ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Metsäinen seutu; vähäinen lampi näkyy oikealla puolen ja vasemmalla vilkuttaa honkaen välistä Metsälammen torppa. Heikki tulee metsäpolkua pitkin lammen rannalle.
Ensimäinen Kohtaus.
HEIKKI.
Suomi sulo, sorja, kaunis!
Oi! kun totta sanoo saan:
Suomi on mun kotimaan'!
Jaa, täällä nyt olen koto-maassani ja kotoseuduillani! Sydämmeni lämpenee nähdessäni näitä paikkoja, joissa lapsuuteni ajat olen viettänyt. Tuossahan on torppa, tuo entinen kotoni. Oi! selvästi nyt muistan sen kesän, jolloin orvoksi jäin, kun polte-tauti manalaan vei isäni sekä äitini. Torppaan tuli uusi isäntä, ja hänellä oli ainoastaan yksi tyttö, pieni Hanna. Minä orpo sain jäädä Hannan isän luo, mutta muutaman vuoden kuluttua Hannankin isä kuoli, ja silloin minä lähdin merille. Oh, sitte on jo vuosia kulunut — kahdentoista-vuotias olin silloin ja kaksitoista vuotta olen poissa ollut. Missä lienee nyt vähäinen Hanna? Olleeko jo naimisissa? Ketä nyt torpassa lienee? Entä jos lähden sinne. En mene toki vielä. Olen kovin väsynyt, sillä neljä peninkuormaa olen tänään kulkenut. (Hän katselee puitten varjossa olevaan vuoreen päin). Tuonne vuoren pehmeille sammalille tahdon mennä lepäämään, siellä olen lapsena monta kertaa kuunnellut honkain huminaa. (Hän menee).
Toinen Kohtaus.
Hanna. Sitte Tiina.
HANNA (tulee kantaen pesu-punkkaa ja laskee sen lammen rannalle, tuo sitte kiululla vettä kodasta, joka on puitten varjossa näkymättömänä, ja laulaa):
"Voi, voi! kuin kullallein on niin pitkä matka!
Kappaleen on kangasta ja virstan verta vettä.
Kaukana mun kultan' on ja kauas tais' mennä;
Eipä sinne pienet linnut i'ässänsä lennä".
[Laulun nuotti löytyy nuotti-vihosta: "Det sjungande Finland".]
Kaukana mun tultani on — Tuommoista, hupsu, laulelen, juuri kuin minulla olisi kulta, vaikk'ei olekkaan — ja vaikk'en rakastakkaan. (Tiina tulee, kädessä ämpäri, jossa on vaatteita). Täti! enpä minä vain orpanieni siassa olisi naimisiin mennyt, kun heillä täällä kotona olisi ollut hyvä oltava. Kumma, että tuo kaunis Miinakin otti Mikkolan Matin, joka on varsin mustan-muotoinen ja niin vakava, että tuskin ikänä nauraa. (Molemmat rupeevat pyykkiä hieromaan).
TIINA. Sinä puhut kuin lapsi, mutta tiedä, että minä en olekkaan kasvattanut tyttäriäni niin, että ulkomuotoon olisivat rakastuneet. He ajattelevat: Tavat miehen kaunistaa, vaan ei muoto.
HANNA. Rakkaus! Tuosta rakkauden voimasta aina puhutaan, mutta, täti, mikä rakkaus oikein on? Selvittäkää se nyt minulle.
TIINA. Ole vai, sinä pilkantekiä. Pahoinpa pelkään, että ennen pitkää olet rakastunut. Tuommoiset tyttö-raiskat piankin ovat ilmi tulessa, mutta sen sanon, että älä ensimmäistä ota eikä vielä toistakaan, mutta ota sitte kolmas, jos hän muuten on kelvollinen.
HANNA (hymyillen). Mutta jollen saisi kolmatta, niin jäisin ilman.
TIINA. Hohho, mitä vielä! silloin kuin minä olin hehkeimmälläni, niin kuin sinä nyt, niin kyllä sulhasia oli tarjolla. Kolmannen otin, eikä ollut minulla ikänä katumisen syytä. Minä ja Mikko olimme aina hyvässä sovussa.
HANNA. Mutta Miina orpanani puhui, että eräs akka kerran oli sanonut tädillä olleen sulhasen, joka oli merimies ja kaunis kuin enkeli, mutta hän oli sitte kuollut, ja täti oli häntä murehtinut niin, ett'ei enään tahtonut miestä ottaakkaan. Kuinka mones hän oli?
TIINA (juhlallisesti lausuen ikään kuin itseksensä). Niin hän — Hän oli ensimmäinen. Se rakkaus oli kuin lemmenkukka, joka tuoksuvana, lumipuhtaana päivän kukoistaa, vaan vaipuu sitte kuolemaan.
HANNA. Mutta, täti, enpä minä vain ketään maailmassa niin rakastaisi, että tätini jättäisin. (Taputtaa Tiinaa) En, täti hyvä! Jollette vain väsy minuun ja syökse minua pois maailmaan.
TIINA (pyhkäsee salaa kyyneleen silmistänsä). Sinä tyttö hempukka, kuka sinun maailmaan malttaisi syöstä. Siellä olisit, kuin oksalta varissut lehti, turvatoinna, tuulten viskaamana.
HANNA. Turvatoinna! niin olisinkin, mutta, täti, älkää nyt suotta käsiänne väsyttäkö vaatteitten huhtomisella, kyllä minä nämät yksinkin pesen.
TIINA. No, minä jätän net sinulle. Minulla onkin kotona vähän tehtävää. Täytyy laittaa pannu-kakku valmiiksi siksi, kuin Männistön Emäntä tulee; hän lähetti sanoman naapuri-torpparilla, että hän tänään tulee meille. Mitä asiaa hänellä nyt lienee? — (Hän menee).
Kolmas Kohtaus.
Hanna. Sitte Heikki.
HANNA. Miksi olenkin näin yksinäiseksi luotu? Miksi? Mitä, raukkanen, kyselenkään? Kuka voi luojan töitä tutkistella! (Hän jättää vaatteitten pesun ja lähenee lampea). Oi lampi välkkyvä, sinä metsän kaunis silmä! Sinäkin olet yksin täällä metsä-maassa, ja sinun pintasi on aina levollisena, tyynennä — niinpä on minunkin sydämmeni, vaan jos olisin kasvanut maailman tohinassa enkä, niinkuin lampi, täällä metsän suojassa yksin, niin kentiesi ei sydämmeni silloin olisi saanut sykkiä niin levollisesti kuin nyt. Silloin olisi se ehkä ollut kuin nuot suuret järvet, joidenka laineet välistä vaahto-päisinä, riuhuvina aaltoilevat. Täti on hyvä minulle, mutta sentäänkin kaipailen yhden-ikäistä ystävätä. Jospa Heikki, minun lapsuuteni leikki-kumppani, vielä olisi täällä, mutta — hän on meren aaltoja purjehtimassa; lieneekö enään elossakaan? Vaan mitä minä kumppanista huolin — pianpa päivät kuluvat, viikotkin vierivät, jos välistä on ikävä, niin laulan pois ikäväni. (Hän laulaa): [Lauletaan kuin: "Nyt kesän viime kukka".]
Kun kuljen yksistäni
Täss' lammen rannalla,
Niin täällä huvikseni
Mä tahdon laulella.
Kun metsä sitten kaikaa,
Ja vastaa ääneeni,
Niin luulen, että laulaa
Mull' siellä kumppani.
Kuu hongikossa tuolla
Puut kaikki humisee,
Ma luulen, että siellä
Ne mulle kuiskailee.
Näin haaveksien kuljen
Ja tydyn päivääni,
Ja Herran haltuun suljen
Mä aina onneni.
(Hän menee taas pyykkiä huhtomaan, ja Heikki nousee sammal-vuoteeltaan; puun oksa sattuu hänen hattuunsa, ja siitä vähäinen krapsahdus kuuluu. Hanna katsoo taaksensa). Mikä krapsahti? Kah! Outo — merimies.
HEIKKI (itseksensä). Ah! tuo ihana tyttö on siis Hanna! (Ääneensä).
Hyvää päivää, kaunis tyttöseni! Onko pyykin pesu kyllä hupaista työtä?
HANNA. Eipä erittäin ikävääkään. Mutta mistä kaukaa olet?
HEIKKI. Olen varsin läheltä ja toki aivan kaukaa.
HANNA. Varsin läheltä ja aivan kaukaa, mitä se puhe merkitsee? Se on minusta varsin kummaa.
HEIKKI. Ehkäpä se asia vielä selvenee. (Erikseen). Mutta minun täytyy vähän koetella hänen luontoansa, minkä laatuinen hän on. (Ääneensä). Oh! siitä on pitkiä sikoja kulunut, kuin minä olen saanut nähdä noin kaunista neitosta. (Hän menee varsin lähelle Hannaa).
HANNA. Edemmäksi kohta!
HEIKKI. No, no, tyttöseni, sinä olet niin kaunis — saahan sinua katsella silmiin hieman. (Pistää päänsä Hannan nenän alle, kurkistaen häntä silmiin).
HANNA (huimasee kädellään Heikkiä korville). Saa, tuommoista saat hävytöin! (aikoo juosta pois).
HEIKKI. Hanna! Hanna! Älä mene.
HANNA (palajaa hiljakseen). Mitä? Hanna — Kuinka nimeni tiedät?
HEIKKI (vakavasti). Oi Hanna, sinä Metsälammen kukkanen! Sinun nimesi on säilynyt muistossani, vaikka olen jo kaksitoista vuotta ollut poissa. Katso minua, eikö muistu mikään hämärä muisto mieleesi lapsuutesi ajoista?
HANNA. Heikki! Ethän ole vain Heikki?
HEIKKI. Olenpa Heikki, lapsuutesi leikki-kumppani, ja nyt lyö kättä oikein hyvän-sopuisesti ja anna anteeksi äsköisen rohkean käytökseni; sen tein vaan koetellakseni, oliko Hannan sydän säilynyt puhtaana.
HANNA. Kas veijaria! Noh, siitäpä sait palkan, ja nyt olemme kuitit.
Mutta, Heikki, mitenkä sinä tänne pääsit? Koska olet kotia tullut?
HEIKKI. Toissa päivänä tulimme Rauman satamaan. Arvaatpa, että sydämmeni sykki ilosta, kun laskin jalkani armaalle syntymä-maalleni! Mutta — sinä, joka aina olet kotonasi ollut, et sitä toki saata ymmärtää.
HANNA (hätäisesti). Saatanpa kyllä, se sykkii varmaankin niin, kuin minun sydämmeni nyt, kun sinun sain nähdä — (ujosti) niin onhan — onhan — aina hupaista nähdä lapsuutensa leikki-kumppaneita.
HEIKKI. Oi Hanna, onpa todellakin! Näetkö muodossani mitään, joka muistuttaisi sinulle entistä ystävätäsi?
HANNA. Sinun silmäsi ovat sen-laatuiset kuin ennenkin. Välistä katsovat ne oikein veitikkamaisesti, mutta samassa taas niin vakaisesti ja rehellisesti, että niihin juuri täytyy mielis — että niitä juuri täytyy uskoa, mutta muuten on muotosi muuttunut. Sinä olet paljon kau— (hypistelee vyö-liinaansa ja katselee ujosti alaspäin) niin, tahdoin vain sanoa, että en sinua olisi tuntenut, jollen olisi muuten arvannut, kuka olit. Mutta voih! tässä nyt puhun ja unohdan pyykkini. (Hän menee taas hieromaan vaatteita).
HEIKKI. Hanna! Tiedätkö, miksi nyt olen täällä?
HANNA (aina vain vaatteita hieroen). Varmaankin katsellaksesi näitä koti-seutujasi.
HEIKKI. Tämä oli yksi syy, mutta toinen oli vielä voimakkaampi. Etkö jo arvaa?
HANNA. En ollenkaan.
HEIKKI. No tahdonpa sen sinulle sanoa. Minä tulin tänne kuulustelemaan, mistä sinun löytäisin, sillä minä tahdoin nähdä, sopisiko hän, joka oli lapsena leikki-kumppaninani, nyt minulle morsiammeksi. Hyvä onneni saattoi niin, että sain sinua katsella, kun tässä tätisi kanssa puhuit, ja ensi hetkellä huomasin, mitä nyt tahdon sinulle ilmoittaa. Hanna! sinua sydämmeni lempii. Tahdotko tulla merimiehen morsiammeksi?
HANNA (nostaa kätensä, katsellen lempivällä katsannolla metsään päin). Ah lintuseni, minun kumppalini yksinäisyydessä! tahdotteko viedä tervehdykseni armaalleni, kun hän on merellä purjehtimassa kaukana lempivästä Hannastansa. (Heikin ja Hannan huomaamatta menee erää juoru-akka näyttämön poikki. Hän katselee heitä, viipottaen päätänsä, ja katoaa sitte metsään).
HEIKKI. Hanna! Minä ymmärrän vastauksesi, sinä tahdot lempiä minua.
(Aikoo syleillä Hannaa).
HANNA (vetäytyy sivulle). Ei niin, Heikki. Lempiä tahdon sinua aina, vaan vielä en lupaa omaksesi tulla, ennenkuin tädilleni puhun asiasta ja hänen suostumuksensa saan. Mutta voi! nyt saan varmaankin toria, kun näin kauan olen pyykillä ollut, Nyt täytyy viedä vaatteet ämpärillä lähteelle ja siellä net virutella.
HEIKKI. Miksi et, kultaseni, viruttele niitä täällä lammessa?
HANNA. Lammen pohja on mutainen, mutta lähteessä on kirkas vesi.
HEIKKI. minä tulen Kanssasi.
HANNA. Tule vain. Sinä saat levitellä vaatteet kuivumaan, että pikemmin joudun kotia. (Kokoo vaatteet ämpäriin). No nyt saamme mennä, Katsokaatte pienet lintuset, nyt on minullakin kumppani.
(He menevät, ja esirippu lasketaan alas).