KUUDES LUKU.
Ilta-aurinko laski viimeiset säteensä kenraalinna Simssin loistavaan vierassaliin, jossa Hilja kulki edestakaisin odottaen vieraitten tuloa. Kenraalinna tuli sisälle, silmänsä tarkastelivat kasvattitytärtä, ja tyytyväinen hymy lepäsi hänen huulillansa, kun hän katseli tätä ihanaa neitosta. Hilja oli pukeutunut uusiin valkoisiin vaatteisiinsa, ja hänen mustiin hiuksiinsa, jotka kiharoina putoilivat hänen lumivalkealle kaulallensa, oli oikealle puolen pistetty valkoinen ruusu; tässä puvussaan hän oli viehättävän suloinen.
»Tänään, minun tyttäreni», sanoi kenraalinna, »pitää sinun olla kohtelias kaikkia vieraita kohtaan; et saa enemmän olla Alman kuin muitten nuorten parissa.»
»Voi jospa minä vain muistaisin ja osaisin!» vastasi Hilja naurahtaen. »Pahoin pelkään, että eksyn Paavon, Alman ja Niilon seuraan.» Enempää ei Hilja joutanut puhumaan, sillä vieraat jo rupesivat tulemaan. Kynttilät kruunuissa sytytettiin, ja kenraalinnan komeaan saliin enentyi enentymistään vieraita, joista toinen joukko oli puvussaan toistansa loistavampi. Nuoria herroja samosi myöskin sisälle. He tulivat Hiljalle onnea toivottamaan, kumarrellen ja lausuen yhtä ja toista mitätöntä lorua; vähän oli kumminkin kaikkein huulilla hunajaa.
Paavo, joka seisoi Niilon vieressä vähän matkaa noista onnentoivottajista, kuunteli heitä pahoilla mielin ja kuiskasi Niilolle: »Minua inhottaa noitten makeat kielet; jos hän tuommoisia päiväkaudet kuuntelee tästälähin, niin ken takaa, ettei hänkin vielä tule niitten monien naisten kaltaiseksi, jotka kasvavat suuressa seuraelämässä, ja joiden onni katoo silloin, kun heidän poskiensa ruusut lakastuvat.»
»Ei, Paavo», sanoi Niilo, »sitä en voi uskoa; paremmin on sinun hyvä kylvösi juurtunut hänen sydämmeensä, niin on minun toivoni.»
Paavo pudisti päätään, mutta samassa Hilja tuli hänen luoksensa sanoen:
»Noh, miksi noin alakuloisena?»
Lempeästi katsellen Hiljaa Paavo lausui: »Kun Hilja on hyviä siemeniä kylvänyt taimilavaan ja näkee kanalauman sotkevan niitä sikin sokin ja rapsivan riipin raapin, silloin varmaankin olet pahoilla mielin ja pelkäät, että paljo noita hyviä siemeniä joutuu hukkaan.»
Hilja katseli vakavasti Paavoa ja vastasi:
»Älä pelkää, Paavo, siemenet ovat syvään kylvetyt, ei niitä kanat pois rapsi.» Muuta hän ei joutanut sanoa, sillä samassa tuli naisväkeä tervehtimään eräs nuori paroni, ja kenraalinna esitteli hänet nyt Hiljalle. Paroni tervehti kohteliaasti Hiljaa, mutta meni sitte rouvien kanssa juttelemaan.
Hilja sanoi Paavolle: »Tottapa paronilla oli enemmän ymmärrystä kuin noilla muilla vierailla, koska hän ei mitään mitätöntä puhunut.» Tähän ei Paavo vastannut, ja Hilja meni pois neitosten joukkoon.
Anna K—, joka ennen koulussa Hiljaa oli halveksuen kohdellut, koetti nyt päästä hänen ystäväksensä, mutta Hiljan sydän oli kylmä tälle ystävyydelle, vaikka Anna koetti livertää, miten paraiten saattoi.
Anna oli kaunis neito, mutta myöskin suuri keikailija, ja sen kautta hän menetti paraan osan kauneudestansa. Mutta hän oli rikas ja ylhäisimpien vanhempain lapsia, ja niitä oli monta, jotka sentähden pyörivät hänen ympärillänsä. Näin on tapa isoisten seurassa, mutta vaivainen hän, joka tämmöisen ystävyyden esineeksi joutuu.
Anna istui Hiljan vieressä; hänen silmänsä lensivät ympäri salia, ja hän sanoi Hiljalle: »Ah, tuo veljesi vasta on kaunis, hän on ilmetty kuvasi.»
Hilja ei siihen mitään vastannut, vaan läksi toisten neitosten pariin. Hänen mentyänsä tuli nuori paroni Annan kanssa juttelemaan, mutta salaa hänen silmänsä seurasivat Hiljaa, vaikka ei hän ollut häntä näkevinään. Sitte hän meni taas rouvia puhuttelemaan. Tämä paroni oli kaikkein ylhäisten rouvien mielikki, sillä hänellä oli aina heille jotain sanomista, ja hän osasi juuri niin sattuvasti sanojansa sovitella, että ne sopivat jokaisen luonteen mukaan. Neitosia hän puhutteli harvoin, vaikka hänen silmänsä heitä kyllä tarkastelivat; mutta neitosten suurin ihastus tanssisalissa oli paronin kanssa jutteleminen ja tanssiminen, sillä koska tämä ei usein tapahtunut, tuotti se heille sitä suuremman kunnian, ja tanssisalissa on kunnianhimo pian syttynyt kaunotarten sydämmiin. Onnellinen hän, joka sieltä lähtee ennen, kuin se on tukehuttanut hänen sydämmensä jaloimmat tunteet!
Anna oli puhunut paronin kanssa, ja siitä oli hänellä koko illaksi ylpeilemistä; mutta hänen onnensa oli vielä suuremmaksi kohoava.
Paroni istui jutellen Annan äidin kanssa, ja tämä sanoi: »Paroni hyvä, kuinka saatatte olla noin kylmäsydämminen, että tuskin huomaattekaan tässä seurassa olevaa nuorta kaunotarta? En ole eläessäni nähnyt niin ihastuttavaa naista kuin kenraalinnan kasvattitytär on. Minä olen kuullut, että kenraalinna on tehnyt testamenttinsa ja ottanut hänet perilliseksensä.»
Jos joku ihmismuodon tuntija nyt olisi tutkinut paronin kasvoja, olisi hän varmaankin hänen silmissään huomannut kummallisen loisteen, jonka hän olisi selittänyt näin: »Tässä on minulla jotakin voitettavana.» Hetkisen vain näkyi tämä loiste paronin silmissä, ja hymyillen hän vastasi rouvalle:
»Oh, täällä on monta kaunotarta, mutta aikani on aina paremmin kulunut rouvien seurassa kuin neitosten parissa. Ehkä sentään», hän lisäsi, kun soittoniekat taas tulivat saliin ja alkoivat soittaa, »täytyy vähän neitostenkin seuraan mennä.»
Paroni astui nyt lattian poikki, ja pian pyörähti hän Hiljan kanssa tanssissa. Mutta katrillin hän tanssi Annan kanssa, ja Anna oli niin onnellinen, ettei ollenkaan huomannut, miten paronin silmät seurasivat Hiljaa. Tanssi näkyi tänä iltana erinomaisesti huvittavan paronia, sillä hänet nähtiin joka tanssissa, ja kun neitoset ihmettelivät, mikä hänessä tämän muutoksen oli vaikuttanut, silloin Anna hymyili, ajatellen itseksensä: »Eipä paroni turhanpäiten minun kanssani ensi katrillia tanssinut.»
Syntymäpäivä kului hupaisesti, ja kaikki olivat tyytyväiset. Paavokin oli kovin ilomielinen, sillä vielä hän sai nähdä Hiljan viatonna, suloisena — semmoisena, jona hän toivoi Suomen neidon olevan, — ja hän kuiskasi Niilolle: »Niilo, katso sisartasi, kuinka hän on hempeä, vaatimaton, ja kuitenkin noita loistavia neitosia paljon kauniimpi.»
»Niin», vastasi Niilo, »sepä juuri onkin hänen suurin kauneutensa, ettei hän vielä itse pidä siitä mitään. Anna K— olisi kyllä ihana, mutta hän on keikailija, ja hänen muotoonsa kyltyy, sillä itse hän on kauneutensa suurin ihailija. Katso, miten hän nytkin paronin edessä teeskentelee.»
Paroni istui taas Annan vieressä, sillä hän oli illan loppupuolella paljon tanssinut ja puhunut Hiljan kanssa ja pelkäsi, että rouvat kukatiesi sen olisivat huomanneet ja tehneet tämän johdosta päätelmiä tulevista ajoista. Viedäksensä tätejä harhateille hän oli taas mennyt Annan kanssa juttelemaan. Mutta heidän puheensa ei kauan saanut kestää, sillä rouvat ilmoittivat lähdön ajan olevan käsissä.
Tyytyväisinä iltaansa vieraat läksivät pois, mutta tyytyväisin kaikista oli kenraalinna, sillä hän oh huomannut, että paroni oli ihaillut Hiljaa. Kenraalinna parka! Hän ei tietänyt, mikä tämän ihailun oli vaikuttanut; sen tuo tanssisalien oloihin oppinut keikari kyllä ymmärsi salata.
Vieraitten mentyä kenraalinna tuli Hiljan luo. Hän silitti tytön pehmeitä kiharoita, lausuen:
»No, tyttäreni, eikö tämä ollut hupainen ilta?»
»Olipa kyllä. En saattanut ajatellakkaan, että näin hupaista olisi ollut niin suuressa seurassa kuin meillä nyt oli. Paavokin oli ilomielisempi kuin ennen.»
»Mitä nuoresta paronista pidit? Hän oli sinulle hyvin kohtelias.»
»Sitä en minä ollenkaan huomannut.»
Kenraalinna hymyili vain ja sanoi sitte: »Mene nyt jo maata, kyllä sinä olet tanssistakin väsynyt.»
Hilja meni, mutta pistäytyi kuitenkin ensin vanhan tädin kamariin ja luki siellä iltarukouksensa kirjasta, jonka hän oli saanut Paavolta. Muutama hetki tämän jälkeen olivat kenraalinna Simssin loistoisat huoneet aivan pimeät, ja kaikki lepäsivät unen helmoissa. Silloin kulki eräs nuorukainen kiirein askelin siitä sivuitse; hetkisen katseltuaan kenraalinnan kaunista taloa, sanoi hän itseksensä: »Onpa tuossa koko suuri omaisuus — totta tosiaan, minunpa pitää hänet saaman!» Sitte hän meni taas eteenpäin, kunnes joutui erääseen ravintolaan. Siellä istui hän pöydän ääreen muutamien kumppanien pariin, jotka huusivat: »Olipa hyvä, että paroni tuli.»
Pian kortit lentelivät edestakaisin pöydällä, ja niihin kiinnitettyinä olivat kortinlyöjien silmät sekä mielet. Näin kului heidän aikansa ravintolassa siksi kuin toisen päivän aurinko koitti, mutta — tämmöinen näky inhottaa, ja sen vuoksi on paras jättää heidät ravintolaan.