oli lainsäädäntötoimin järjestetty. Kun suomalaisella taholla kuitenkin edellytettiin "lainsäädäntötoimen" käyvän perustuslaillista tietä, ei tämä muutos, tultuaan maassamme tunnetuksi, herättänyt sanottavaa levottomuutta. Julistuskirja venäjän kielen käytäntöön ottamisesta virastoissa oli poistettu niiden asetusten joukosta, jotka julistettiin heti kumotuiksi, mutta sen kävi lukeminen niihin perustuslainvastaisiin asetuksiin, joiden tarkastamisesta senaatin oli tehtävä ehdotus.
Eläköön laiva palasi viivyttelemättä tuoden julistuskirjan ja valtiopäiväkutsun Helsinkiin, jonne se saapui marraskuun 4:ntenä iltapäivällä ja missä sen tuomat uutiset herättivät suurta riemua. Mechelin ja Wrede sekä Danielson ynnä muutamat muut henkilöt saivat kutsun saapua k:lo 9 illalla kenraalikuvernöörin turvapaikkaan, venäläiseen sotalaivaan Slavaan, missä hän saattoi asiakirjain sisällyksen kutsuttujen tiedoksi. Samalla hän kuitenkin lausui ihmettelynsä ja pahoittelunsa sen nurjamielisyyden johdosta, jota hän luuli havainneensa suomalaisissa vallitsevan venäläisiä kohtaan ja jota hänen ylhäisyytensä sanoi lakon aikana itsekin kokeneensa. Mechelin vastasi tähän sujuvalla ranskan kielellä pitämässään puheessa, ettei nurjaa mieltä vallinnut Suomessa Venäjän kansaa kohtaan, mutta että erään Venäjän puolueen lakiamme ja oikeuttamme vastaan tekemät hyökkäykset olivat loukanneet suomalaisten arimpia tunteita. Puhuja lausui olevansa varma siitä, että mielten katkeruus oli häviävä säännöllisten olojen palauduttua. Lopuksi hän muutamin sanoin kiitti kenraalikuvernööriä hänen avustuksestaan julistuskirjan aikaansaamisessa.
Ainoat maassamme, jotka eivät olleet aivan tyytyväisiä julistuskirjaan, olivat sosiaalidemokraatit, jotka olivat haaveilleet maamme sisäisten olojen kumouksellista muutosta. Lakkopäivinä oli perustuslaillisella taholla pyritty yksimielisyyteen sosiaalidemokraattien kanssa, mutta heidän ja perustuslaillisen säätyvaltuuskunnan väliset neuvottelut eivät olleet menestyneet. Sosiaalidemokraatit vastustivat valtiopäiväin koolle kutsumista, koska eivät uskoneet niiden suostuvan semmoiseen eduskuntalaitoksen uudistukseen, jota he halusivat, ja vaativat sen sijaan yleisillä vaaleilla valitun, "perustuslakia säätävän kansalliskokouksen" kutsumista koolle uudistusta toteuttamaan. Olipa työväki hairahtunut rautatientorilla valitsemaan "väliaikaisen hallituksenkin", suostuen kumminkin siihen, että vaalin saisi alistaa hallitsijan vahvistettavaksi. Puoluejohto oli uskotellut työväelle, että vallankumous oli Venäjällä päässyt täydellisesti voitolle, että tasavalta jo oli julistettu, ja kaikki tiedot, joita heille yritettiin antaa todellisesta asiaintilasta, leimattiin julkeiksi valheiksi. Todellisuudessa oli lakko Pietarissa päättynyt marraskuun 3 p:nä ja kumousliike oli jo asettumassa. Maamme perustuslailliset, jotka olivat asettuneet laillisuuden eikä vallankumouksen kannalle ja katsoivat maamme laillisten olojen palautuessa ja valtiopäiväin kokoontuessa käsittelemään eduskuntalaitoksen uudistusta saavuttaneen sen, mikä tällä kertaa oli saavutettavissa, paheksuivat sosialistien liiallisia vaatimuksia. Säätyvaltuuskunta teki voitavansa tutustuttaakseen yleisöä julistuskirjan sisällykseen, jonka olemassaolonkin sosialistiset lakonjohtajat aluksi itsepintaisesti kielsivät. Vähitellen he kuitenkin menettivät työläispiirienkin kannatuksen ja pakotettiin taipumaan.
Marraskuun 5 p:nä julkaisi säätyvaltuuskunta kehotuksen yleisölle mielten rauhoittamiseksi. Seuraavana päivänä lakko päättyi ja elämä palautui säännölliselle tolalleen. Illalla, kaupungin ollessa yltänään juhlavalaistuksessa, kokoontui joukko valtuuskunnan kutsusta Helsinkiin saapuneita entisiä valtiopäivämiehiä säätytalolle, missä Mechelin lausui läsnäolijat tervetulleiksi ja kehotti heitä tilanteen johdosta antamaan julistuksen Suomen kansalle. Tähän suostuttiin ja valiokunta asetettiin laatimaan julistusta Mechelinin tervehdyspuheessaan lausumain perusaatteiden mukaisesti. Tehtiin kaksi ehdotusta, joista toinen, herra V.T. Rosenqvistin laatima, pääasiassa saavutti valiokunnan ja sittemmin kokoontuneiden valtiopäivämiesten hyväksymisen, minkä jälkeen julistus marraskuun 8 p:nä saatettiin yleisön tietoon. Siinä huomautettiin, että Suomen kansan valtiopäiväinsä kautta esittämä toivomus lailliseen järjestykseen palautumisesta oli toteutunut. "Luodessamme katseemme menneisiin vuosiin emme voi olla muistelematta niitä monia hetkiä, jolloin kansamme on ollut kadottamaisillaan kaiken toivon oikeutemme takaisin saamisesta; ja tätä muistellessamme me myös tunnemme, että on olemassa korkeampia voimia kansojen kohtaloita ohjaamassa. — — Kun ne, jotka muodostavat perustuslaillisen puolueen, nyt hartaasti toivovat saavansa palata rauhalliseen työhön kansamme menestyksen hyväksi, elähyttää heitä tässä vilpitön halu yksimielisen yhteistoiminnan aikaansaamiseksi ojentaa veljenkäsi jokaiselle samaan päämäärään pyrkivälle ja harras toivomus että tässä vapauden ja edistyksen hyväksi tehtävässä työssä maamme kaikki kansalaiset saisivat seistä rinnatusten yhdenvertaisina. Nykyhetki kehottaa tähän ja tuleva aika on varmasti siitä kypsyttävä runsaan sadon kansallemme ja isänmaallemme." — Julistuksen olivat allekirjoittaneet: "Yleiseen kokoukseen lukuisasti kokoontuneet perustuslailliset entiset valtiopäivämiehet."
Lähinnä edellisinä päivinä oli ollut tarjona vaara, että jokin väestön ajattelematon teko olisi aiheuttanut venäläisen sotaväen aseellisen sekaantumisen siitä johtuvine verenvuodatuksineen ja muine maallemme vahingollisine, arvaamattomine seurauksineen. Ettei näin käynyt, johtui epäilemättä pääasiallisesti siitä, että perustuslaillisilla silloin vallitsevissa poikkeusoloissa oli tarpeeksi tyyneyttä ja mielenmalttia tyytyäkseen niihin kohtuullisiin vaatimuksiin, joita meillä oli laillinen oikeus esittää sekä jotka hallitsija ja hänen neuvonantajansa voivat hyväksyä. Mechelinille, jolla tähän aikaan oli huomattavin sija perustuslaillisessa puolueessa, tulee suuri ansio maamme kohtalon silloisesta onnellisesta käänteestä. "Marraskuun-julistuskirja" tiesi Suomelle siirtymistä pimeydestä valkeuteen, raskaiden koettelemusten ajasta lupaavien toiveiden aikaan. Totta on, että tuo valoisa aika valitettavasti oli lyhyt, mutta silti ei se mies ansaitse vähemmän kiitosta, joka olennaisesti on aikaansaanut tuon käänteen ja siten antanut historiallisen esikuvan, josta kenties vastedeskin on oleva maallemme hyötyä.