6. SUORA PUHE AINA PARAS.
Vanha akka kulki keppinsä nojalla Mäkelää kohti. Tultuansa torpan pihalle, katseli hän etsiskellen ympärillensä; mutta kun ei näkynyt muuta elävää olentoa kuin kaakottava kana, astuskeli akka portaita ylös ja laski kaksiperäisen pussin olaitaan porstuan nurkkaan ja meni sitte tupaan, missä Mäkelän muori istui villoja kehräämässä. Akka kumarsi, sanoen:
»Hyvää päivää! Ohho kuinka olenkin väsynyt.»
»Istukaa. Mistä kaukaa Maija tulee?»
»Niemen kylästä. Hohho, hyvältä tämä istuminen tuntuukin väsyneille raajoilleni. Oletteko ihan yksin kotosalla, kosk'ei tuolla ulkonakaan ketään näkynyt?»
»Matti ja pojat ovat ulkotöissään, Liisu ja Manta askaroivat kodassa; meillä oli tässä leipominen aamulla, ja tytöillä on sen vuoksi vähän yhtä ja toista toimitettavana.»
»No minäpä kuulin uutisia Niemen kytässä. Siellä sanottiin, että Liisu tulee Jussilan emännäksi, ja että Jaakko nai kartanon Miinan, joka on tehnyt eron sulhasestaan.»
»Vai niin — paljon tiedättekin. — Kyllä Jaakko Liisusta kiinni pitää, kuten hämähäkki verkostaan, vaikka hän tietää, että Liisulla on Jussilan kihlat.»
Liisu, joka juuri tuli sisälle, kun hänen äitinsä mainitsi Jussilan kihloista, katseli arasti ympärilleen; mutta nähtyään vanhan Maijan, otti hän kädessänsä olevista pehmeistä leivistä yhden ja antoi sen Maijalle, sanoen:
»Tässä, Maija, on teille lämmintä leipää.»
»Kiitoksia! Kokonainen leipä! Sinä Liisu olet kelpo tyttö. Ohoo sentään, kuinka hyvän käy hyvin tässä maailmassa, — vaan jota mahtavammaksi ihminen pääsee, sitä enemmän on panettelijoita, varsinkin kun torpan tyttö korotetaan rusthollarin emännäksi. Mutta yhden hyvän neuvon annan, jota sinun on muistossa pitäminen, kun suureen taloon tulet: Anna lahjoja aina ja runsaasti, niin kyllä sinua kiitetään.»
»Vai niin; kyllä Maija maailman tuntee — mutta säästäkää nuo neuvonne toiselle, sillä minun majani tulee olemaan pieni uudistorppa, jossa saan monta vuotta kuokkia ja kaivaa, ennenkuin vähäisiäkään lahjoja muille riittää.»
»No mitäs nyt pilkkaa lasket — kyllähän minä tiedän, mitä jo kaikki tietävät, että sinä Jussilan emännäksi menet ja että Jaakko kartanon Miinan nai.»
»Turhia puheita vain», väitti Liisu. »Minä en koskaan ole Jussilan emäntänä —»
»Mene päivällistä toimittamaan, miehet tulevat jo kohta kotiin», sanoi Mäkelän muori, sillä hän hätääntyi, kun Liisu kulkevalle akalle, joka tiesi pitäjän kaikki tapahtuneet ja tapahtumattomat uutiset, noin suoraan vakuutti, ettei hän huolisi Jussilasta — saattaisihan tämä vielä joutua Jussilan korviin.
Liisu meni ulos päivällistä toimittamaan. Hänen mielensä oli kovin raskas, eikä hän tietänyt oikein, mikä häntä vaivasi, — joku uusi, katkerampi tunne kuin entinen. Se ei ollut hänen itsekkään äitinsä vaatimus, — ei, tämä tunne oli niin katkera, että se vei kaikki hänen voimansa — ja kotaan tultuansa hän sanoi Mantalle:
»Vie sinä ruokaa pöytään, päätäni kivistää, minä menen tuonne järven rannalle, siellä on vilpoisempi.»
Sen sanottuaan Liisu riensi kuusistoon ja sieltä kapeata metsäpolkua pitkin järven rannalle. Täällä hän laski kätensä sykkivälle sydämmellensä ja heltyi itkemään. »Oi, mikä minua vaivaa?» — sanoi hän itseksensä. Mutta samassa kaikuivat hänen korvissaan Maijan sanat: »Jaakko nai kartanon Miinan» — ja nytpä hän ymmärsi, mikä niin raskaalta tuntui. Turhaa puhetta tämä tietysti oli, mutta kammottavan aaveen kaltaisena nuo sanat yhä olivat hänen mielessään, ja hän sanoi itseksensä: »Voi, onko rakkaus aina tällainen? Juuri kun luulee olevansa onnellisin maan päällä, tulee taas tuskia ja huolia, joita ei ennen aavistanutkaan. Oi kunpa saisin rauhani takaisin! Jos olisi sydämmeni tuon tyynen järven kaltainen!» — ja hän rupesi laulamaan:
Ah ihana on ilta ja metsä vilpoinen, on tyyni järven pinta, jo nukkuu tuulonen.
Vaan sydämmeni, miksi
sä olet rauhatoin?
Kun luontokin on tyyni,
miks' sykit, riehut noin?
Ah, sydämmein on lempi niin saanut sykkimään; oi tullos rauhan henki jo mua viihtämään!
Laulettuaan hän painoi päänsä käsiinsä ja rukoili Jumalalta rauhaa sydämmellensä. Samassa hän tunsi, miten kylmä koiran kuono nuuski hänen poskiansa. Liisu hypähti seisoalle, tämähän oli kartanon Vahti — siis oli Jaakkokin lähellä — ja lähellä kyllä olikin, sillä tuollapa hän tuli rientäen tyttönsä luokse.
»Oikeinpa Vahti minua ohjasi. Se ei tahtonut mennä Mäkelään, vaan nuuski tätä polkua ja juoksi, hieputtaen häntäänsä, tänne päin. Minä aavistin heti, että sinut täältä löytäisin. Tiedätkö, Liisuseni! Saan kohta ruveta rakentamaan asuntoamme, jos vain Kustu menee sijaisekseni kartanoon. Mutta ethän sinä mitään vastaa — etkä ollenkaan ihastu! Mikä sinua vaivaa?»
»Ei mikään. Tahdoin vain kysyä — Jaakko, pidätkö minua vielä rakkaimpana kaikkea?»
»Tuo nyt on kysymys! Onko se teeskentelemistä vai mitä? En semmoista ole sinussa ennen havainnut.»
»Ei ole se teeskentelemistä, vaan käypä niitä kaikenlaisia huhuja; sanovathan, että sinä olet mieltynyt kartanon Miinaan. En sitä ole uskonut, mutta enpä saanut mieltäni rauhoitetuksikaan, ennenkuin sinulta suoraan kysyin.»
Jaakko muisti nyt, mitä hän oli Viulu-Mikolle puhunut, ja vaikka tuo tuuma oli ollut luulevaisen sydämmen pimeän hetken synnyttämä ja siis tuulen tuoma, tuulen viemä — punastui hän varsin, mutta vastasi kuitenkin vakavasti:
»Minä en yhtäkään tyttöä rakasta, paitsi sinua. En koskaan! Ole vakuutettu siitä.»
»Kyllä», vastasi Liisu, mutta Jaakon punastuminen oli niin kummallinen, ettei tyttö iloiseksi muuttunut. Jaakko myöskin oli alakuloinen, eivätkä jutut nuorten välillä oikein sujuneet. Vihdoin hän kysyi:
»Onko Viulu-Mikko käynyt täällä?»
»Ei», vastasi Liisu.
»Mistä hiidestä ne tuon jutun ovat saaneet, sen on Maija varmaankin kokoon pannut omasta päästään», sanoi Jaakko ja rupesi sitte suoraan kertomaan, mitä hän Mikolle oli puhunut, lisäten: »Nyt sen tiedät, oikean asianlaidan, suutu nyt minulle sitte, jos voit; ymmärräthän sinä, että minä vain, kun pelkäsin sinun kotiani halveksivan, tuskissani jotakin puhuin.»
»Kiitoksia, Jaakko, siitä, että puhuit kaikki suoraan. Punastumisesi jätti mieleeni jonkunlaisen epäilyksen, mutta nyt on välimme taas ihan selvä.»
»No, tyttöseni, mennään nyt kotiin kuulustelemaan, mitä Kustu sanoo.» Ja kiiruhtaen he läksivät Mäkelään, jossa väki juuri aikoi ruveta päivälliselle. Keppi-Maija oli mennyt matkoihinsa, mutta Viulu-Mikko, hyvänsuopa vieras, oli tullut sijaan.
Mäkelän muori katsoi vähän harmistuneena tulijoihin ja tuskin vastasikaan, kun Jaakko hyvää päivää mainitsi. Mutta Jaakko ei ollut tätä huomaavinaankaan, vaan lausui rohkeasti:
»Minä aion ottaa eron palveluksestani, jotta saisin talveksi varustettua itselleni oman kodin. Patruunan metsästä saan hirsiä, sen mitä tarvitsen, ja lupasipa vielä nurkkamiehiäkin joksikin päivää, mutta sillä ehdolla vain pääsen kartanosta, että laitan sinne toisen sijaisekseni, ja siksi olen ehdotellut Kustua, koska välistä olen kuullut hänen haluavan palvelukseen.»
»No sinne minä menenkin», vastasi Kustu.
»Etpä menekkään. Kyllä täällä kotonakin; on sinulle sijaa — joutaahan Jaakko palvella vuotensa loppuun, kyllä kartanossa leipää tietysti riittää, mutta uudistorpassa sitä tuskin lienee nätimmästä tärkimpään.»
»Jos ensin onkin vähän, niin koetetaan sitä lisätä vuosien kuluessa. Kyllä minä torpan rakennan — ja hyvän rakennankin kuten patruuna neuvoi.»
»Mutta älä meidän Liisua varten, kyllä hänellä on parempi koti katsottuna. Minä en anna tytärtäni pettuleipää syömään.»»
»He — muori — mitäs nyt! Älä noin jyrkästi kiellä», — sanoi Matti mutta muori läksi ulos ovesta eikä tahtonut kuulla mitään. Silloin Viulu-Mikko, talon vanha ystävä, seurasi muorin jälkiä ja tapasi hänet luhdissa.
»Muori hyvä», lausui Mikko, »älä pitkitä nuorten kihlausta. Kihlausten usein käy siten, että 'kun ne pitkistyvät, niin ne mutkistuvat', ja vihdoin tulee mistä kaiketi loppu.»
»Sitä juuri toivon ja vaadinkin.»
»Kuules — muista minun ja Anna-Liisan kärsimisiä! Älä erota rakastavia — se kuolemalla kostetaan. Vaikka en ole aikonut mitään puhua, niin sanonpa Jaakon ja Liisun onneksi, että köyhyyteen ei sinun tarvitse lastasi jättää, kyllä heille on tavarat katsottuna, mutta antaa heidän vain vähällä alkaa. Laske Kustu palvelukseen, se on minun neuvoni.»
Mikko oli iskenyt parhaaseen paikkaan. Muisto Anna-Liisa vainajasta pehmitti muorin sydämmen — ja kukatiesi vielä tuo Mikon viimeinenkin viittaus tehokkaasti siihen vaikutti.
»Hm — kummallista», sanoi muori ikäänkuin itseksensä ja lausui sitte Mikolle: »Menköön vain Kustu kartanoon onneansa koettamaan; mutta kerran minun vielä täytyy tyttöäni puhutella, ennenkuin kihlat pois lähetän. Tällä kertaa kuitenkaan ei enempää tästä asiasta lausuta, tule nyt päivälliselle.»
Vakaana muori lähti tupaan ja sanoi sinne tultuansa:
»Kustu saa lähteä Jaakon kanssa kartanoon. Jos kelpaat patruunalle, niin otat pestin.»
Liisun katse kirkastui, kuten taivas aamuruskon noustessa, ja kiitollinen silmäys lensi Viulu-Mikkoa kohti, sillä sen hän heti huomasi, että sieltä apu oli tullut.
Enempää ei asiasta puhuttu, ja kohta päivällisen jälkeen Kustu lähti
Jaakon kanssa kartanoon, ja Viulu-Mikko meni myöskin pois.