VI.
Talonkatsojaiset ja kihlajaiset olivat Tuomelassa tapahtuneet säännöllisessä järjestyksessä, ja niitä seurasi sitten seuraavana vuotena Juhannuksen aikaan kaksipuoliset häät. Ensin niitä vietettiin morsiamen kodissa ja seuraavana päivänä myöhäisten aamiaisten jälkeen vietiin morsian täydessä morsiushankinnassaan suuren saattojoukon seuraamana uuteen kotiinsa. Sinne oli kutsuttu Tuomelaisten tuttavia. Salovaarastakin olivat kaikki muut, paitsi Valva; jonkun täytyi olla kotonakin.
Nyt oltiin syyskuun alussa. Nuori Reeta emäntä oli jo aivan tutustunut talonsa toimiin. Ja hauskasti toimi kävi Maurin ja hänen yhteisessä talossa. Reeta oli niin ihastunut Mauriinsa. Kaunis ja kelpo mies hän olikin. Vähän enemmän hän olisi saanut näyttää rakkauttaan, mutta kullakin on omat tapansa, ja Maurin tunteet olivat kyllä lämpimät, arveli Reeta. Lukkarikin oli sanonut, että Mauri oli sellainen, että olisi tyttöjä saanut vaikka joka sormelle; mutta kaikista oli hän valinnut juuri Reetan, — ei siis epäilemistäkään, ettei hän ollut rakastunut. Ja nuori emäntä hyöri kyökissä patojensa luona ja maitokammarissa maitoa mittaamassa ja kermomassa. Voita hän kirnusi ja osasi asettaa sitä lautaselle niin kauniisti, että Maurikin vähän naurahti, sanoen: "Joko nyt voikin rupeaa ruusuja kukkimaan —."
Riihellekkin Reeta olisi tahtonut mennä, mutta Mauri ei antanut. "Olet liika hento riihen tomuja nielasemaan, kyllä tässä talossa on emännällä tarpeeksi työtä muutenkin."
Reeta katsoi kauniilla katseella mieheensä. Hän oli niin erittäin kiitollinen noista sanoista, ei siitä syystä, että hän riihityötä olisi pelännyt, vaan sen vuoksi, että Maurin sanat osottivat rakkautta; tahtoipa hän varjella hentoa vaimoansa riihen tomusta.
Nuori emäntä oli kuten valtaansa päässyt kevät-puronen, joka rientäen eteenpäin kostuttaa äyräitänsä, saattaen ne rehevää kasvullisuutta kantamaan. Joka paikassa, missä hän liikkui, näkyi hänen kätensä järjestäviä jälkiä. Ja tämä toimi oli niin hauskaa, hänen lempensä miestänsä kohtaan teki kaikki niin kevyeksi. Eiköhän rakkauden voima, joka on niin suuri, vihdoin olisi sytyttänyt vastarakkautta Maurinkin sydämmessä? — Varmaankin! —
Mutta ihmis-onni on kuin heikko viljankorsi, jos se kokonaan riippuu jostakin maallisesta olennosta. Vähimmätkin myrskyt sen kaatavat —.
Eräänä päivänä oli Mauri käynyt kirkolla kunnan kokouksessa ja tavannut siellä Rantalan sekä Salovaaran Jaakon, ja Jaakko oli silloin kutsunut Rantalaa ja Mauria tulemaan emäntineen heille.
Mauri kertoi Reetalle asiasta, ja sanoi: "Kai sinne mennään, vai mitä arvelet?"
"Tietysti, onhan hyvin hauska tutustua naapureihimme."
"No ei heitä juuri naapureiksi saata sanoa, onhan sinne lähes penikulma ajettavana."
"Niinkö pitkä matka? Suntion Maiju sanoi sinne olevan noin neljä virstaa oikotietä metsän läpi. Sanoipa vielä, että sinä sisariesi seurassa usein kävelit sitä tietä Salovaaraan."
"Niin, kyllä kävimmekin, mutta kukapa sen tien niin mitannut on — Maijuko? Hänen silmänsä ei ainakaan ole juuri luotettavaa laatua. Mutta siellä on märkää tähän aikaan. Lähdetään hevosella vain."
"Onhan se hauskaakin ajella rautiolla taas, en olekkaan pitkään aikaan saanut sillä ajella. Miina varmaankin nyt tahtoisi olla minun sijassani, kun Salovaaraan lähdetään. Hän oli niin kovin ihastunut rautioon. Hullutteli, kun minä oitis sinuun mielistyin, ja sanoi: "enemmän minä hänen rautiostaan pidän."
Mauri istui miettiväisenä. Hän olisi halusta tahtonut sanoa Reetalle, että hän ennen oli pitänyt Valvasta, ennen — niin, olihan se toista nyt kuin ennen — mutta mikä häntä esti? Hän oli monta kertaa aikonut sen tehdä, mutta ei rohjennut milloinkaan. Hän pelkäsi vaistomaisesti, että jotakin särkyisi, murtuisi, jos hän nyt näin perästä päin puhuisi. Hän oli vaiti, mutta kuitenkin se olisi ollut parempi, että hän olisi kaikki puhunut. Sillä olisi hän jo osottanut, että vaimo nyt oli hänen lähin ystävänsä.
Iltapäivällä lähdettiin, ja nuori emäntä oli iloinen ja sievä. Mauri vei oikein tyytyväisenä hänet näytteille.
Salovaarassa heitä otettiin kohteliaasti vastaan. Valva oli muitten muassa portailla vastaan ottamassa. Hän ei ollut vielä ennen tavannut Tuomelan nuorta emäntää.
Vieraat vietiin sisälle ja Mauri katosi pian ukko Salovaaran huoneeseen. Hän oli ensi kerran häittensä jälkeen Valvan seurassa, ja tämä tuntui hänestä rasittavalta. Jotakin kankeata oli ilmassa ensin, mutta sitten tuli Rantalan väki, ja kun he olivat jo tuttuja Reetan kanssa, päästiin pian oikein puheen alkuun.
Rantalan emäntä tuumi, että keli oli kovin huonoa; oli kulunut paljo aikaa tiellä.
"Meidän rautio ei joutanut loasta välittämään," sanoi Reeta, "se juoksi vain tavallista vauhtiaan. Kun pihaan pääsimme, niin minä oikein ihmettelin, että jo perillä olimme, sillä Mauri sanoi tänne olevan koko penikulman matkan."
"Ei sitä varsin penikulmaa tule," väitti Maila.
"Tulee hyvinkin," intti Jaakko. "Vähän tuolla puolen Tuomelan tienhaaraa on virstantolppa ja Tuomelasta ainakin on yhtä pitkä matka tienhaaraan kuin tolpasta."
"On niin," kuului vastaus moniaalta; ja kun tämä tärkeä kysymys oli selvitetty, alettiin toisia samanlaisia.
Sitte mentiin puutarhaan. Salovaarassa asui vanha entinen puutarhuri, ja hän hoiti huvikseen kukkasia, joten ne olivat erinomaisen hyvässä kunnossa ja helottivat mitä loistavimmissa värinvivahduksissa.
"No onhan täällä kukkia jos jonkinlaisia," sanoi Reeta. "Ja niin kauniita! Ei huomaa ensinkään, että kesä on loppunut. Kun vielä lisäksi näkee nuot oras-pellot, niin pikemmin luulisi kevään olevan. Minusta ainakin tuntuu aivan kuin olisi kevät." Valvan puoleen kääntyen, lisäsi hän: "Eikö olekkin hyvin kevätmäistä teidänkin mielestänne?"
Valva ei vastannut kysymykseen suorastaan, vaan sanoi: "Usein tapahtuu, että luonto kuvautuu eteemme sellaisena, kuin mielentilamme kulloinkin on."
Reeta ei oikein käsittänyt, mitä Valva tarkoitti, mutta hän ei joutanut tuollaista asiaa sen enempää ajattelemaan, sillä lehmät tulivat kotia metsästä ja ne nyt kokonaan anastivat Reetan huomion.
"Koreita, lihavia lehmiä täällä on! Onko niissä ulkomaanrotuisia?"
"Ei, ne ovat kaikki oman maan rotua, mutta hyvin ne antavat maitoa."
"Meillä ei myöskään ollut muuta kuin suomalaisia elikoita, mutta minä toin kodistani pari lehmää, ja kyllä ne hyvin erottuvat toisista. Käykää nyt pian meillä, niin saatte nähdä ne. Omenatkin meillä ovat juuri parhaallaan; täytyy tulla, ennenkuin loppuvat. Kylästä käyvät lakkaamatta niitä ostamassa; tuopittain vain vievät. Niin ne ovat menneet kaupaksi, etten enään tahtoisi myydäkkään, mutta paha on kieltääkkin, kun rukoilevat antamaan, eivätkä ilmaiseksi pyydäkkään."
Reeta ei aavistanut, miten hänen kertomuksensa rasitti Valvaa —. Noita omenapuita, joista Reeta puhui, oli Valva monesti katsellut Maurin kanssa, ja yhden, jossa oli erittäin hyviä, keltaisia omenoita, oli Mauri nimittänyt Valvan puuksi. Nyt olivat ne kaikki toisen omat — hänellä ei ollut mitään niiden kanssa tekemistä — Reeta sai hänelle antaa niistä omenan tahi olla antamatta. Tämä tuntui hänestä katkeralta, ja hän kulki ääneti Reetan rinnalla.
"Ptruu, soh!" kuului ääni huutavan tallin luota.
"Hyvänen aika, Rantalan hevostahan jo valjastetaan. Minunkin täytyy mennä sisälle katsomaan, eikö meidän Maurikin jo aio lähteä."
Sisälle mentiin ja siellä tosiaankin Mauri jo oli jättänyt hyvästi.
"Kas, jopa aioit jättää minun tänne," sanoi Reeta nauraen.
Mauri ei vastannut mitään, vaan läksi, käteltyään Valvaa, ulos hevosensa luo, jonka Salovaaran renki ajoi pihaan. Reeta katsoi hänen jälkeensä. Mauri näytti niin kumman vakaalta, mutta se oli kaiketi sattumus, hän vain näytti siltä — mikäpä häntä täällä olisi surettanut —.
Reeta noikkasi vielä Salovaaran tytöille ja läksi. Rautio hyppeli vähän levottomana, mutta Mauri piteli sitä suupielistä, ja Reeta pääsi onnellisesti kääseihin. Mauri hyppäsi hänen viereensä ja sitte ajettiin kotia.