TOINEN NÄYTÖS.
Torppa Kallaveden rannalla. Kalastajaukko istuu tuvan edustalla verkkoa kutoen, ja Sanni purkaa liinanöyhtää vanhasta repaleesta. Avoimesta tuvan ovesta näkyy sotilaanvaatteita ja miekkoja. Oikealla puolen pihaa on kukkapenkere.
Ensimmäinen kohtaus.
UKKO. SANNI.
UKKO. Kuinka kauan sotaa kestänee? — Hm, verkkoa kudon minäkin, vaan mitäpä sillä teen — pakenevathan kalatkin Kallavedestä peloissaan, ja ken tietää, laskenko ikänä verkkoa lahteen.
SANNI. Miksikä isäni on nyt noin alakuloinen? Eipä ole meillä hätää niin kauan, kuin Savonjääkärit ovat täällä.
UKKO. Onko kumma, että olen alakuloinen? Onhan tappotanterelle jäänyt sinun kaksi kukoistavaa veljeäsi; (Osottaa seinässä riippuvia sotilaanvaatteita.) tuossahan vaatteet, jotka aina muistuttavat heistä. Siitä päivästä, jona sen sanoman sain, olen ollut kuin karsittu kuusi —
SANNI. Oi isä, ole iloinen siitä, että olet niin kalliin uhrin saanut antaa isänmaallesi!
UKKO. Niin, niin, kyllä, kyllä saankin olla tyytyväinen, kun tässä asiaa oikein ajattelen, sillä monen on täytynyt kuolla kaukana kotimaastaan, Vaan nämät saivat nukkua oman äitinsä helmaan — mutta — (Nousee istualta ja koputtaa rintaansa.) mutta tuo itsekäs sydän, sekin vaatii osansa.
SANNI (itsekseen). Niin, niin — sekin vaatii osansa.
UKKO (istuu). Siitä olen myöskin pahoillani, että otin sinut pois pappilasta, jossa sinua kasvattina pidettiin. Täällähän olet ainaisena sairaanhoitajana, eikä ole sinulla mitään iloa niinkuin muilla nuorilla.
SANNI. Olenko koskaan ollut tyytymätön? Ah, olenhan minä kovin onnellinen isäni luona.
UKKO. Kummallinen tyttö, koko kesän olet sairaita auttanut ja viisi viikkoa hoitanut luutnantti Kaarloa, ikäänkuin äiti lastaan, mutta aina olet tyytyväinen kuin visertävä lintu.
SANNI (menee kukkapenkereen luo). Hoidanhan kukkasiakin ja iloitsen, kun kasvavat; tottahan sitte ilomielin huolellisesti tahdoin hoitaa Kaarloa, häntä, jota kaikki jääkäritkin rakastavat ja sanovat urhoollisimmaksi luutnantiksensa. Ja oikea sotilas hän onkin; sotaan hehkuu hänen mielensä. Silloin kun hän täällä sairaana makasi, sanoi hän useasti: »Oi Sanni, jos tietäisit, kuinka hartaasti minä toivon terveeksi pääseväni, jotta minun ei tarvitsisi jälkeen jäädä, kun kenraali Sandels Toivalasta lähtee!» Mutta missä nyt luutnantti viipynee, kosk'ei hän ole täällä ollut moneen päivään? Kuka tietää, mitä huomenna tapahtuu — ja mitä tänään. — Kas, kuinka paljo lehtiä on maahan karissut — täytyy mennä niitä haravoimaan Muurikille talven varaksi; lähden haravaa hakemaan. (Menee.)
Toinen kohtaus.
UKKO, SANNI, sitte KAARLO.
UKKO. Hm — hänen silmissänsä palaa outo tuli — poskensa hehkuvat, minä pelkään, että hänkin joutuu kuumeeseen.
SANNI (tulee harava kädessä). Isä, menkää jo tupaan, ilta tulee, syysilma käy jo nihkeäksi, eikä se vanhukselle hyvää tee.
UKKO. Toden sanoit, lapseni, mutta tehneekö se sinullekaan hyvää. Sinun poskillasi on outo hohde.
SANNI. Kun sydän onnesta sykkii, silloin ruusutkin poskilla hehkuvat. (Erikseen.) Onneni. ah! (Painaa kätensä rinnallensa.) Tämä levottomasti sykkivä sydän — onko se onnellinen? (Pudistaa päätään. Kaarlo tulee.) Kas, luutnantti.
KAARLO. Nyt on kiireet käsissä! Tänä iltana vielä marssitaan Iisalmelle päin. Joutukaa, vanhus hyvä, tekin meitä auttamaan, kuormat ovat kiireesti tehtävät. Kohta meillä olisi pilkko pimeä, mutta onneksi nyt tulee kuuvalo.
UKKO (osottaa taivasta kohti). Niin tulee, tuossahan on kuu jo nousemassa. (Antaa Sannille verkon.) Tuossa, Sanni, vie tämä tupaan ja anna luutnantille mitä kapineita vielä on meillä, minä riennän edellä. (Luutnantille.) Kyllähän te minun saavutatte nuorilla jaloillanne.
KAARLO. Kyllä. (Ukko menee, ja Sanni vie verkon tupaan.)
Kolmas kohtaus.
KAARLO. SANNI.
(Kaarlo kulkee edestakaisin näyttämöllä, ja Sanni palajaa varsin kalpeana, tuoden takin sekä vähäisen kirjan Kaarlolle.)
KAARLO. Ah, tuo kallis rukouskirjani, jonka veljeltäni sain! (Pistää sen taskuunsa.) Mutta aika rientää! Nyt, Sanniseni, vastaa minulle, — voinko luottaa siihen, että olet minulle uskollinen ystävä?
SANNI. Kaarlo luutnantti, mitä kysytte! Kuka pakotti minua teitä hoitamaan viikkokaudet sairaana ollessanne? Teinhän sen ystävyydestä vain.
KAARLO. No niin, minä luotan sinuun ja pyydän sinua säilyttämään aarretta, joka on minulle niin kallis, etten tahdo sitä enää sotatanterelle viedä, sillä jos kaatuisin, niin ken tietää, minne se silloin joutuisi; se on aina levännyt rinnallani, vaan nyt — — en tiedä, mikä pelko on minun valloittanut. — (Ottaa poveltaan hienon mustan nauhan, jossa riippuu sievä kultainen kotelo; painaa sitä rintaansa vastaan.) Ah kallis, kallis lahja mun Annaltani, jää hyvästi! (Antaa kotelon Sannille, joka hajamielisenä ottaa sen vastaan.) Tallenna tämä, varjele sitä kuten silmäterääsi, kunnes sodasta takaisin palajan. Vaan jos kuolen, vie kotelo N:n pitäjään Leppäniemen kartanoon nuorelle Anna Tähtiselle, sano hänelle tervehdykseni, sekä että minä, hänen kuvansa sydämmeeni kätkettynä, lähdin sotatanterelle uroon nimeä voittamaan.
SANNI (kolkosti). Minä tallennan sen.
KAARLO. Kiitoksia! (Antaa kättä Sannille.) Ah, sinun kätesi on aivan kylmä, sinun on ehkä vilu.
SANNI. (katkerasti). Entäpä! Ken siitä huolisi — koska olen köyhä tyttö vain. (Rummun ääni kuuluu.)
KAARLO (hätkähtäen). Jo rummun ääni kuuluu, sotaväki kutsutaan kokoon.
Kiitoksia, Sanni, uskollinen ystäväni, jää hyvästi! (Rientää pois.)
Neljäs kohtaus.
SANNI (yksin.)
SANNI. Haa — kylmät ovat käteni (nostaa kätensä poskillensa) ja kylmät ovat poskeni, — (painaa kätensä sydämmellensä) vaan täällä — täällä tuli polttava — Höh — halpasäätyinen tyttö! Houkkiohan olit, joka rakastuit sotaurooseen — (Nauraa kolkosti) Ha ha haa, kylmät kiitokset sait sinä vain, (näyttää koteloa) kun tämä tähtönen sai sijan hänen sydämmessänsä. Entä jos uskaltaisin kuun kalpeassa valossa katsella tuota kuvaa. (Menee valoisampaan paikkaan ja katsahtaa kotelossa olevaa kuvaa). Eikö minun rakkauteni ole yhtä voimallinen kuin sinunkin — ja minun pitäisi kuten silmäterääni tallentaman tätä — (polkee jalkojaan maata vastaan) tätä, jonka tahtoisin jaloillani muruiksi musertaa! (Lähenee Kallaveden rantaa.) En — minä viskaan sen tuonne — mutta en — en, en, se on levännyt *hänen* rinnallansa! Tottapa on tuo neito suloinen, loistava kuin tähtinen tuolla taivahalla, koska luutnantti Kaarlo häntä rakastaa. Entä jos vielä paremmin häntä katselisin — (Katselee koteloa.) Ah, tosiaan olet suloinen — sinä olet kultakutrinen ja elät auringon loistossa, vaan minä mustahapsinen olen synkkäkohtaloinen. Mutta kaunis on syksyinenkin ilta, (osottaa kuuta) kun taivaan valo sitä valaisee. (Laskee kätensä ristiin.)
Ah valo, tule avuksi, ett' voitan itseni.
Niin, niin, minä voitan itseni. (Istuu kivelle ja laulaa.)
[1] »Istun rannan kivelle ja kuiskaan ikäväni; totta on hän verrempi, ken vei mun ystäväni. Istun rannan kivelle ja annan surun luistaa, enkä enää milloinkaan mä häntä tahdo muistaa.
(Rummun ääni kuuluu, ja Savonjääkärien marssia soitetaan.) Ah, nyt he lähtevät. (Kuuntelee. Soitto kuuluu aina etäämmältä. Ojentaa kätensä sinne päin, mistä soitto kuuluu.) Onni, onni — sinua — teitä — seuratkoon — (Soitto taukoo.) Tule, tuulonen, ja jäähdytä tämä polttava rintani! Oi jos voisin unohtaa — mutta —
[1] »En voi sua unhottaa poijes, vaikk'en ikänä sua saa: sä sydämmessäni olet ikuisessa muistossa. Jos arvossa mä oisin ja rikkahitten rinnalla, niin totta varmaan voisi viel' onnenikin kukoistaa. En voi sua unhottaa poijes» j. n. e.
[1] Kansanlaulu.
Niin, en voi enkä tahdo häntä unhottaa. (Katselee taas kotelossa olevaa kuvaa.) Oi kuva taivahinen! Minä tahdon olla sinulle ja Kaarlollesi uskollinen ystävä — minä koetan häntä vaaroista varjella — niin, nyt tiedän, mitä teen —
Viides kohtaus.
UKKO. SANNI.
UKKO (tulee näyttämölle). Hohho! Olenpa kovin väsynyt. Kah, tuossa harava vielä. (Nostaa puuta vastaan haravan.)
SANNI. No, jopa isäni vihdoin kotiin pääsi. Menkää, isä kulta, maata, olette varmaankin hyvin väsynyt.
UKKO. Kyllä olenkin — mutta, Sanniseni, oletko kipeä, poskesi ovat kovin kalpeat?
SANNI. Iltatuuli ne jäähdytti —
UKKO. Sinä olet aivan oudon näköinen — mikä sinua vaivaa?
SANNI. Ei mikään, istuin ehkä liika kauvan täällä kuuvalossa. Mutta, isä rakas, siunaa minua, ennenkuin maata menet! Minä vielä vähän aikaa viivyn kuun valoa katselemassa.
UKKO (erikseen). Hän on tyyni ja lempeä — vaan kuitenkin hän näyttää levottomalta. (Ääneensä.) Tule tänne, tyttöseni. (Laskee kätensä Sannin pään päälle.) Rauha olkoon kanssasi.
SANNI (kumartaa). Kiitoksia, isäni! (Ukko menee tupaan.)
Kuudes kohtaus.
SANNI (yksin.)
SANNI (menee kukkapenkereen luo). Minun kukkaseni pienet, kun takaisin palajan, olette jo kaikki kuihtuneet! (Kurkistaa tupaan.) Hän nukkuu jo. Nyt menen vaatteet ottamaan. (Menee tupaan ja tulee heti takaisin sotilaanvaatteet kainalossa.) Nyt olen valmis, kun tuolla metsässä vain olen nämät päälleni pukenut. (Laskee polvillensa tuvan oven eteen.) Suo anteeksi, mun isäni, että vanhoilla päivilläsi sinut yksin jätän — mutta — kuten sanoit, (painaa kätensä rintaansa) tämä itsekäs sydän, sekin vaatii osansa. Luoja sinua, isäni, varjelkoon! (_Kiiruhtaa pois.)
(Esirippu lasketaan).