TOINEN NÄYTÖS.
Metsälammen torpan huone. Seinässä on hylly, ja siinä muutama puinen lautanen, kitattuja porsliini-taltrikeita, kauhoja, puu-lusikoita ja kahvi-kupit. Pöydällä leipä-koppa ja silakka-kuppi. Tiina, Metsälammen emäntä, istun rukin ääressä, pellavia kehräten.
Ensimmäinen Kohtaus.
Tiina. Sitte Juoru-akka. Männistön emäntä.
TIINA. Pysyneekö pannu-kakkuni kuumana? (Hän menee aukasemaan pesän ovia ja katselee kakkua, joka on taltrikilla). Oi, kuinka se on hyvä! Sitä kyllä kehtaa Emännälle tarjota. Jospa hän nyt vain tulisi! Mitäpä asiaa hänellä nyt lienee? (Juoru-akka tulee sisälle). Kas, hyvää päivää muori! Luulin Männistön Emännän tulevan. No istukaatte nyt, muori. Mitäs teiltä nyt kuuluu? (Akka istuu tuolille, Tiina rukkinsa ääreen).
AKKA. Eipä juuri mitään erinomaista. Mutta jopa nyt on Männistö myyty; oletteko kuullut?
TIINA. Männistö myyty. Eihän vielä! No kenellekkä?
AKKA. Eräs merimies sen osti ja maksoi hyvästi, en muista, kuinka paljon, mutta sanottiin vain, että hyvä hinta saatiin. Kyllä nyt taas Männistön Emännän kelpaa pelata, mutta jahka vävy ne rahat kynsiinsä saa, niin kyllä niistä pian tulee kuitti. Emäntä on ylpeillyt kovin, mutta joka kuuseen kurkoittaa, se vielä katajaan krapsahtaa.
TIINA. Niin, se siitä tuli, kun hän tahtoi herraa vävyksensä.
AKKA. Niin kyllä. Sitäpä minäkin sanoin, että hänen olisi sopinut ottaa esimerkkiä sinusta, vaikka kohta oletkin torpan emäntä. Sinä opetit tyttäresi työtä tekemään, ja he saivat hyvät miehet ja ovat nyt jo taloon päässeet. Männistön pojat kulkevat pitkin kylän raittia papriikki-verassa, papirossit suussa ja kädet taskuissa. Tyttärelle opetettiin venskaa, asetettiin kalan-verkko päähän, teetettiin vaatteita kaupungin mallin mukaan ja laitettiin vihdoin viimein kauppias Kauppasen rouvaksi. Kauppasen kanssa nyt pojat juovat pullo-olutta, ja Männistön tavarat ovat menneet kuin koskesta alas heidän kurkustansa. (Akan puhuttua tulee Männistön Emäntä sisälle, ja akka sanoo itseksensä). Kah tuossa hän on. Jospa hän ei vain olisi kuullut, mitä puhuin.
EMÄNTÄ. Hyvää päivää!
TIINA. Jumal' antakoon!
AKKA. Hyvää päivää!
EMÄNTÄ. Hohho, kuin olen oikein palavissani! (Aukaisee leuan alta silkkisen solmun),
TIINA. Emäntä hyvä, tulkaatte istumaan! (Nostaa tuolin pöydän päähän).
EMÄNTÄ. Kiitoksia vaan. (Tiina menee ottamaan pesästä pannu-kakun ja rupee sitä esille leikkaamaan). Minä tulin nyt tänne puhumaan, että olen taloni myynyt, ja että teidän, Tiina hyvä, on täältä muuttaminen, sillä —
TIINA. Minun? Totta uusi isäntakin torppareita tarvitsee, ja olenhan minä aina rehellisesti veroni maksanut.
EMÄNTÄ. Olet niinkin, mutta tämä Söökapteeni eli Styyrmanni — hän, joka taloni osti, aikoo rakentaa asunto-rivin tänne Metsälammen torpan maalle, sekä tulee siinä itse asumaan.
TIINA. No hyvänen aika! (Tarjoo emännälle taltrikkia, jossa on pannu-kakun pala ja kahveli).
EMÄNTÄ. Kiitoksia.
TIINA (kauppaa kahvi-kupin tassilla myöskin akalle pannu-kakun palaa).
Tässä on, muori, teillekkin pala. (Akka ottaa sormin tassilta palan).
Ottakaa, muori, tassikin.
AKKA. En minä siitä huoli. Kynsistänsä haukkakin on monta hyvää palaa syönyt.
TIINA (istuu tuolille, syvästi huo'aten). Voi toki, että nyt täytyy täältä muuttaa. (Miettien). Mutta — jos Metsälampi taloksi tehdään, tehdään kaiketi Männistö torpaksi. Minä muutan sinne sitte.
EMÄNTÄ. Ei se käy laatuun. Vävyni, Hantelsmanni Kauppanen, on Männistön vuokrannut, sillä minun tyttäreni, Hantelsmannin Rouva, tahtoi halusta sinne asumaan.
AKKA (mielinkielisesti). No sehän onkin sopivaa, että Rouva taas pääsee entiseen kotiinsa. Niin, niin sanon, kyllä kelpaa semmoisessa kartanossa heilua, ja mikäs on heiluessa ja toimittaessa, kun on ison Kauppamiehen Rouvana, ja on tavaraa kyllin.
EMÄNTÄ (ylpeästi, vaan toki huo'aten). Onhan sitä kokountunut tavaraa meille.
AKKA (erikseen). Eipä hän onnekseni sentään suuttanut kuulla, mitä äsken puhuin. (Ääneensä). Onhan sitä tavaraa teillä, ja Kauppaselle karttuu myöskin — hän onkin oiva kauppias, mutta mikäs on olla, kun teiltä mukaman tavaran sai ja semmoisen toimekkaan rouvan.
EMÄNTÄ. Kyllähän minun tytärtäni ottaa kelpasi, vaikka minä sen itse sanon. Mutta minun nyt täytyy mennä. Kun, Tiina hyvä, nyt olen sinulle puhunut, miten asiain laita on, tiedät tuumailla, mitä sinulla on tehtävänä. Hyvästi nyt, voikaa hyvin! (Hän menee).
Toinen Kohtaus.
Tiina. Juoru-akka.
TIINA. Oih mokomia, mitä nyt tulivat ja tekivät. Olisivat eläneet ihmisten lailla, niin ei olisi tarvinnut myydä Männistöä, ja minä olisin saanut elää rauhassa torpassani. Mikähän tuo olikaan, joka talon osti? Söökapteeni eli Tyyrmanni. Ei, oli siinä ässäkin — äs'tyyrmanni — näin se kuului.
AKKA. Niin, suoraan sanoen, se oli merimies eli laivan perämies, mutta
Emäntä ylpeydessään ei osaa enään selvää suomea, vaan sanoo:
(Osoittelee kimeällä äänellä). Söökapteeni ja tyttäreni, Hantelsmannin
Rouva. — Ohhoo sentään!
TIINA. Niin kyllä, viitsis häntä, rouvaksi nimitellä omaa tytärtänsä, vaikka hän mimmoinen rouva olisi, en maarin sitä tekisikkään. Voi mitä nyt sanonee Hannakin, kun täältä täytyy muuttaa. Tyttö hupakko, missä hän nyt viipynee? Kylläpä hän nyt jo olisi ehtinyt tulla pyykiltä.
AKKA. Hanna — hän lipertelee, tien-mä, sulhasensa kanssa lammen rannalla. Teillä vain on ollut hyvä onni. Tyttärenne tulivat hyviin naimisiin, ja nyt on taas kasvattinne morsianna.
TIINA. Hannako? Ei maarin. Hän ei vielä morsianna ole, eikä hänen ole kiirutta naimisiin; tyttö on lapsi vielä.
AKKA. Ei sitä salata tarvitse — näinpä itse omin silmin, että hänellä oli sulhanen. Lammen rannalla puhuttiin ja kuiskattiin, ett'eivät huomanneetkaan minua.
TIINA. Ei, ei, se ei voi olla totta!
AKKA. Nyt on toki silmänne pettyneet, mutta jos tahdotte Hannaa, tuommoista vilkku-silmää, uskoa enemmän kuin minua — niin ei se minua haita. (Nousee istualta ja aikoo lähteä pois).
TIINA. Mene vain, sinä kaksi-kielinen liperteliä. (Rallitus kuuluu ulkoa).
AKKA (oven suusta huutaen). Jopa rallitus kuuluu — nyt saatte kysyä tuolta sievältä viattomalta, minkä vuoksi hän on viipynyt. (Hän menee).
Kolmas kohtaus.
Tiina. Hanna. Sitte eräs Merimies.
HANNA (tulee ovesta sisälle, laulaen nuotilla: "ei ole ajat niin, kuin oli ennen").
"Mitäs minä itseäni surulliseks' heitän,
Kyllä minä pienet surut ilollani peitän.
Tralla lalla lalla lalla lalla lalla lalla,
tralla lalla lalla lalla lallat la lalla."
Oi täti! kuinka olen iloinen. Koko maailma on niin suloinen, ja kaikki ihmiset ovat niin hyviä, että tahtoisin niitä sydämmestäni rakastaa.
TIINA. Vai niin, vai niin — mutta sitä en minä tahtoisi. Tiedätkö, mitä minä tahtoisin?
HANNA. No mitä, tätiseni?
TIINA. Minä tahtoisin torua — ja hyvällä lailla. Kuule! Miksi et ole ennen kotia tullut? Luuletko, ett'en minä ymmärrä, kuinka kauan sinulle pyykkiä piisasi? Olet siellä laiskana liehakoinnut. (Itkee). Enkö ole sinua työhön opettanut pienuudesta pitäen? Sano, tyttö, onko se minun syyni, että sinä olet kelvotoin?
HANNA. Mutta, täti, miksi täti nyt noin kovasti toruu? Antakaa minun nyt puhua.
TIINA. Teeskenteliä, mielitteliä! Tiedänpä nyt, miksi sinä minua tahdoit pyykiltä pois saadaksesi tuon sulhosi kanssa liverrellä; mutta eipä Tiina olekkaan sokea — minä tiedän kaikki. Kavalapa olit, kun viattomalla muodollasi kysyit: "mitä tuo rakkaus oikein on". Hyi tuommoista!
HANNA (vakavasti ja lempeästi). Täti! jollen olisi niin onnellinen, kuin nyt olen, niin totta teille harmistuisin ja menisin pois tyköänne, sillä kovasti olette minua soimannut ja varsin syyttömästi. Te olette kovin pettynyt, vaan kuinka se on tapahtunut, sitä en tiedä, mutta uskokaa minua, kun sanon: Silloin, kuin rannalta lähditte, en tietänyt rakkaudesta mitään — vaan nyt! — Täti, kohta teidän lähdettyänne rannalta tuli sinne Heikki, lapsuuteni leikki-kumppani. Hän on palannut mereltä ja tuli katsomaan koti-seutujansa ja minua. Hän on muistanut minua tuolla kaukaisilla merillä, ja nyt ensi hetkellä, kun hänen näin, tiesin, että häntä rakastaisin, vaan en ketään muuta. Hän pyysi minua omaksensa, ja minä annoin lupaukseni, jos te, täti, liittoomme suostutte.
TIINA. Minä! En suinkaan. Tuommoinen vekkuli tulee mereltä ja tiesi mistä — mielittelee minun herkkäuskoista hempukkaani, ja tämmöisiin minä antaisin suostumukseni! — en maar. (Taputtelee Hannaa). Hohho, Hannaseni, oikein sydämmeni keveni, kun taas saatan sinua uskoa! Ei tarvitsisi noita juoru-akkoja kuunnella, heillä on aina turhia juttuja. (Vakavasti). Mutta Hannaseni, tuota meri-poikaa et sinä saa ajatella; se on varsin turhaa.
HANNA. Oi täti! voiko estää lintua lentämästä puun yli.
TIINA. Sitä et voi. Mutta sinä voit estää lintua tekemästä pesäänsä puuhun. Selvemmin sanoen — sinä voit estää nuot rakkauden ajatukset tekemästä pesäänsä sydämmeesi. (Merimies tulee ovesta sisälle).
MERIMIES. Hyvää päivää! Onko täällä näkynyt merimiestä Heikkilää?
TIINA. Onpa vain, tunnetteko häntä?
MERIMIES. Tunnen kyllä. Olimme yhdessä laivassa ja yhdessä tulimme
muutamien kumppanien seurassa Männistöön, mutta nyt tuli Männistöön
Kapteeni, joka meitä laivaansa tahtoisi, ja senpä vuoksi haen
Heikkilää.
TIINA. Minkä-laatuinen mies tuo on? Olisipa oikein hupaista tietää —
Hän tuli tänne kuin tuuliais-pää ja tahtoi kihlata kasvattiani.
MERIMIES. Hohho, vai niin! Raumalla hänellä on jo aikaa ollut kihlattu morsian.
HANNA. Mitä sanotte? Ei, se ei ole tosi. Hänen silmänsä ei saata valhetella!
TIINA. Onpa kyllä se tosi, kas sitä nyt! Ei tuommoisia hulivilia ole uskominen.
MERIMIES. Kyllä asia tosi on, mutta minun täytyy nyt mennä kumppaniani hakemaan, jääkää hyvästi! (Hän menee).
Neljäs Kohtaus.
Tiina. Hanna. Sitten Heikki.
HANNA. Voi täti! Miksi uskotte tuon vieraan miehen puhetta? Jospa näkisitte Heikin, kuinka rehellinen muoto hänellä on, silloin varmaankin häntä uskoisitte. (Heikki tulee sisälle). Kas tuossa hän on!
HEIKKI. Ah, tässä nyt olen entisessä kodissani!
TIINA. Olet kyllä, mutta tänne et enään tule niin kauan, kuin minä näissä huoneissa asun. Tulit tänne mielittelemään minun kasvattiani, lasta, jota olen rakastanut niin, kuin omianikin, enkä ymmärrä, kuinka hänen noin sait itseesi mielistymään, mutta mitäpä sinusta tietää, mitä silmänkääntäjän temppuja sinä siellä ulko-mailla olet oppinut. Mutta et niillä pitkälle pääse, nyt tiedän jo, että sinulla Raumalla on toinen morsian.
HEIKKI. Minulla? Kuka teille tuommoista on uskotellut. Raumalla en ole käynyt sitte, kuin täältä läksin, ja Hannaa rakastan enkä ketään muita. Uskokaa minua, tässä entisen kotoni kynnyksellä en valetta puhua saata.
HANNA. Heikki, minä uskon sinua, eikä meitä kukaan eroita!
TIINA. Vai ei? (Sanoen tuimasti Heikille). Menetkö pois täältä pikaa, ennenkuin minunkin silmäni käännät!
HEIKKI. Hyvästi Hanna, kyllä toisemme näemme! (Hän menee).
TIINA. Saa nähdä, kuka tässä viimeiset sanat sanoo! Täytyy katsoa, menikö hän jo pois. (Hän menee ulos).
HANNA. Voi, kuinka nyt kotoni tyhjältä tuntuu! — Ulos tahdon minäkin mennä, siellä suruani tuulelle tarjota. (Hän menee).
(Esirippu lasketaan alas).