KOLMAS NÄYTÖS.
Huoneet samat kuin ensimmäisessä näytöksessä. Peräseinässä suuri akkuna, ja pesässä palaa valkea. Anna istuu pöydän ääressä kirjoittaen.
Ensimmäinen kohtaus.
PARONI. ANNA.
PARONI (kulkee edestakaisin lattialla.) Mitä siellä paperille piirtelet, Annaseni?
ANNA. Mä tähän nimen kirjoitin.
PARONI. Nimen — minkä nimen?
ANNA. Sen, mikä mulle on kallehin.
PARONI (katselee paperia.) Hm, Kaarlo — kumma tyttö, aina vain vieläkin häntä muistat, ikäänkuin ei muita ihmisiä olisi maailmassakaan. Estä ajatuksiasi lentelemästä semmoisiin esineisiin, joista häntä muistat.
ANNA.
Kun tähtilöitä katselen, silloin häntä muistelen.
PARONI. Älä katsele tähtösiä.
ANNA.
Kun istuskelen yksinäni,
hän on aina mielessäni.
PARONI. Älä hae yksinäisyyttä. Alakuloiselle mielelle ei se ole terveellistä. Seurustele muitten kanssa.
ANNA.
Seurassa on pahempi. Siellä kätken sydämmeeni kuvan kalliin Kaarloni.
PARONI (erikseen). Hm — hän on aina vain vieläkin luja rakkaudessaan. Noh, ken tietää, kuinka asiat vielä kääntyvät. Olinkohan sentään liika kova lapselleni? (Annalle.) Vaan isääsi — etkö häntä enää milloinkaan muista? (Menee kamariinsa.)
Toinen kohtaus.
ANNA, sitte MAIJU.
MAIJU (tulee sisälle ja rupeaa pyyhkimään tomua huonekaluista, vaan vilkaisee tavantakaa Annaan.) Anna neiti — (erikseen) eipä hän taas kuulekkaan; (korottaa äänensä) Anna neiti!
ANNA. Ah, oletko täällä, Maiju, mitä on kello?
MAIJU. Käy vasta seitsemää, ja Anna neiti on jo liikkeellä.
ANNA. En saanut unta enää.
MAIJU. Minä olisin niin iloinen, että, mutta — mutta nyt olen niin surullinen, niin että… (itkee.)
ANNA. No miksi?
MAIJU. No siksi, kun Anna neitikin aina vain on surullinen — ja kukapa minulle ja Pentille nyt häät laittaa —
ANNA (hymyillen). Ole huoleti, kyllä sinulle häät pidetään, ja kyllä sinut morsiameksi hankitsen. Mutta meneppä nyt tuomaan kahvia sisälle, minä halusta joisin kupillisen. (Maiju menee.)
Kolmas kohtaus.
ANNA, sitte MAIJU ja PARONI.
ANNA (yksin). Isäni oli vähän harmissaan — minun on syyni, voi, mutta minä en saata ilolintuna oleskella.
MAIJU (tulee sisälle, tuoden pöydälle kahviasettimet.) Saanko kaataa kahvia Anna neidille?
ANNA. Kaada pisara. Kuules, Maiju, osaatko selittää, mitä unet merkitsevät?
MAIJU. Muutamia kyllä osaan. Kun näkee susia, silloin saa sulhasia. Kun
Pentti tuli sulhasekseni, puri minua susi unissani.
ANNA. Mutta minä näin unissani Kaarlo luutnantin. Hänen vaatteissaan oli yltympäri veripunaisia ruusuja, ja hän sanoi minulle: »Ah Anna, näin olen ruusuihin käärittynä, näin hyvä on minun olla; veljeäni vain odotan leposijaani siunaamaan.» Samassa hän katosi, mutta siinä, jossa hän oli seisonut, kasvoi kaunis ruusupuu punaisia kukkia täynnä.
MAIJU. Olipa tuo kummallinen uni, en semmoista ole kuullutkaan. Mutta missähän paroni on, kun ei tule aamukahviansa juomaan.
PARONI (tulee taas saliin ja hieroo käsiään). Oikein on kylmä tänään, eipä kahvipisara pahaa tee.
MAIJU (menee valkeaa kohentamaan). Kyllä tänään vieraita tulee, Mirri pesee silmiänsä tavan takaa.
PARONI. Noh, Annaseni, kaadappas nyt kahvia kupillinen, ei minua haluta odottaa, kunnes Mirrin ennustama vieras tulee.
ANNA (kaataa kahvia kuppiin). Tässä, ottakaa, isä hyvä.
MAIJU. Saisin vain pellin kiinni, että tulisi lämmin siksi, kuin vieras tulee.
PARONI. Ainako Maiju vain vieraita odottelee? (Nauraa) Hah, hah, hah.
MAIJU. Totta kaiketi, kaukaisia tuleekin, sillä poukka lenteli aina kyökin keskilaattialle. (Kopina kuuluu.) Kas, jopa joku tulee. (Lähtee ovea aukaisemaan.) Hyvänen aika, pastori! (Pastori Kivinen tulee sisälle, ja Maiju menee.)
Neljäs kohtaus.
PARONI, PASTORI, ANNA, sitte MAIJU.
PARONI. Ah! Mistä nyt tulette? Hyvää päivää! (He kättelevät.) Mikä teidät meille nyt näin äkkiarvaamatta on saattanut kaukaisilta Pohjan periltä?
PASTORI. Tärkeät asiat vaativat minua matkalle. (Ottaa päällystakin yltänsä.)
ANNA (lähenee pastoria ja huomaa mustan suruharson hänen takkinsa hihassa). Ah pastori, mitä merkitsee tuo musta suruharso? (Äänettömyys.) Te ette vastaa — sanokaa — oi sanokaa! (Istuu tuolille valittaen.) Hän on kuollut! (Painaa päänsä käsiinsä.)
PASTORI. Te ette siis tietäneet? — Vaan te arvasitte oikein; hän on kuollut urhoollisen sotilaan kuoleman.
PARONI. Hm — hän oli hyvä miehen alku — (Yskähtää.)
ANNA. Voi pastori! Kertokaa minulle tarkemmin hänen kuolemastaan. — Oi
Kaarlo, Kaarlo!
PASTORI. Ouluun sain kuulla surusanoman, että hän Iisalmella oli Virran sillan luona kaatunut tappelussa. (Huokaa.) Tämän suruni katkeruutta lisäsi vielä sekin seikka, etten tietänyt, oliko hänen hautansa siunattu. Se ajatus minua vaivasi alinomaa — —
ANNA. Ah, nyt muistan uneni.
PARONI. Kyllä kuolleet rauhassa lepäävät.
PASTORI. Suotavaa olisi. Mutta kuulkaa:[1] Kolme yötä peräkkäin tuli veljeni unissani luokseni sanoen: »Veli, tule siunaamaan hautani, että saan rauhan.» Sitte viipoitti hän kolme kertaa sormellaan minulle ja katosi, ja sormessa oli hänellä sormus, joka meidän suvussamme on säilynyt polvesta polveen.
[1] Tarun mukaan.
ANNA. Sen sormuksen minä kyllä muistan.
PASTORI. Minä päätin lähteä etsimään hänen hautaansa Iisalmelle; vaan siellä ei kukaan saattanut minulle siitä varmaa tietoa antaa. Nyt menin tappelukentälle Virran sillan luo, ja siellä rupesin hakemaan hautakumpuja, vaan en löytänyt. Kun nyt noin kuljin ajatuksissani, niin olipa ikäänkuin Savonjääkärien marssia olisin kuullut hiljaa soitettavan. Minä kuuntelin tarkasti, vaan en enää kuullutkaan mitään. Sitte kuljin vielä verkalleen eteenpäin, ja näin jääkärinpuvussa olevan haamun. Minä hätkähdin ja sanoin: »Kuka siellä?» mutta kun lähenin, tunsin Kaarlon ja huudahdin: »Veljeni!» vaan samassa hän katosi, ja hänen sijassaan oli vähäinen kumpu ja kummun päällä sormi, jossa oli veljeni sormus; mutta kun ennätin kummun luo, oli kaikki kadonnut, paitsi kumpu. Siinä minä hänet nyt siunasin rauhassa lepäämään maassa, jonka puolesta hän niin urhoollisesti taisteli, ja minä olen sitte myöskin saanut levon. (Maiju tulee sisälle.)
MAIJU. Täällä on vieras tyttö, joka tahtoo tavata Anna neitiä. Minä kysyin, mitä asiaa hänellä on, mutta hän sanoi vain: »Oi laske minut pian neiti Annan luo, laske, niin kauan kuin vielä puhumaan kykenen.»
ANNA. Oi saata hänet pian tänne!
MAIJU. Hän on kovin kipeä. (Menee.)
PARONI. Ihmeellistä — mitä asiaa tuolla tytöllä lienee?
ANNA. Niin, mitäpä hän tahtonee? (Erikseen.) En tiedä, mikä aavistus minun valloittaa — entä jos Kaarlo vielä eläisi. (Sanni tulee ovesta.)
Viides kohtaus.
SANNI, ANNA, PARONI, sitte PASTORI.
SANNI (kiiruhtaa Annan luo). Tehän olette Anna neiti! Minä tunnen nuo kirkkaat silmät.
ANNA. Mistä olet sinä, kaunis kalpea tyttö? En muista nähneeni sinua ennen.
SANNI. Olen Sanni, kalastajan tyttö Kallaveden rannalta, ja tuon luutnantti Kaarlon terveiset. Vaan auttakaa — (horjuu) mä lepoa tarvitsen — voimani jo riutuvat —
PARONI (taluttaa Annan kanssa Sannin nojatuoliin istumaan.) Sanni, sinä hoidit luutnantti Kaarloa, kun hän Toivalassa sairaana makasi — eikö niin? (Sannin silmät vaipuvat kiinni, ja Anna juoksee tuomaan viiniä lasillisen. Palajaa kohta.)
ANNA (laskee Sannin huulille lasin). Juo, Sanni, tämä uupuneet voimasi virkistyttää.
SANNI (avaa silmänsä ja juo. Huivi luiskahtaa päästä, ja hänen mustat kiharansa valuvat alas hartioille.) Kiitoksia, Anna neiti — Oi onnea, nyt voin taas puhua, saan tuoda teille luutnantti Kaarlon viimeisen tervehdyksen. (Ottaa kaulastaan silkkinauhan, jossa kotelo riippuu.) Tämä on levännyt Kaarlo luutnantin rinnalla —
ANNA. Ah, minun antamani kotelo! Oi puhu, Sanni! Kuinka tämä tuli sinulle? Missä Kaarlo? —
PARONI. Anna, sinun kuvasi luutnantti Kaarlolla! Kuinka uskalsit sen antaa? Petitkö sinä isäsi?
ANNA. En. Koska en saanut olla hänen morsiamenansa enkä edes jäähyväisiäni hänelle sanoa, lähetin tämän kotelon muistoksi siltä ystävältä, joka iäti oli häntä muistava — eikä se ollut mikään petos.
SANNI. Kun Kaarlo luutnantti Toivalasta läksi, käski hän minua varjelemaan kuten silmäterääni tätä koteloa siksi, kuin hän takaisin palajaisi. »Vaan jos kuolisin», sanoi hän, »vie se Leppäniemelle neiti Anna Tähtiselle ja sano hänelle, että, hänen kuvansa sydämmeeni kätkettynä, lähdin sotatanterelle uroon nimeä voittamaan» — ja sen hän voittikin — kunniakuolemallaan.
ANNA. Voi, hän on siis kuollut! (itkee.)
PARONI. Älä itke, Annaseni!
ANNA. Ah isäni, anna kyyneleitteni runsahasti vieriä, nehän ovat muistokukkia vain minun Kaarlolleni — Mutta, Sanni, jos jaksat, jatka puhettasi vielä —
SANNI. Kaarlo luutnantin lähdettyä Toivalasta, pukeusin velivainajani vaatteisiin ja seurasin Savonjääkärien jälkiä, kunnes Iisalmella Virran sillan luona kova tappelu alkoi. Minä luulin saattavani hengelläni varjella häntä, vaan sen olisi Luoja voinut tehdä minuttakin — mutta *Hän* oli toisin päättänyt — luoti sattui luutnantti Kaarloon — se sattui kovasti — hän kaatui, silloin kuiskasin hänelle nimenne — hän katsoi tarkasti minuun, sanoen: »Sanni», sitte korotti hän vielä kerran äänensä ja lausui:
Nyt, Annaseni, suurin on rakkauteni, kun isänmaani eestä mä uhraan henkeni.
ANNA. Hän oli uskollinen — Ah!
PARONI. Hän lepää nyt rauhassa.
SANNI. Kun luutnantin silmät vaipuivat kiinni, sattui luoti myöskin minuun. Tainnoksista herättyäni oli tappelu jo tauonnut. Häntä hain, mutta turhaan, sillä kaatuneita oli yltä ympärillä. Sitte laahasin itseni Partalan kylään, sain siellä eräältä tytöltä vaatteet — nyt olen vähitellen tänne kulkenut, olen kärsinyt vilua, kipua, janoa —
ANNA (tarttuu Sannin käteen). Oi, Sanni, kuinka olet voinut kärsiä noin paljon muitten tähden? — Yksi tunne kuitenkin löytyy, joka on voimallinen — joka mahdolliseksi mahdottomankin tekee — se on rakkaus —
SANNI (aukaisee silmänsä). Niin, se on rakkaus. — Oi, kuinka olen väsynyt, mutta minä olen matkani päässä, olenpa työni tehnyt — lupaukseni täyttänyt — vienyt Kaarlo luutnantin viimeiset terveiset hänen morsiamellensa.
ANNA. Ah, maailman nähden ei neiti *Tähtinen* saanut olla hänen morsiamensa, vaan sydämmessäni olen iäti oleva hänen Annansa.
SANNI (istuu). Nyt ymmärrän. Ah, eivät ole komeat huoneetkaan aina onnen asuinsijana. Oi sukuylpeys — oi säätyerotus, milloin olet tasoittuva? Koska jalot tunteet liikkuvat niin halpa kuin korkeasäätyisenkin sydämmessä, miksikä siis ihmiset tahtovat toinen toisensa onnen särkeä?
ANNA. Niin miksi, — miksi?
PARONI. Älkää minua kovin tuomitko, sillä mikä vielä minun nuoruudessani oli kunniatyö, on teidän mielestänne armotonta. Teidän jälkeenne tulee myöskin toinen polvi. Aika menee eteenpäin, ja ihmiset ajan muassa. Uudet polvet, uudet mielet, niin on mailman meno. — Jo minäkin nyt tässä elämäni ehtoolla näen monta asiaa toisin kuin ennen.
ANNA. Pois se, että minä isääni tuomitsisin! (Rientää syleilemään paronia ja suutelee hänen kättään.)
SANNI (nousee innoissaan). Niin, kerran, kerran kaikki muuttuu. Silloin ei erotusta enää ole, yksi ääni kaikuu yli koko Suomenmaan — joka korvessa, joka laaksossa. (Akkunasta näkyy nouseva aurinko.) Ah, aurinkoinen nousee; se todistaa, että uusi aika koittaa. — (Vaipuu tuolille.)
PASTORI. Aamen, tapahtukoon niin.
SANNI (puhuu itseksensä). Hän lepää nyt rauhassa, ja kaikki muuttuu, kaikki — Kuulkaa, jo hengettäret laulavat — (Vienoa laulua kuuluu kulissien takaa):
[1] Ah, yksi ääni Suomessa on kerran kaikuva, niin korvessa kuin laaksossa, niin torpassa kuin hovissa, ja ihanana kukkana on Suomi kukkiva.
[1] Lauletaan samalla nuotilla kuin »Maamme».
(Laulun kuuluessa on Sannin pää vaipunut tuolin nojaa vasten.)
PASTORI. Vaiti, vaiti, hän nukkuu viimeistä untaan. Hän on työnsä tehnyt ja päivänsä ovat päättyneet. Mutta me älkäämme veltostuttako surulla voimiamme, vaan pyhittäkäämme näitten vainajain muistoa työllä, jalolla työllä. Koettakaamme mekin puolestamme, että maamme kerran kukoistaisi ihanana kukkana!
Esirippu lasketaan.