KOLMAS LUKU.
Vanhan Tädin Kertomus.
Parikymmentä vuotta takaperin asui Naantalin kaupungissa erään talon ylikerrassa herrasmiehen leski sisarensa ja kahden lapsensa kanssa. Leski oli kovin köyhä. Hän leipoi noita kiitettyjä Naantalin piparkakkuja, mutta eivätpä ne käyneet kaupaksi paitsi kesällä.
Silloin, kun kylpijöitä ja vedenjuojia oli kaupungissa, täytyi lesken koota talvivaransakin, mutta niukalla tahtoivat varat talvella olla, vaikka kylpijät kesällä tavallisesti ostivat lesken piparkakkuja enemmän kuin muiden leipojain. Lesken lapset olivat aina kakkuja myymässä, ja ken vain näki nämä ihanat lapset, ei saattanut olla heiltä ostamatta. He olivat kuin kaksi kasvavaa lehteä yhdellä oksalla, niin ihanat ja yhdennäköiset. Kukkiin en tahdo heitä verrata, sillä heidän ihonsa oli kalpea, köyhyys ei kylvänyt ruusuja heidän poskillensa; mutta ken kerran katsoi näitten lasten silmiin, hän tahtoi vielä toisenkin kerran niitä nähdä.
Minä muistan erään kesän, jona kaupunkiin kokoontui tavallista enemmän vieraita. Niitä tuli silloin Viipurista, Helsingistä ja aina Pohjan periltä. Helsingistä oli paljon ylhäisiäkin, ja nyt oli saaliin aika Naantalilaisilla; kaikki he toivoivat hyvää kesätuloa.
Köyhä leski ja hänen sisarensa ylikerrassa leipoivat piparkakkujansa, ja lapset pukivat yllensä puhtaat vaatteet, sillä heidän oli meneminen piparkakkuja myymään. Niilo, vanhempi lapsi, oli silloin neljäntoistavuotinen, mutta Hilja ainoastaan kymmenvuotias.
Niilo kävi Turun koulua, josta hänellä aina oli hyvät todistukset. Hän olikin kaikin tavoin ahkera. Kun hänellä lukemisestaan oli vain vähänkin loma-aikaa, kävi hän erään porvarin talossa pesäpuita hakkaamassa. Tämä porvari lahjoitti hänelle myöskin aina välimmiten kynttilöitä, joten Niilo sai kynttiläinkin valossa lukea. Näin hän muitten avulla pyrki eteenpäin, mutta ruoka tahtoi kuitenkin olla niukalla, vaikka äitikin koetti antaa, mitä työllään irti sai. Kotona ollessaan Niilo kävi piparkakkuja myymässä, vaikka kyllä moni hänen iässään oleva poika olisi tätä häpeänä pitänyt. Mutta Niilon äiti oli aina sanonut: »Kaikki työ tuottaa arvoa tekijällensä; kunkin pitää tehdä työtä sen mukaan, kuin hän jaksaa ja ymmärtää, silloin Jumala kyllä siunauksensa antaa», ja äitinsä sanoihin Niilo luotti, sillä hän rakasti kovin äitiään.
Tyytyväisenä hän meni nytkin Hiljan kanssa myymään piparkakkuja. He menivät Viluluotoon asti, joka on kaupungista vähän enemmän kuin venäjänvirstan päässä. Siellä on kaunis huonerakennus, jossa on sali, kamari ja kyökki; kamarissa on lähde ja sen ympärillä soma aitaus. Tästä lähteestä silloin juotiin terveysvettä. Vahtipalvelija ammensi vettä laseihin, ja ottaaksensa näitä vastaan kurkottivat ylpeät röökinät hienoja sormenpäitään. Nämät vedenjuojat aamuisin enimmiten ostelivat piparkakkuja, ja senpä vuoksi Niilo ja Hiljakin sinne riensivät.
Lämmin oli kesäinen aamu, kastehelmet kimaltelivat puissa ja ruohossa. Kissankäpälät nurmikolla kukoistivat, ja Hilja olisi halusta viipynyt kukkia poimimassa, mutta Niilo joudutti häntä pois. Pian he tulivatkin Viluluotoon. Täällä oli kaunis keto, johon käytäviä ja lehtimajoja oli tehty vedenjuojien huviksi.
Paljo oli nyt herroja, rouvia ja neitosia kuljeskelemassa käytävillä. He näkivät Niilon ja Hiljan tulevan ja huusivat heitä lähemmäksi. Lapset lähenivät, ja pian vähentyivät kakut koppasista. Niilolla ei enää ollut mitään kopassa, mutta Hiljalla oli vielä vähäisen. Hän istui nyt käytävällä olevalle lavitsalle odottamaan, että hänenkin piparkakkunsa tulisivat ostetuiksi. Kissankäpäliä oli hänellä vielä kädessä ja hän sitoili niistä kiehkuraa, mutta tätä tehdessään hän katseli aina välimmiten neitosten somaa vaatetusta, ajatellen: »Mistä nuot tehtyjä lienevätkään, kun ne noin loistavia ovat?» Hänen näin ajatellessaan tuli eräs somasti vaatetettu neito hänen luoksensa, kysyen:
»Sanoppa, kaunis lapseni, mitä tuosta kiehkurasta tahdot?»
Hilja ei vastannut mitään; hän ei kuullut mitä kysyttiin, sillä hän katseli vaan neitosen vaatetusta, joka hohti niin siniseltä kuin kesäinen taivas. Hän kurkoitti kättänsä, hypistääksensä edes vähän tuota kaunista hametta. Neito huomasi lapsen ihastuksen ja hymyili alentuvasti, mutta kysyi sitte toisen kerran: »Sano nyt, kaunis tyttöseni, myytkö tuon kiehkuran minulle?»
Hilja antoi kiehkuran, ja neiti pudotti muutaman pennin lapsen käteen, mutta kiehkuran hän laski päähänsä ja meni sitte hyppien pois kumppaniensa luoksi, joille hän sanoi:
»Tulkaa katsomaan tuota kaunista tyttöä, joka piparkakkuja myy; minä ostin häneltä tämän kukkakiehkuran, saadakseni häntä katsella vähän aikaa.»
»Mennään», he huusivat kaikin, ja nyt Hilja näki, miten monta neitoa tuli hänen luoksensa. Kaikki he tahtoivat ostaa hänen kakkujansa, ja sillä aikaa, kuin Hilja koppansa tyhjensi, tarkastelivat häntä nämät ylhäiset neitoset ja kuiskailivat toisillensa:
»Ah, tuopa vasta on ihana lapsi.»
Hilja ei kuullut, mitä neidot ajattelemattomuudessaan kuiskailivat, ja sepä oli onni, sillä pian on turhuuden siemen kylvetty viattomaankin sydämmeen.
Lapset olivat nyt saaneet koppansa tyhjiksi ja läksivät kotiin, mutta toisena päivänä he menivät taas ja palasivat jälleen, tuoden tyhjät kopat takaisin. Näin oli jo enemmän kuin puoli kesää kulunut, kun eräänä päivänä Niilo ja Hilja menivät tänne salmen rannalle poimimaan kukkia männistöstä. Herrasväki osti halusta metsän kukkia. Vanamot olivat hyvän tuoksunsa vuoksi heille erittäinkin mieluisia, ja näitä lapset nyt poimivat männistöstä. Hiljalla oli jo niitä koko joukko, ja hän meni istumaan tänne kalliolle, suoriaksensa kukkia pienille kimpuille. Sen tehtyänsä hän sitoi vielä itsellensä kiehkuran, laski sen päähänsä, niinkuin hän oli nähnyt vieraan neitosen tekevän kissankäpäläkiehkuralla, ja otti sitte kukkakimppunsa polvillensa. Meren aallot loiskivat hiljaa vuoren kylkiä vastaan, ja Hiljan suuret mustat silmät katselivat niitä, mutta hänen toiveensa ja ajatuksensa lensivät kauas tulevaisuuteen. Samassa tuli hänen veljensä, huutaen:
»Hilja, mitäs siellä teet? Istut kökötät kuin vanha kanto metsässä.»
»Niin, minä ajattelin vain sitä, että noilla rikkailla mahtaa olla hyvin hupainen oltava. Ne ostavat piparkakkuja niin paljon kuin tahtovat, kun me saamme äidiltämme ainoastaan yhden kumpikin, ja senkin niistä, jotka ovat enimmin rutistuneet taikka palaneet. Ja noilla ylhäisillä on niin kauniita vaatteitakin, että, että! — Voi kuinka hupaista mahtaneekaan olla semmoisissa vaatteissa!»
»En uskokkaan yhtään, että rikkailla on hupaisempi olo kuin meillä. Kun minä talvella puunhakkuusta olen maksun saanut ja sillä itselleni ruokaa ostanut, silloin maistuu ruokani niin hyvältä, etteivät piparkakut suinkaan paremmilta maistuisi, ja sitte voin taas iloisena lukea. Ja kun äitiämme saamme auttaa, eikö meidän aina ole silloin ollut hupainen oltava — niin hupainen, ettei rikkailla ole niin paljon iloa. Jos he jotain apua tarvitsevat, ottavat he vain palkkaihmisiä töitänsä tekemään, ja kun työt ovat valmistuneet, antavat he maksun, eikä se heille iloa tuota. Minä en ymmärrä, että niillä saattaa mitään suurta iloa olla.»
»Mutta niillä on niin kauniit vaatteet, juuri kuin kukkasilla.»
»Niin, tytöt toivovat aina kaikkea, mikä silmiin pistää», mutisi Niilo, »mutta äiti sanoo, että se on onnellisin, joka tyytyy siihen, mitä hänellä on. Tule nyt kotiin, että saamme sitte mennä kukkasia myymään.»
Hilja meni veljensä kanssa, mutta kun he kotiin tulivat, sanoi leski, että hän tarvitsi Niiloa halkaisemaan vähän puita uuniin, jonka vuoksi Hiljan oli yksin lähteminen.
Hilja meni yksin, ja tultuansa Viluluotoon hän kulki kukkakimput kädessänsä edestakaisin käytäviä pitkin. Ei ketään nyt näkynyt lehdikoissa, sillä vieraat olivat kaikki koristamassa tanssisalia kukkakiehkuroilla, koska illalla oli aikomus pitää tanssit. Hilja olisi halusta mennyt sisälle, mutta ei uskaltanut, vaan istui siimeeseen puun juurelle. Siinä lapsi katseli, miten sääskiparvi tanssi, ja perhosia, jotka lentelivät kukasta kukkaan. Mehiläiset surisivat, ja pikku Hiljan silmät vaipuivat kiinni. Näin unen helmoissa näki hänet kenraalinna Simssi, joka muutamain ystäväinsä seurassa tuli kävelemään käytävää pitkin, ja kenraalinna huudahti:
»Ah katsokaa, tuohon on pikkunen kukkakauppias nukkunut nurmikolle. Tietämättä kauneudestaan on hän itse kukkainsa joukossa ihanin. Tämä suloinen lapsi minua miellyttää, ja minä olen jo kauan tuumaillut, että jos hänen äitinsä sallii, otan minä lapsen kasvatikseni.»
Kenraalinnan puhuessa Hilja heräsi, ja lempeästi katsellen häntä sanoi kenraalinna: »Lapseni, anna nyt minulle nuot vanamot, niin saat taas vähäisen rahaa. Eikö sinun mielestäsi ole hupaista saada rahaa?»
»On, sillä äitini ja tätini saavat sitte taas ostaa puita, maitoa ja kaikenlaista, mitä he tarvitsevat.»
»Mutta jos sinä itse saisit ne rahat, eikä kotona niitä tarvittaisi, mitä niillä sitte tekisit?»
»Antaisin ne veljelleni, ettei hänen tarvitsisi nälissään olla, kun hän koulua käy.»
Kenraalinnan silmissä vesihelmet kimaltelivat, ja hän sanoi: »Oikein tekisit, lapseni. Mutta etkö sinä kauniita vaatteita tahtoisi?»
»Tahtoisin», vastasi Hilja loistavin silmin. »Jos olisi meillä kaikilla semmoiset vaatteet kuin rikkailla, sepä olisi hupaista!»
Kenraalinna hymyili lapselle, lausuen: »Mene nyt kotiisi ja ilmoita äidillesi, että kenraalinna Simssi tulee huomenna hänen tykönsä.»
Hilja niiasi ja meni aavistamatta, mitä asiaa kenraalinnalla hänen äidillensä olisi.