VII.
Oli lauantaipäivä. Reeta hyöri taas talouden toimissaan. Kyökissä hän kirnusi, että posket punottivat. Pian kerma voiksi muuttui, ja Reeta kokosi voin nulikkaan, jossa rupesi sitä sotkemaan pienellä, puukauhalla, siksi että joka piimän pisara oli pois herunut. Sitte hän sen suolasi ja pani kylmään maitokammariin. Hetken perästä hän sitä uudestaan rupesi sotkemmaan ja kaatoi pois sen veden, minkä suola oli irti saanut, ja nyt oli voi niin sitkeätä ja keltaista, ettei mitään värin lisäystä tarvinnut. Hän otti häikäisevän valkoiseksi huuhdotun pytyn ja kaatoi siihen vähän kylmää vettä, häilähytti pytyn sisustan marjaksi ja kaatoi jälleen veden pois sekä sotki sitten voinsa astiaan. Kun hän juuri oli saanut sen sotketuksi ja tasoitetuksi, tuli suntion Maiju sisälle.
"Päivää, Reeta, oletko kirnunnut?"
"Olen, tuleppas maistamaan voitani. On vasta leivottua uutisleipääkin. Mennään tupaan istumaan, niin maistetaan tämän vuotista viljaa. Se on mielestäni hyvin valkoista."
Reeta saattoi tupaan Maijun ja meni sitte leikkaamaan leivänpytkyjä, joita hän asetti sievään koppaseen. Sitte hän otti vasta kirnuamaansa voita lautaselle ja toi tarjottavansa tuvan pöydälle.
Siinä nyt rupesivat hyvällä ruokahalulla maistelemaan voileipiä, eikä kehumisia Maijun puolelta säästetty. Näin kotoisessa olossa, kun kahden kesken ollaan, tulee usein puhutuksi paljon, josta toiste ajatellaan: olisi se saanut olla puhumattakin.
Maiju kysyi, kuinka emäntä oli yleensä viihtynyt, ja mitä hän piti tuttavistaan, joita pitäjässä oli saanut.
Reeta sanoi viihtyvänsä oikein hyvin. "Rantalan emäntä ja isäntä ovat erinomaisen ystävällisiä ihmisiä. Vaikka ovat jo vanhanpuolisia, niin heidän seurassaan kuitenkin on erinomaisen hauskaa. — Ja eilen olimme Salovaarassa. Siellä vasta sopivia ihmisiä on. Kerttu on vielä vähän lapsekas, mutta Maila ja varsinkin Valva minua miellyttävät. Valva on erittäinkin tasainen ja vakava ja kaikin puolin taitava."
"Hm, on niin, kyllä hän on."
"Kumma, ettei hän jo ole naimisiin joutunut. Ei hän enään ole kovin nuori, täydet ihmiset ne jo molemmat ovat, sekä Maila että Valva."
"Vanhaksi piiaksi pian taitaa jäädä Valvakin. Kas se on niin, että maasta ei oteta ja taivaasta ei anneta."
"Kummallista, ei hän minusta ensinkään ylpeältä näytä."
"Mutta rukkasia kuuluu antavan vain lakkaamatta. En tiedä, kylläpä hän on hauska ja kelvollinen, mutta en minä hänessä mitään erinomaista näe. On niitä muitakin talontyttäriä kelvollisia ja kauniita, kauniimpiakin kuin Valva. Mitä sitä yhtä kaikkien tarvitsee hapotella, koska hän ei tahdo naimisiin mennä."
"Kun se oma tulee, kyllä sitte menee."
"Niin, mutta kun se on tullut jo, eikä käynyt päinsä, niin hän ei huoli kenestäkään."
"Mikä siinä oli, ettei se päinsä käynyt?"
"Se oli sillä tapaa kuin minä sen jo sanoin, että maasta ei oteta eikä taivaasta anneta. Kyllä Valva olisi ottanut, mutta isä pani vastaan."
"Vai niin, no sitte minä sen hyvin käsitän. Jos minun isäni ei olisi antanut minun ottaa Mauria, niin sitte minä en myöskään olisi kenestäkään huolinut, se on aivan varma. Valva raukka! Mistä hänen sulhasensa oli?"
"Äh, äh, en tiedä, mikä kurkkuuni meni, leivän-murenia varmaankin. Tässä minäkin kaikkia tuhmuuksia juttelen. Täytyy tästä mennä kotiakkin."
"Mikä kiire sinulla on? Enhän vielä saanut kuulla Valvan sulhasen nimeäkään."
"Niin no, ne ovat vanhoja asioita, olleita ja menneitä, mitäpä niistä."
Reeta kalpeni, hän rupesi jotakin aavistamaan, ja sanoi nyt:
"Koska ne ovat vanhoja asioita, niin mitäpä siitä, vaikka niistä puhuukin."
"En minä tiedä, miten tähän puheeseen tulin; enhän minä olisi mitään tahtonut asiasta mainita, koska et siitä ennen ole tietänyt. Tämä isäntähän oli Valvan sulhanen, mutta Salovaara ei antanut tytärtään. No siinä se nyt sitte on sanottuna. En minä olisi tahtonut olla tuon asian ilmoittajana, vaan en tiedä, miten se puheeksi tuli. Mutta ovathan ne asiat olleita ja menneitä. Sanottiin Valvan kovin surreen, kun Mauri meni naimisiin."
"Mitäpä Mauri sitten häntä olisi viitsinyt muistella, olihan niitä toisiakin maailmassa. Kyllähän käskisi kaikkien niitten, jotka häntä ovat kosineet, iäksi sen vuoksi naimattomiksi jäädä. Harvoin tuollaisista lapsuuden tuumista mitään tulee, kun järkevälle mielelle joudutaan."
"Niin, mutta näes, Mauri oli viisi vuotta salakihloissa Valvan kanssa; sepä se sitten mahtoi koskea Valvaan, joka ei vieläkään ole saattanut ottaa toista. Ei maar tässä auta puhua, kyllä minun nyt jo täytyy lähteä. Älä nyt pahastu, Reeta hyvä, että tulin noista asioista puhuneeksi. En minä olisi tahtonut sitä tehdä, mutta tiedäthän sen itse, että sana antoi aihetta toiseen ja niin tuli puhutuksi koko juttu. Mutta nehän ovat vanhoja asioita. Hyvästi nyt!"
Maiju meni, mutta Reeta jäi pitkäksi aikaa paikalleen tuvan pöydän ääreen. Monta asiaa selveni hänelle nyt. Juuri eilen oli Mauri ollut tavallista vakavampi, hän oli näyttänyt oikein kylmältä. Ja nyt muisti hän, ettei Valva ollut häissäkään. — Tietysti Maiju tiesi asiat oikein, mutta miksikä ei Mauri itse saattanut puhua hänelle tuosta. Ne olivat kai niin arkoja asioita —. Ja hän siis oli täällä vaan täyttämässä talon tarpeita.
"Olen täällä välttämättömänä kaluna, joka talossa tarvitaan," ajatteli Reeta. — "Vai niin. Viisi vuotta kihloissa — ja hän oli liika hyvä Maurille! Minä olisin voinut rakastaa Mauria niin, niin, ja olisin tahtonut tehdä hänet onnelliseksi — mutta nyt! Oi, kuinka täällä on tukehuttavaa."
Hän lähti ulos. Luonto tuntui hänestä niin oudon synkältä, ja hän itse oli ikään kuin yksinäinen erämaan vaeltaja. Kaikki oli kolkkoa. Kesälinnut olivat muuttaneet pois. "Ollutta ja mennyttä —" sanoi Reeta itsekseen, "niin, kaikki on mennyttä! Oi, kuinka vanhaksi olen tullut mielestäni, ja minä olen kuitenkin vasta 19-vuotias. Kaikki iloni on mennyttä!"
Hän katseli omenapuita, lehdet olivat karisseet pois. Joku omena pudota pompahteli alas puusta, tiaiset tikittivät, nokkiessaan puunrunkoa, kylmä tuulenviima kulki puitten välissä, ja pellolla nuori oras värähteli. Koko luonto oli muuttunut niin kolkoksi Reetan mielestä. "Nyt käsitän Valvan sanat," ajatteli hän. "Valva sanoi: 'luonto kuvautuu eteemme sellaisena, kuin mielentilamme kulloinkin on,' ja se on kyllä totta."
Emäntää huudettiin. Reeta läksi koneentapaisesti kulkemaan sinne päin, mistä huuto kuului. Kyökkipiika sanoi:
"Ei puurovesi ole päällä vielä ja väki tulee kohta illalliselle. En tietänyt tulla työstä kotia ennen, kun emäntä lupasi itse keittää puuron."
"Tee hyvä valkea padan alle, ehkä se vielä ehtii. Oli vieraita ja unhotin koko keittämisen."
Palvelustyttö puhalsi valkeata kyökissä, niin että posket olivat pullollaan, mutta kello riensi eteenpäin, ja kun väki ruualle tuli, niin uutispuuro kyllä kiehua popotti padassa, mutta työväen vatsassa se vasta paisumaan ennätti, ja kyökkipiika ihmetteli, mikä emäntään tuli, hän kun aina oli toimittanut asiansa taitavasti ja säntillisestä.
Tuomelan emännän talouden toimi kävi tästä lähtein aina koneentapaisesti. Se ei enään häntä huvittanut, ja ruoka tuli sitten usein huolimattomasti tehtyä. Väki murisi, ja isäntä, joka oli luullut saavansa toimekkaan emännän taloonsa, oli pettynyt. Hän kävi synkäksi ja umpimieliseksi.
* * * * *
Kirkkoväki palasi kotia kirkolta. Emäntä oli kotona ja asetti kahvikuppeja tarjottimelle par'aikaa, kun isäntä tuli tupaan.
"Terveisiä kirkolta," sanoi isäntä.
"Kiitos, kiitos," vastasi vanha isäntä. "Mitä kirkolta kuuluu?"
"Salovaaran Maila kuulutettiin. Sulhanen on aina V—lahden pitäjästä.
Kuuluu hänellä olevan aimo talo."
"Oohoo, vai niin."
"Valva siis jäi sian-nahkaa kantamaan," virkkoi emäntä vähän ivallisesti. "Mutta eipä ole kummakaan, kukapa sitä juuri tietensä toisten loppua hapottelisi."
Isäntä hätkähti. Hän ymmärsi nyt, että Reeta tiesi kaikki. Mutta harmistuneena Reetan äänestä, vastasi hän:
"Kyllä Valva miehiä olisi saanut yhden joka sormelle, mutta hän ei ole huolinut."
"Niin, kai maar hänen isänsä rahat kelpaisivat, mutta tyttö on kai siksi järkevä, ettei myy itseänsä."
"Luulen minä hänen kelpaavan rahattakin, sillä osaapa hän pitää niin hyvän talon komennon, että hän jo silläkin talonsa rikastuttaa."
"Niin no, eihän minun sovi kinata, kai sinä hänen parahiten tunnet, joka viisi vuotta olet hänen kanssaan niin läheisessä tuttavuudessa ollut."
"Kyllä olenkin hänen hyvin tuntenut," vastasi Mauri levollisesti, "eikä minulla ole syytä otaksua, että hänen luontonsa olisi muuttunut, vaikka sitte on jo useita vuosia kulunut, kun minä olin lähemmässä tuttavuudessa siinä talossa."
Nyt tuo asia oli selvillä. Maurin mielestä oli hyvä vain, ettei hänen ja Valvan entinen väli enään ollut Reetalle tuntematon. Hän vaan ihmetteli, kuka tuosta oli saattanut puhua. Mutta tultuaan kahden kesken, eivät kumpikaan asiasta enempää keskustelleet. Jotakin vierasta, jotakin särkynyttä oli syntynyt heidän välilleen. Mauri oli kylmempi ja Reeta kärsi itsekseen. Hän kärsi niin, ettei hänellä ollut voimaa täyttämään velvollisuuksiaan. Jos hän olisi voinut tehdä sen, kuten alussa, olisi hän luultavasti vihdoin päässyt voitolle. Hän olisi voittanut miehensä kunnioituksen ja sitte myöskin varmasti hänen rakkautensa.