7. RAKKAUS KAIKKI VOITTAA.
Patruuna Pohjosen rouva istui kartanon kuistilla, leikkien lastensa kanssa, ja näki samassa Jaakon, joka lähestyi nuoren kumppaninsa seurassa. Lakki kourassa ja syvästi kumartaen Jaakko kysyi:
»Saako patruunaa puhutella?»
»Onni, juokse katsomaan, onko isä valveilla», sanoi rouva. Hetken perästä poika palasi huutaen:
»Isä käski Jaakkoa puheillensa.»
Jaakko läksi saattamaan palvelijaksi pyrkivää Kustua patruunan huoneeseen.
»No, sinä aiot minun palvelijakseni?» kysyi patruuna.
»Niin kyllä, jos kelpaan», vastasi Kustu.
»Osaatko totella? Se on ensimmäinen ehto.»
»Kyllä! Ja vielä vähän muutakin.»
»Vai niin», sanoi patruuna, katsellen mielihyvällä pojan kirkkaita, veitikkamaisia silmiä. »Osaatko niittää? Heinänteko alkaa kohta, ja palvelijani saa myöskin niityllä käydä silloin, kun en häntä kotona tarvitse.»
Hymyillen vastasi Kustu:
»Siihen olen aivan tottunut. Kun niittyä lähenen, vapisee jo heinän korsi, ja kun viikatteellani sivallan — hei! silloin heinä jo maassa makaa.»
»Saatko laitumelta hevosen pian kiinni, vai nahjustatko kauan niitä hakemassa?» kysyi taas patruuna, joka halusta pitkitti puhetta pojan kanssa.
»Hevoset ruokin niin, että viheltäessäni juoksevat luokseni.»
»No, jos nyt olet vähänkin sinne päin, kuin olet sanonut, niin kyllä minulle kelpaat, ja Jaakko on vapaa menemään asuntoansa rakentamaan.»
»Nämät käteni ovat vähän kömpelömäiset pikentin käsiksi», virkkoi Kustu vielä; »semmoisiksi ne ovat tulleet raskaassa työssä, mutta jahka täällä vähän helpommalle pääsen, niin varmaankin hienonevat, että vielä sopivat vaikka klasee-hansikkoihin.»
»Pidetään varalla, etteivät pääse liiaksi hienontumaan. Tässä on sinulle nyt 12 markkaa pestiksi; se on määrä, joka minun on tapana antaa. Mutta mitä sitte palkaksi vaadit?»
»Mitä patruuna itse tahtoo antaa, sitte kun näette, mihin kelpaan», vastasi Kustu ihan nöyrästi.
Patruuna taputti poikaa olalle, lausuen:
»No hyvä! Toivon että molemmin puolin tulemme tyytyväisiksi. Nyt, Jaakko, olet, kuten sanoin, vapaa palveluksestani, ja tässä saat koko vuosipalkkasi.»
»Patruuna hyvä, sehän on varsin liikaa.»
»No, no, älä puhu mitään, uutisasukkaalle on se kyllä tarpeen, ja olithan sinä aina ennenmuinoin minulle avulias ja hyvä leikkitoveri.»
Jaakko ei mitään vastannut; mutta kun patruuna hänelle hyvästijätöksi antoi kätensä, puristi Jaakko sitä oikein vankasti. Sitte he aikoivat mennä, mutta patruuna sanoi vielä:
»Ennen lähtöäsi täytyy sinun Kustulle neuvoa kaikki, mitä hänen tavallisesti tulee tehdä, jotta hän tietäisi olla mielikseni samoin kuin sinäkin.»
»Aivan kernaastikin», vastasi Jaakko ja läksi sitte ulos nuoren kumppaninsa kanssa.
»Kyllä nyt jo kaikki hyvin käy», sanoi Kustu pihalle päästyään. »Minä olen kovin iloinen siitä, että jollakin tavoin voin edistää meidän Liisun onnea. Sisar parkani vallan kalpenee joka kerta, kun äiti Jussilasta puhuu, ja harmipa olisikin, jos kaunis, hyvä sisareni työnnettäisiin tuolle vanhalle kaljupäälle. Mutta arvaatko sinä, Jaakko, millä Viulu-Mikko äitini mielen sai kääntymään noin äkkipäätä?»
»En, sitä itsekin ihmettelin, mutta kyllä kai siitä vielä selko tulee.»
»Kysyä ei uskalla —»
»Ei suinkaan enkä siitä välitäkkään, kun tytön vain saan; mutta enpä ole oikein varma, ennenkuin kuulutuksessa ollaan.»
Näin tuumaten Jaakko meni ohjaamaan nuorta toveriaan talon töihin.
* * * * *
Jaakon ja Kustun mentyä Mäkelästä muori istui rukkinsa ääreen ja kehräsi siinä, ikäänkuin jos kaikki olisi käynyt varsin tavallista rataansa. Hänen puhelias kielensä nyt kumminkin oli vaiti, hän näytti miettivältä, eikä kukaan muorin mietteitä tahtonut häiritä. Matti pisti tupakkaa piippuunsa, istahti sängyn laidalle, veti nysästään muutaman vahvan savun ja laski sitte huokoolle. Kallu toimieli ulkona, ja Manta meiskasi portaitten vieressä juottoporsaan kanssa, mutta Liisu istui penkillä akkunan ääressä katsellen ulos kesän vihantaan maailmaan. Ilma näytti kauniilta, raittiilta, mutta Liisun mieli oli haikea. Ukkosen ilman tullessa on luonto tyyni, mutta ilma raskas, ja jotakin sentapaista, jotakin uhkaavaa Liisukin tunsi sydämmessään, kun hän ääneti istui äitinsä kanssa tuvassa. Täällä oli tukehuttavaa, vaan ulkona raitista; sinne siis täytyi rientää. Liisu istahti keinulavitsalle tuuhean pihlajapuun suojaan. Hänen lempeät silmänsä katselivat järven tyyntä pintaa, mutta ajatukset lentelivät pois hänen nykyisistä tukaloista oloistaan, kuvaillen mitä suloisimmasti tuota vähäistä uutisasuntoa, jonka hänen sulhonsa aikoi rakentaa. Eipä hän kauan saanut näissä viehättävissä unelmissaan viipyä, ennenkuin äidin kutsuva ääni kuului:
»Liisuseni, tuleppa tänne, olisihan minulla kahdenkesken sinulle vähän puhuttavaa.»
Liisu meni tupaan, syvä huokaus nousi hänen rinnastansa — ja vaiti hän istui kuuntelemaan, mitä jo ennaltaan arvasi äitinsä puhuvan.
»Minä lupasin Jussilan kihlat tallentaa siksi, että sinä ne ottaisit vastaan. Sillä, lapseni», sanoi nyt muori hyvin leppeästi, »olethan sinä viisas tyttö, ja kun oikein maltillisesti asiaa ajattelet, niin ymmärräthän, että vanha paikkansa pitää, ja aina sinulla hänessä on parempi turva kuin tämänaikaisissa nuorukaisissa.»
»Oi äitini, älkää suotta itseänne vaivatko tuommoisella puheella. Ei ole vanhan ilo siellä, missä nuoren, eikä nuoren siellä, kussa vanhan; jos häntä seuraisin, olisin kuin häkissä lintu.»
Muori otti nyt kihlat esille: »Katsoppas näitä kaikkia, mitä sinulle, torpan tyttärelle on tarjona! Eiköhän toki minun tyttäreni ymmärrä ottaa, mitä vain kerran hänelle tarjotaan.»
»Äiti hyvä, kyllä parastani tarkoitatte, mutta — valju on sulho kullasta kyhätty, vaan lämmin sydämmen oma valittu — ja siis kaikki nuot korut ovat minulle arvottomia. Jaakko rakentaa kartanon maalle torpan, siellä saamme yhdessä työtä tehdä, ja kun Jumala työmme siunaa, on meillä siitä iloa paljon enemmän kuin rikkaalla kaikista tavaroistaan.» Nyt lankesi Liisu polvilleen ja lausui, katsoen rukoilevin silmin äitiänsä: »Oi äiti, viekää pois nuo kihlat! Ne minua oikein inhottavat. Älkää rakastako tavaraa enemmän kuin — —»
Liisu ei sanottavaansa saanut loppuun lausutuksi, ennenkuin muori hämmästyksissään huudahti:
»No hyvänen aika, älähän toki komeliantiksi rupea! Tyttö hupsu! Jumalaa rukoillessa polville lasketaan, vaan ei ihmisten eteen. Hyvänen aika tuota lasta! Pidä sitte tuo Jaakkosi, koska se niin hirveän hyvä on.»
»Jumalan kiitos, että vihdoinkin äiti luopuu turhasta toivostaan. Nyt voin iloiten mennä Jaakkoa vastaan, kun hän luokseni tulee! Oi äiti, nyt olette minulle toista vertaa rakkaampi kuin äsken, jolloin luulin teidän enemmän rakastavan rusthollia kuin omaa lastanne!»
»Hm — parastasi minä vain tarkoitin, mutta jätä minut nyt yksin; en voi tässä tällä kertaa enempää jutella. Mene sinä ulos linnuille livertämään iloasi.»
Liisu meni, ja muori jäi miettimään. Vähän aikaa ääneti oltuaan hän rupesi itseksensä puhumaan:
»Kuka noita tämänaikuisia nuoria ymmärtää — laskea polvillensa! Oikein komeliantin temppuja tuommoiset! — Oih, oih! — suutelot vielä — sitte olisi kaikki ihan täydellistä!»
Matti, joka rupesi heräämään raskaasta päivällisunestaan, kuuli muorin puhuvan ja kysyi:
»Mitä sinä nyt, akkaseni, yksin juttelet? Mitä ihmeitä?»
»Minä vain ihmettelen tämänaikuisten nuorten tapoja ja mieliä. Liisulle tässä juuri äsken sanoin, että hän saa ottaa Jaakkonsa, koska se nyt on maailman paras hänen mielestään, ja tyttö kiitti siitä niin, että polvilleen lankesi. Hupsun tapoja — mutta hyvä lapsi hän on. Oikein nöyräksi hänen olen kasvattanut, ja ikävä tuota tyttö raiskaa tulee, se on aivan varma.»
»No nytpä uni makealta maistuu, kun kuulen, että Liisu on päässyt kaikesta tuskastaan. Nyt vasta, akkaseni, oikein viisaasti teit.»
»Vasta nyt? En tiedä ennenkään hullusti tehneeni!»
»He, et, mutta teithän tällä kertaa vielä viisaammin», sanoi Matti kääntyen toiselle kyljellensä, ja hetken päästä hän jo kuului kuorsaavan.
Mutta miten oli Liisun laita, kun hän tuolla ulkona kepeillä askelilla astuskeli metsäpolkua pitkin? Hänen sydämmensä onnesta sykähteli, hän oli mielestään niin vapaa kaikesta huolesta kuin lentävä lintunen, ja rohkeasti hän asteli kartanoon päin, josta hän arveli Jaakon piankin palaavan Kustun kanssa. Kun ei kaivattuja kuulunut, istahti Liisu kivelle heitä odottamaan. Ihmetellen hän siinä katseli keväisen kuusimetsän kauneutta, niin heleän vihreältä ei se ennen hohtanut — ja mikäpä siinä, että linnutkin tänään paljoa iloisemmasti visertelivät — ne oikein kilpailivat toinen toisensa kanssa, ainakin se siltä kuului Liisun korviin. Mutta nytpä jo kajahti Metsässä koiran haukunta; varmaan se oli Vahti, joka jäniksiä ajoi takaa. Olipa niinkin, sillä samassa tuli Jaakko jo näkyviin. Kustu oli jäänyt kartanoon. Kiiruusti riensivät nuoret toinen toisellensa ilosanomaa viemään; ja sinne luonnon helmaan heidät jätämme onnestansa juttelemaan — eikä tämä ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, jolloin luonto yksin saa olla näkemässä kahden rakastavan täydellistä onnea.