TOINEN LUKU.
Naantalin kylpylaitos on soma rakennus, ja sen sivulle on tehty kaunis sali, jonka seinät ovat melkein pelkkinä akkunoina. Salin edustalla on ihan meren rannassa katettu käytävä, jossa kylpijät tavallisesti oleskelevat nauttien virvoittavaa meri-ilmaa. Täällä istuin minäkin eräänä päivänä nurkassani, katsellen ihmisjoukkoa, joka käytävällä enentyi enentymistään. Siellä tapasivat monet nuoruuden ystävät toisensa vanhoina harmaapäinä. Monen oli muoto niinkuin luonnekin muuttunut vuosien kuluessa.
Minä näin pöyhkeän rouvan kulkevan edestakaisin käytävällä, ja eräs toinen istui katsellen häntä. Tämä toinen sanoi vieressä olevalle kumppanillensa: »Tuo pöyhkeä rouva L. oli nuoruuteni aikana minun ystäväni, mutta nyt, vaikka hän tietää kuka olen, ei hän ole minua tuntevinaan, koska en ole yhtä rikas kuin hän.»
Tämä oli minusta varsin kummaa, ja mieleni kävi oikein katkeraksi. Mutta sitte näin taas erään vapaasukuisen korkea-arvoisen virkamiehen tulevan rantaan päin; hän oli varsin harmaapäinen, mutta hänen korkea vartalonsa oli vielä sorea ja muotonsa kaikkiaan jalo. Tultuansa käytävälle hän katseli vähän ympärillensä ja läheni sitte vanhanpuolista pappismiestä, sanoen:
»No, totta! Jollei silmäni petä, olet veli A., vanha koulukumppanini. No nyt 'lyökäämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan'» — ja vanhukset juttelivat entisistä ajoista, katsellen toisiansa silmillä, joissa vielä nuoruudenystävyyden tuli paloi. Tästä näöstä tulin taas paremmalle mielelle.
Vähän aikaa vielä nurkassani istuttuani näin paronitar S:n, vanhan tädin ja Tommin tulevan käytävälle. Kaikkein silmät seurasivat paronitarta, mutta ikäänkuin ei hän olisi sitä huomannutkaan, kulki hän ihmisten ohitse. Monen kuulin myös kuiskailevan, että paronitar oli ylpeä, mutta minä tiesin heidän väärin luulevan.
Paronitar istui Tommin viereen lavitsalle, mutta nähtyänsä minut, tuli hän heti ystävällisesti tervehtien luokseni. Vähän ajan päästä hän meni kylpemään, ja nytpä tuli moni niistä, jotka eivät ennen minua huomanneetkaan, kyselemään, milloin paronitar oli tuttavakseni tullut. Hyvin havaitsin arvoni siitä enentyneen, että paronitar oli kanssani puhunut, mutta pian he jättivät minut, sillä nyt tuli rantaan veneitä, joissa kylpijät pääsivät purjehtimaan.
Oli päätetty lähteä Luonnonmaan saarelle, jossa oli aikomus pitää kahvipidot. Sinne nyt meni koko kylpyseura, ja soittajia oli myös muassa. Minä en saattanut seurata muita huvimatkalle, sillä en voinut hyvin. Tuuli toi soiton sävelet korviini, ja minä surulla ajattelin sitä iloa, josta minun täytyi olla poissa.
Ikävissäni menin saliin ja aioin ruveta pianoa soittamaan, mutta samassa kuulin jalan astunnan, ja täti tuli luokseni. Hän sanoi minulle:
»Kuulin soiton tuolta mereltä, ja onpa kumma, miten soitto minussa aina vaikuttaa omituisia tunteita; sitä kuunnellessani taistelevat ilo ja ikävyys sydämmessäni.»
»Minun on myöskin kovin ikävä», vastasin minä, »sillä halusta olisin muiden joukossa saarelle lähtenyt, mutta pääni on kipeä, ja pelkäsin, että kukatiesi se siellä olisi vielä kipeämmäksi tullut.»
»Minun nuori ystäväni, kentiesi on sinulle joksikin hyväksi, että pois jäit, koska nyt juuri kipeäksi tulit», sanoi täti ja lisäsi vielä: »Sisarenitytär menee erään sairaan luo, mutta jos sinua huvittaa vanhan seura, kutsuisin sinua kanssani salmen rannalle. Minä otan kahvipannun mukaani, kukatiesi kahvi ja ulkoilma piankin saattavat pääsi terveeksi.»
Minä kiitin ja seurasin vanhusta. Paronitar tuli myös kylpemästä, ja me läksimme yhdessä. Tiellä tapasimme pojan, joka myi piparkakkuja. Paronitar taputti lasta, sanoen: »Kuinka äitisi voi?»
»Hän on paljon parempi ollut nyt sitte kuin te, rouva hyvä, lääkkeitä toitte», vastasi lapsi, »mutta hän ei vielä jaksa leipoa.»
Kotiin tultuamme paronitar läksi sairaan luo, mutta täti ja minä latoilimme kahvipannun, kupit ja leivät koppaseen, ja minä juoksin vielä ostamaan piparkakkuja, koska päätin puolestani ottaa niitä mukaani. Mutta tultuani leipojan luo, oikein hämmästyin nähdessäni, miten paronitar täällä laittoi piparkakkutaikinaa, enkä voinut olla huudahtamatta: »Paronitar!» Hän vähän hymyili, sanoen:
»Niin, täytyyhän meidän auttaa toisiamme. Tämä heikko vaimo varmaankin tulisi huonommaksi, jos hän, joka nyt on juuri vähän paremmaksi päässyt, taas rupeisi itseänsä rasittamaan.»
Minä katselin ihastuksella paronitarta ja ajattelin: »Kuinka vähän ihmiset ulkomuodosta tuntevat toisiansa! Häntä sanovat ylpeäksi, mutta kenessä on vähemmän ylpeyttä kuin hänessä!»
Kakut ostettuani läksin kotiin, ja lähdin sitte tädin ja pikku Tommin kanssa salmen rannalle. Tultuamme sinne, laittoi emäntäni valkean kahvipannun alle, ja minä jäin katselemaan merta sekä kuuntelemaan metsän hiljaista humua, mutta tästä ei mieleni iloiseksi tullut; minä olin yhä vain alakuloinen. Siinä katsellessani näin veneen merellä. Se purjehti aivan läheltä rantaa, ja minä tunsin, että ne, jotka veneessä istuivat, olivat ylhäisimpiä kylpyvieraita ja niitä, jotka tavallisesti pitäytyivät muitten seurasta erillään, ikäänkuin olisivat olleet eri kansalaisia. Näitten puhe ja nauru kuului kukkulalle, jolla me istuimme, ja minä kun olin ikävissäni, oikein kadehtien kuuntelin heidän nauruansa ja sanoin niin, kuin en ennen enkä sen jälkeen olisi sanonut: »Voi kuinka onnelliset nuo rikkaat ja ylhäiset ovat.»
Täti katsoi minuun, lausuen: »Elsa, luuletko sinäkin niin? Ei, ei, lapseni, sinä olet väärässä, mutta ylhäiset osaavat paremmin elää näyttelijän elämää, kuin me tavalliset ihmiset. Heillä on särky sormessa ja kuitenkin hymy huulilla, heillä saattaa olla karvas sydän, mutta makea kieli, siinä on koko erotus. Minä olen vanha ja olen paljon nähnyt; minä tahdon kokemuksistani kertoa sinulle vähäisen kertomuksen.»
»Oi, sepä on hupaista», sanoin minä enkä nyt enää ikävästä mitään tiennyt, vaan istuin tätiä kuuntelemaan. Tuli leimusi kalliolla, kahvipannu porisi, ja täti alkoi kertomuksensa.