VIIDES LUKU.
Kirkkaasti paistoi aurinko toukokuun ensi päivänä. Puut Kaisaniemen puistossa viheriöitsivät jo, ja linnut visertelivät iloiten kesän tulosta. Ihmisiä kulki joukottain puiston käytäviä pitkin. Mutta eivätpä he tänään kuunnelleet leivosta, joka ilmassa liverteli, eikä myöskään pajukertun suloista viserrystä. Ei, tänään oli ihmisjoukko kokoontunut kuuntelemaan Suomen ylioppilaitten neliäänistä laulua. Kauniisti kaikuivat nuorukaisten äänet, ja ihastuksella kansa kuunteli, sillä Suomen ylioppilaat ovat kaikkien suosimat, ja heitä kansa odottaa toteuttamaan meidän tulevaisuutemme toiveita.
Puistossa kuljeskeli nuoria ja vanhoja, rikkaita ja köyhiä; joukko joukon perästä läheni laulajia ja meni heidän ohitsensa. Jo taas näkyi käytävällä vähäinen joukko, rouva ja kaksi tyttöä. He lähenivät ja menivät istumaan erääseen lehtimajaan. Ylioppilaat katselivat heitä ihastuksella ja alkoivat sitte laulun:
»Näki poika ruususen, ruusun kankahalla.»
Kuuntelijat lehtimajassa olivat kenraalinna Simssi, hänen kasvattityttärensä ja Alma Tuomi. Hilja oli nyt kuusi vuotta ollut Helsingissä. Tällä aikaa hän oli kerran käynyt äitinsä luona, sillä vuosi takaperin kenraalinna kävi Naantalissa kylpemässä ja Hilja hänen seurassansa. Sinä kesänä Hiljan äiti oli onnellinen, kun näki tyttärensä viattomana ja kukoistavana ja kuuli Niilon ensi kerran saarnaavan. Täti oli myöskin iloissaan, nähdessänsä Hiljan, sillä Hilja oli aina ollut hänen lemmikkinsä; ja kun kenraalinna sanoi tarvitsevansa taloudellensa hoitajaa ja pyysi tätiä tähän tehtävään, oli hän heti valmis tulemaan, eikä siihen ollut palkka paraana kehoituksena, vaan se, että hän silloin sai olla Hiljan lähellä.
Täti seurasi kenraalinnaa ja Hiljaa Helsinkiin. Siellä hän hoiti kenraalinnan taloutta ja sai oman huoneen, jossa hän oli erotettuna maailman touhusta.
Hilja oli nyt kuudentoistavuotinen neito, ja toukokuun ensi päivä oli hänen syntymäpäivänsä. Onnellisena hän istui lehtimajassa kenraalinnan ja Alman vieressä, kuunnellen laulajia, joitten joukossa hänen veljensäkin oli. Niilo oli pari vuotta ollut ylioppilaana ja asui Alman kodissa.
Alman ja Hiljan ystävyys oli vuodesta vuoteen kasvanut ja juurtunut, ja useasti heidät nähtiin yhdessä, vaikka Alma kävi koulussa ja Hiljalla oli kotiopettaja. Tässä he istuivat nytkin lehtimajassa yhdessä, kuunnellen nuorukaisten laulua. Vähän ajan kuluttua lisääntyi heidän seuransa, sillä Niilo tuli toisen ylioppilaan kanssa heidän luoksensa. Tämä toinen oli Hiljan opettaja, Paavo nimeltä. Hänen muotonsa oli miellyttävä, vaikka hän ei ollut kaunis, niinkuin Niilo; mutta vartalonsa oli sorea, olentonsa miehuullinen, ja hänen silmänsä olivat vakavat ja älykkäät. Seitsemäntoistavuotisena hän oli tullut ylioppilaaksi ja pääsi silloin Hiljan opettajaksi. Se olikin hänen onnensa, sillä hän oli köyhä poika. Hiljan opettajana oli hänellä kenraalinnan tykönä koti, ja samalla hän saattoi itsekin opittavansa oppia, koska kenraalinna lukukaudenajat asui Helsingissä.
Paavo oli nyt jo vapaa opettajanvirastansa, sillä Hilja ei enää opetusta tarvinnut. Mutta kenraalinna oli pyytänyt häntä viipymään siksi, kuin Hiljan syntymäpäivä oli ohitse. Paavo teki sen mielellään. Hän viipyi, sillä oppilaansa lähellä hän oli onnellisin. Hilja piti myös paljon Paavosta, ja ilosta loistivat hänen mustat silmänsä, kun hän Paavon ja Niilon tullessa meni heitä tervehtimään, sanoen:
»Varmaankin Paavoa siitä saan kiittää, että ylioppilaita aamulla oli laulamassa minun syntymäpäiväni kunniaksi, eikö niin?»
»En voi yksistäni sitä ansiokseni ottaa», vastasi Paavo, »vaikka minä sitä ensiksi kumppaneilleni ehdottelin. Meitä oli pieni joukko soutelemassa eilen illalla, ja vähän aikaa merellä oltuamme menimme maalle eräälle saarelle. Ilta oli tyven ja ihana. Me istuimme rannalla siksi, että kello oli lähes yksitoista. Sitte menimme saaressa olevaan torppaan; siellä söimme iltaista. Kun kotiin läksimme, oli kello jo kaksitoista. Minä muistutin kumppaneitani, että oli syntymäpäiväsi, ja nyt päätimme kaikin herättää sinut laululla. Ensin läksimme Niilon luo, ja saatuamme vielä muutamia hyviä ääniä lisäksi, tulimme kello kahden aikana laulamaan.»
»Toimita, Paavo, että he kaikki, jotka olivat laulamassa, saavat kutsumuksen meille Hiljan syntymäpäivän illaksi», sanoi kenraalinna.
»Aivan kernaasti sen teen», vastasi Paavo.
Kenraalinnalla ei enää ollut aikaa viipyä Kaisaniemessä, jonka vuoksi hän päätti lähteä kotiin. Mutta neitosten ei suinkaan tehnyt mieli kotiin mennä, sillä heidän vieressänsä olevat nuorukaiset, viheriöitsevä puisto ja ylioppilasten laulu olivat kaikki sopivia miellyttämään kuusitoistavuotisia neitosia, jotka juuri olivat elämänsä keväimessä. Vähän vastahakoisesti he sentähden lähtivät, mutta illaksi oli kutsuttu paljo vieraita, sillä kenraalinna tahtoi isoisesti viettää kasvattityttärensä syntymäpäivää, ja senpä vuoksi heidänkin oli meneminen, koska heillä vielä illaksi oli kyllin tekemistä.
Paavo ja Niilo seurasivat neitosia vähän matkaa, mutta palasivat sitte takaisin kumppaniensa luo.
Kotiin tultuaan Hilja näki pöydällänsä kauniisti sidotun kirjan, jonka nimi oli: »Rukouksia ja Kristillisiä mietteitä vuoden kunakin päivänä. Kun hän sen aukaisi, putosi siitä paperi, johon oli kirjoitettu: »Muista aina, mitä lapsena opit, että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku — ja rakasta isänmaatasi, sillä Suomen lasten rakkaus on meidän köyhän maamme ainoa rikkaus.»
Hilja katseli paperia, muutama kyynele vierähti siihen, ja hän sanoi itseksensä: »Paavo! Paavon antamat ovat nämä muistot.» Hän riensi vanhan tätinsä kamariin lahjojansa näyttämään. Täti katseli niitä lausuen:
»Sinä olet saanut hyvän lahjan, sillä se ei ole katoavainen; hyvällä kirjalla ja hyvällä neuvolla on aina arvonsa.»
Hilja meni sitte myös kenraalinnalle näyttämään, mitä oli saanut, ja kenraalinna katseli kirjaa sanoen: »Varsin kaunis lahja, oikein somasti sidottu kirja.» Sitte hän nousi istualta ja meni vaatehuoneeseensa, otti sieltä uudet valkoiset hohtovaatteet, jotka hän oli antanut valmistaa Hiljalle, toi piironkinsa laatikosta uuden kultakellon vitjoinensa ja antoi ne kaikki Hiljalle, lausuen: »Tyttäreni, nämät tahdon sinulle antaa syntymäpäivälahjaksi, ja tänä iltana pitää sinun ne uudistaman.»
Hilja kiitti ja syleili kenraalinnaa, mutta vielä eivät kenraalinnan komeat lahjat saaneet häntä halveksimaan Paavon antamaa lahjaa, sillä tähän asti oli Paavon kasvatus enemmän vaikuttanut Hiljaan kuin hänen kasvattiäitinsä.
Kenraalinna oli hyvänluontoinen ihminen. Hän ei ollut ylpeä, mutta turhamainen; koreutta ja kauneutta hän rakasti ylellisesti. Tämän tunsi Paavo, ja hänen sydämmensä vavahti, kun hän ajatteli, että Hilja, tämä puhdas, hohtava helmi, oli tykkänään tuleva kenraalinnan johdettavaksi juuri nyt, kun hän alkoi oloansa maailman näyttökentällä. Paavo rakasti Hiljaa, mutta ei tahtonut rakkauttansa ilmoittaa, sillä Hilja oli liian nuori, ja Paavolla myöskin vielä oli lavea oppimäärä suoritettavana, ennenkuin hän voi saavuttaa päämaalinsa, sillä hän pyrki lääketieteen tohtoriksi.
Paavo oli jalo nuorukainen. Hän rakasti isänmaatansa enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja vaati, että se neito, johon hän sitoutuisi, olisi sellainen, joka tiesi elämällänsä olevan paremman tarkoituksen, kuin tanssisalien muotinukkena oleminen; hän vaati, että sen neidon sydämmessä asuisi palava isänmaanrakkaus. Hiljan sydämmeen oli hän koettanut tätä rakkautta sytyttää ja olikin onnistunut; mutta oliko tämä sytyke sammuva maailman touhussa — siihen sai tulevaisuus vastata.