NELJÄS LUKU.
Ylikerrassa asuva leski oli aikaisin aamulla kypsentänyt piparkakkunsa, täti oli siivonnut huoneen, ja lapset olivat saaneet paremmat vaatteet yllensä, sillä kenraalinnaa odotettiin. Leski istui akkunan ääressä sukkaa kutoen ja tuumasi juuri, mitä asiaa kenraalinnalla saattaisi olla, kun samassa kuului silkkihameen suhina ullakon portailta. Kenraalinna astui sisälle, ja leski pyysi häntä istumaan.
Istuttuaan lausui kenraalinna: »Minä olen kuullut teidän, rouva hyvä, olevan niin köyhissä varoissa, että teidän on työläs kasvattaa lapsianne. Useat kerrat tänä kesänä olen heitä katsellut ja puhutellut ja minä olen heihin hyvin mieltynyt; senpä vuoksi olen tuumannut, että halusta ottaisin teidän pikku Hiljanne kasvatikseni, jos ei teillä eikä lapsella mitään olisi asiaa vastaan. Suokaa anteeksi, että tätä teille ehdottelen; minä arvaan, että sen kummallisena pidätte.»
»Ansaitsematon hyvyys ventovierailta on kyllä kummallista», sanoi leski kyynelsilmin ja lisäsi vielä: »Vaikka meidän Hiljaa kyllä ikävä tulee, ymmärrän kuitenkin sen hänelle onneksi olevan, että hän kodista pois pääsee, sillä mitäpä hänellä täällä on muuta kuin köyhyyttä. Hilja, tuleppa lapseni tänne. Tahtoisitko seurata tätä hyvää vierasta ja mennä hänen kasvatiksensa?»
Hilja ei mitään puhunut, vaan rupesi itkemään. Mutta Niilo huudahti: »Hilja otettaisiin meiltä! Ei, äiti; ollaan vain kaikki yhdessä. Minä hakkaan puita ja luen öisin, silloin ei äidin tarvitse minusta paljonkaan murhetta pitää.»
»Mutta äidilläsi olisi kuitenkin helpompi oltava», lausui kenraalinna, »jos hänen ainoastaan sinusta tarvitsisi huolta pitää. Kukatiesi minäkin sitte saattaisin äitiäsi joskus auttaa sinun kasvattamisessasi, ja kun sinä pääset ylioppilaaksi, tapaat sisaresi Helsingissä.»
Kenraalinnan puhuessa olivat Hiljan kyyneleet laanneet vierimästä, ja hän sanoi vakavasti:
»Minä tahdon mennä kenraalinnan kasvatiksi. Äidilläni ja veljelläni on silloin parempi oltava. Veljeni ei enää tarvitsisi nälkäisenä kouluun mennä, ja äiti saa itse syödä parhaat palansa, jotka hän nyt aina on minulle säästänyt.»
Niilo ei ollut oikein tyytyväinen, mutta Hilja, kun kerran ymmärsi, että hänen poislähtemisensä oli kaikille hyödyksi, pysyi vain järkähtämättä päätöksessään.
Niin, päätös oli tehty, ja leski kiitti kenraalinnaa, joka oli niin hyvä, että otti kasvatiksensa hänen lapsensa. Mutta kenraalinna vastasi:
»Minulla ei ole ketään omaista, joka minua hellii, kun vanhaksi tulen, ja toivon, että Hilja minua rakkaudellansa silloin palkitsee, kun minä hänen apuansa tarvitsen.» Sitte hän sanoi, että muutaman päivän päästä olisi hänen jo lähteminen, ja lupasi siksi toimittaa lapselle tarpeellisimmat vaatteet. Näin asiansa toimeen saatuansa jätti kenraalinna hyvästi ja läksi pois.
Suru ja ilo taistelivat ylikerran asukkaissa, sillä ikävältä tuntui Hiljan pois muuttaminen. Mutta he toivoivat, että lapsi ylhäisessä kodissaan tulisi onnellisemmaksi kuin köyhän äitinsä luona, ja tämä toivo tuotti levon heidän sydämmillensä.
Pian olivat ne muutamat päivät päättyneet, jotka kenraalinna vielä vietti Naantalissa; hänen oli nyt lähteminen pois. Hilja sai kenraalinnalta uudet vaatteet ja oli iloissaan, kun sai niihin pukeutua. Mutta kun hyvästijättäminen tuli, silloin hänen kyyneleensä virtana vuotivat. Tädistä eroaminen oli ikävin. Hilja rakasti tätiänsä melkein vielä enemmän kuin äitiänsä, sillä aina pienestä lapsesta asti hän oli ollut tätinsä hoidossa. Mutta ensimmäinen vihellys kuului laivasta, joka oli Turkuun menevä, ja kenraalinna joudutti Hiljaa tulemaan. He menivät nyt kaikin rantaan. Kiiruusti kannettiin kapineet laivaan, ja viimein meni sinne myös kenraalinna taluttaen Hiljaa kädestä. Ken Hiljan näki silloin, kun laiva hänet erotti kotirannasta, ei se ikänä hänen muotoansa unhota. Siinä hän seisoi laivan kannella. Raitis tuuli heilutteli hänen mustia kiharoitaan, mutta se ei saanut ruusuja hänen kalpeille poskillensa. Lapsen syvämieliset mustat silmät katselivat hänen rakkaita omaisiansa, joiden kanssa hän oli kärsinyt silloin, kun leivänpala puuttui, ja iloinnut, kun saalis oli runsaampi.
Soittajat, jotka Naantalissa olivat olleet tanssissa soittamassa ja nyt palasivat Turkuun, alkoivat marssia soittaa. Laiva vihelsi viimeisen kerran ja läksi sitte matkallensa.
* * * * *
Helsingin kaupungissa, lähellä Kaisaniemen puistoa, oli komeassa rakennuksessa Hiljan nykyinen koti. Täällä hän istui pienessä kamarissansa, jonka kiiltävissä huonekaluissa hän näki kuvansa, jos vaikka minne päin katseli. Mutta kaikki nämä loistavat kapineet, jotka häntä ensi päivinä olivat ihastuttaneet — ne olivat nyt unohduksissa, sillä hänen ajatuksensa lensivät kauas hänen entiseen, köyhään kotiinsa. Hän kaipaili nyt kaikkia omaisiansa. Heitä muistellessansa hän avasi vähäisen piirongin laatikon ja otti sieltä kaikenlaisia makeisia, jotka olivat hänen säästämiänsä. Ne hän jakeli kolmeen osaan. Samassa kenraalinna tuli sisälle, ja Hilja sanoi:
»Täti, katsokaa, minä olen säästänyt kaikki makeiseni ja tahtoisin ne lähettää kotiin Naantaliin. Pikkuisen olen niistä kaikista maistanut, mutta eihän se mitään tee?»
Kenraalinna koetti pidättää hymyilyänsä ja vastasi: »Ei suinkaan. Sinä olet kiltti lapsi, kun muistat omaisiasi, mutta syö sentään toiste makeisesi, sillä täältä on vaikea saada niitä Naantaliin asti. Mutta nyt menee pian höyrylaiva Turkuun, ja minä lähetän äidillesi yhtä ja toista; silloin sopii myös lähettää nämät sinun säästämäsi, jotka varmaankin heille tuottavat paljo iloa. Mutta joudu nyt, lapseni, maata, että huomenna jaksat kouluun mennä oikein virkkuna.»
Kenraalinna jätti hyvästi pikku kasvattinsa ja meni pois. Pian oli lapsi unen helmoissa.
Kun toisen päivän aamu koitti, heräsi Hilja ja nousi heti vuoteeltaan, sillä hän ajatteli kouluun menemistänsä, ja tämäpä oli niin hupaista, ettei hän enää voinut nukkua. Hän puki vaatteet yllensä ja meni sitte kenraalinnalle hyvää huomenta sanomaan. Hitaasti kuluivat tunnit, mutta ne kuluivat kuitenkin, ja Hiljalle tuli kouluunmenon aika.
Leppoisesti paistoi syksyinen aurinko, kun Hilja ensi kerran läksi kouluun. Kenraalinnan kanssa hän oli jo ennen käynyt opettajattaren luona, ja tämän muoto oli niin hyvä ja lempeä, että Hilja nyt häntä muistaessansa ilomielin riensi eteenpäin. Hänen astuessaan portaita ylös, sykki sydämmensä sentään tavallista pikaisemmin. Hän aukaisi oven ja meni sisälle. Koulussa oli jo paljo lapsia koossa, mutta opettajatar ei vielä ollut siellä. Hilja katseli ujosti ympärillensä, mutta samassa loistivat hänen silmänsä ilosta, kun hän näitten vieraitten lasten joukossa näki erään tytön, joka kesällä Naantalissa oli hänen kanssaan leikitellyt. Tämä tyttö oli ylhäisestä kodista, ja hänen nimensä oli Anna K—. Hilja noikkasi iloissaan Annalle, mutta Anna purskahti nauruun ja kuiskaili sitte kumppaniensa kanssa. Hilja katseli kummastellen Annaa; hän ei ymmärtänyt, miksi ei Anna heti tullut häntä tervehtimään, ja kysyi viattomasti: »Eikö Anna minua tunne?»
»Tunnen», vastasi Anna, ja hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn, »olethan sinä piparkakunmyyjä Naantalista. Onko sinulla nyt kyllä paljo piparkakkuja?» Hän nauroi taas ja kuiskaili kumppaneillensa, mutta Hilja katseli pitkään Annaa ja ymmärsi nyt, että Anna häntä pilkkasi ja halveksi.
Ihmisen elämässä on väliin tapauksia, jotka, vaikka ulkonaisesti ovat varsin vähäpätöisiä, kuitenkin vaikuttavat voimallisesti luonteeseen, koko elinajaksi. Niitä tapauksia oli tämäkin.
Hilja tunsi Annan puheesta piston, joka tunki syvään hänen viattomaan sydämmeensä. Hänen suuret ihanat silmänsä, jotka äsken loistivat lapsellisesta ilosta, olivat nyt kyyneleitä täynnä, mutta hän koki estää kyyneleitänsä vierimästä. Eräs pieni valkotukkainen tyttö, Alma Tuomi nimeltä, katsoi nuhtelevin silmin Annaa ja meni sitte ystävällisesti tervehtimään Hiljaa. Hän kysyi mistä Hilja oli, ja Hilja, joka Alman ystävällisestä kohtelusta tuli rohkeammaksi, kertoi, että hän Naantalista oli kotoisin, että hänellä siellä oli äiti, veli ja täti, ja että ne olivat kovin köyhät, jonka vuoksi kenraalinna Simssi nyt oli ottanut hänet kasvatiksensa. Alma kysyi, mikä Hiljan nimi oli, ja sanoi sen kuultuansa: »Minun nimeni on Alma.» Sitte jutteli hän myös, että äitinsä oli kauppamiehenleski, jolla oli iso talo, mutta että hän vuokrasi useimmat huoneet ylioppilaille. Näin olivat nämät kaksi tyttöä nyt tutustuneet, ja siitä alkoi ystävyys, joka ei ikänä sammunut. Hilja katseli tuota sinisilmäistä Almaa ikäänkuin jotakin korkeampaa olentoa, joka tuli häntä ystävyydellänsä lohduttamaan, juuri kun hän luuli, että kaikki hänet hylkäsivät.
Alma meni nyt muitten kumppaniensa luo ja kertoi, että Hilja oli rikkaan kenraalinna Simssin kasvattitytär. Mutta opettajatar tuli sisälle, ja kaikki puheet jäivät toistaiseksi.
Opettajatar alkoi nyt virren: »Sun haltuus rakas Isäni» j. n. e., johon lapset yhtyivät heikoilla äänillänsä. Hiljan ääni kaikui kauniisti, sillä tämä virsi oli hänelle vanhastaan tuttu, sen hän oli monta kertaa kotona omaistensa kanssa veisannut. Kun virsi oli loppunut, piti opettajatar rukouksen ja määräsi sitte kullekin lapselle läksyn; sen jälkeen he saivat lähteä kotiinsa.
Kun Hilja meni kotiinpäin, juoksi Alma hänen perässään, huutaen: »Hilja, Hilja, odotas, minä tulen kanssasi, minun kotini on sielläpäin kuin sinunkin kotisi.»
Hilja odotti siksi, että Alma hänet saavutti; sitte tytöt menivät yhdessä ja päättivät, että he myös yhdessä kouluun palaisivat.
Kun Hilja tuli kotiin, ei hän enää muistanut kertoa, mitä koulussa oli tapahtunut, vaan meni iloisena läksyänsä kenraalinnalle näyttämään. Mutta illalla, kun hän istui yksin kamarissaan eikä nähnyt lukea enää, silloin muisti hän taas, miten Anna oli tehnyt, ja hänen mielensä kävi surulliseksi. Kuu laski hopeisen valonsa kamarin akkunalle, josta Hilja katseli Kaisaniemen puistoon, miten siellä puista lehdet putoilivat ja miten tuuli niitä lennätteli sinne, tänne. Hilja parka! Hän oli itse kuin lehti, jonka tuuli oli temmannut outoihin oloihin. Hiljan tässä näin katsellessa, tuli kenraalinna sisälle. Hän huomasi heti, että lapsi oli surullinen, ja kysyi:
»Mikä Hiljaani vaivaa, onko sinun ikävä?»
Hilja purskahti itkuun ja kertoi sitte, miten Anna K— oli käyttäytynyt häntä kohtaan.
Kenraalinna tuli vakavaksi. Hän näkyi miettivän jotakin ja lausui ikäänkuin itseksensä: »Taisinpa tyhmästi tehdä, kun hänet kouluun panin.» Sitte hän sanoi Hiljalle: »Minä puhun opettajalle, ettei sinun enää tarvitse mennä kouluun. Minä otan sinulle jonkun kelvollisen opettajan tänne kotiin.»
Nyt koetti kenraalinna lohdutella Hiljaa, kehoittaen häntä unhottamaan koko asian, ja sanoi: »Vaikka Anna käyttäytyi tyhmästi, saithan sinä Alman sen sijaan ystäväksesi. Alman pitää usein pääsemän sinun tykösi, ja minä luulen, että Annakin vielä joskus halustakin tahtoisi olla ystäväsi, ja silloin hän varmaankin katuu, ettei hän sinua tänään niin kohdellut kuin Alma.»
Hiljan suru haihtui vähitellen, eikä illalla, kun hän maata pani, yksikään ikävä muisto enää estänyt häntä unen helmoihin vaipumasta.