NELJÄS LUKU.
Hämeenlinnasta Poriin päin kulkevan valtatien vieressä Ronkan synkällä kankaalla istui eräänä kevätaamuna keski-ikäinen vaimo ja poika, joka oli noin neljäntoista vuoden vanha. Poika oli erinomaisen kaunis. Hänen keltaiset kiharansa ja suloiset sinisilmänsä olivat erittäin ihanat. Kun tarkemmin katseli vaimoa, niin huomasi, että hänkin kerran oli kukoistanut ihanimpana kukkana, mutta maailman myrskyistä liika varhain surkastunut. Hänen silmäinsä loiste oli vielä kaunis, kun hän ihastuksella katsellen vieressä istuvaa poikaa sanoi: »Oi rakas poikani, ei ole enää pitkä matka Eurajoen kartanoon. Ei aurinko toista kertaa laske, ennenkuin olet nähnyt veljesi.»
»Voi äiti, lähtekäämme nyt jo pian, että joudumme eteenpäin.»
»Älä kiirehdi! Olen kovin väsyksissä ja tahdon ensin lukea Mannin kirjeen», vastasi Leena, sillä se oli hän.
Leena palasi nyt Junnon kanssa Helsingistä kotiseuduillensa. Helsingissä hän oli tullut hyvin toimeen pyykinpesijänä ja sillä saanut kokoon sen, minkä he elatukseksensa tarvitsivat. Vielä oli hänellä säästössäkin niin paljo rahaa, että saattoi ruveta kulkemaan tätä pitkää matkaa. Nyt oli kahdeksan vuotta kulunut siitä, kun Leena erosi Mannista. Useasti hän oli kirjeitä saanut, mutta ne eivät estäneet häntä kaipauksella muistelemasta poikaansa, jonka tähden hän nyt olikin lähtenyt matkalle, saadaksensa syliinsä sulkea oman rakkaan lapsensa. Hän oli jo joutunut matkansa loppupuolelle, mutta oli väsyksissä, eikä jaksanut mennä edemmäksi levähtämättä. Tässä nyt istuessansa hän otti Mannin kirjeen povestansa ja luki:
Ȁiti rakas!
Ettepä usko, kuinka tulin iloiseksi saatuani teiltä kirjeen, josta näin, että olette olleet tervennä ja tulette hyvin toimeen. Hupaista oli myöskin kuulla Junnon saaneen oppia kirjoittamaan.
Voi äiti, jos vielä saisin äidin sekä Junnon nähdä, sittepä vasta iloinen olisin. Setä ja Täti Palmu ovat niin hyviä minulle, juuri kuin olisin heidän oma poikansa, ja Tyyne on oikein hyvä sisar, mutta sentäänkin aina toivon hartaasti näkeväni äitini ja Junnon.
Onko Junno jo hyvin pitkä? Minä olen kasvanut niin pitkäksi, että äiti ei tuntisi minua, ja tietääkö äiti, että myös Maissi jo on tullut hyvin pitkäksi. Hänellä on kauniit keltakiharaiset hiukset, juuri semmoiset, kuin minä vielä muistan Junnolla olleen. Aina välimmiten Maissi vieläkin saa tulla Tyynen kumppaniksi, kun ei vain vieraita ole. Ei hän enää saa opiskella meidän kanssamme niinkuin ennen, sillä Täti ei pidä sitä sopivana, kun Tyyne on tullut isommaksi, mutta aina Enoni tykönä ollessani minä opetan Maissille, mitä itse olen oppinut. Ei äiti usko, kuinka Maissi on kiltti.
Tulevana syksynä opettaja menee meiltä pois ja silloin toivon pääseväni ylimmälle luokalle kouluun. Sitte luen niin, että pääsen virkamieheksi ja saan äidin sekä Junnon tyköni, ja silloin pitää äidin saaman kaikki, mitä äiti tahtoo. Voi, jospa se aika pian kuluisi!
Äiti voi hyvin ja tervehtää Junnoa äidin omalta
Mannilta.»
Luettuansa kirjeen lausui Leena: »Jumalan kiitos! Lapseni sydän näkyy olevan yhtä hellä ja viaton kuin ennen.»
»Kuinka iloiseksi Manni mahtanee tulla, kun tulemme kartanoon hänen sitä aavistamattansa», sanoi Junno, mutta samassa katsahti hän taivasta kohti ja huudahti äidillensä: »Voi kuinka taivas menee pilveen!»
»Niin näkyy», vastasi Leena, »varmaankin tulee myrskyilma. Nyt meidän täytyy kiiruhtaa, että joutuisimme kestikievariin ennen sadetta. Sieltä otamme kyytihevosen, sillä minä olen säästänyt rahani niin, että nyt loppupuolella tietä, kun olemme väsyksissä, saamme kyydillä kulkea edes muutaman penikuorman. Minun täytyy juuri katsoa, mitä minulla vielä on kukkarossani.» Samassa hän kaatoi rahat kämmenellensä aikoen niitä laskea, mutta Junno sanoi:
»Tulkaa nyt pian, äiti, täällä on kovin ikävä. Kuulkaa, miten harakat nauravat ja korpit huutavat.» Mutta ennenkuin Leena joutui pistämään rahojansa kukkaroon, tuli kaksi miestä Porin puolelta ajaen aika kyytiä. Nähtyänsä Leenan ja Junnon pidätti ajaja hevosensa. Hän näytti olevan noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänen vilkkaat silmänsä kääntyivät vuorottain Junnoon ja rahakukkaroon, jota Leena ei vielä ehtinyt tallentaa. Hypäten alas rattailta hän sanoi:
»Hoh, hoh! Etpä sinäkään tuolla kauniilla ja ulkokullatulla muodollasi kauan säilynyt kartanossa. Joko sinunkin teki mielesi kielletyn puun hedelmää?»
»Mitäs puhut, mies?» kysyi Junno. »Minä en ymmärrä mitä tarkoitat, enkä tiedä, oletko viisas vai hullu.»
»Oletpa oppinut teeskentelemään, vai etkö muista enää, miten Kalle kartanosta ajettiin? Kyllä minä opetan muistamaan», sanoi Kalle, sillä se oli hän. Kalle luuli Junnossa näkevänsä Mannin, sillä veljekset olivat hyvin yhdennäköiset, ja aikoi lyödä poikaa, mutta samassa aurinko pilkoitti pilvien välistä laskien säteensä Junnon keltaisille kiharoille, ja rosvon käsi vaipui alas. Muisto pienestä keltahiuksisesta tytöstä, joka Eurajoen kartanossa kurkoitti hänelle kätösensä hyvästijätöksi, pidätti hänen kätensä, ja hän mutisi itseksensä: »Kumma, on juuri kuin Maissin kiharat. Muistin pojalla olleen mustat hiukset.» Sitte hän kääntyi Leenaan, sanoen: »Anna tänne, akka, kukkarosi, niin saat rauhassa mennä tuon penikan kanssa.»
»Rosvo, voitko ottaa köyhältä vaimolta hänen viimeiset rahansa?» lausui Leena. »Etkö muista äitiäsi? Eikö tuntuisi kovalta, jos häneltä otettaisiin hänen suurella vaivalla kootut, viimeiset rahansa?»
»Äiti! Hah, hah, hah, siitä en mitään tiedä. Joutuun, akka, anna tänne rahat, taikka minä opetan sinua saarnaamaan.»
Leena otti kukkaron käteensä vielä epäillen, antaisiko sen rosvolle vai eikö, mutta samassa Kalle sieppasi sen Leenan kädestä, hyppäsi rattaille ja ajoi huimaisten hevostansa kiiruusti pois.
Leena oli niin pelästyksissä, että oikein vapisi, mutta koetti kuitenkin poikansa kanssa eteenpäin pyrkiä. Junnon silmät iskivät tulta. Hän puristi heikkoa nyrkkiänsä, sanoen: »Äiti, kun minun nyrkkini kerran vahvistuu, niin koetan hakea tuota rosvoa, ja silloin on hän tunteva, olenko voimia vailla.»
»Lapsi, aina sinä olet kiivas! Koeta poistaa koston pyyntö sydämmestäsi, semmoinen halu ei meitä auta, sillä se on syntinen. Jätä kosto Jumalan haltuun, hän tietää, milloin hän kostaa ja milloin anteeksi antaa. Sinä olet helläsydämminen ja hyvä lapsi, mutta pelkään, Junnoseni, että kiivautesi on sinut kerran turmioon vievä.»
»Kyllä koetan, äiti hyvä, vihaani hillitä, mutta jos hän tulisi eteeni pian taas, en usko että voisin. Tuommoinen peto, joka vielä oli tuntevinansa minut!»
»Minä arvelen, että hän tarkoitti Mannia, koska kuulin hänen mutisevan itseksensä: 'Kumma! On juuri kuin Maissin kiharat, vaikka minä muistin hänellä olleen mustat hiukset.' Kartanossa varmaankin saamme paremman tiedon tuosta miehestä, mutta — koskapa sinne tulemme? Nyt ei ole rahaa, että saisimme kyytihevosen. Kerjäten täytyy meidän hakea ruokamme, väsyksissä olen myös, aivan uupumaisillani, ja ilma näkyy tulevan aina pahemmaksi.»
»Niin tulee. Katsokaa, äiti, tuolla jo sataa.» Samassa ennätti heidät kova raesade, joka vähän ajan päästä muuttui vedeksi. Läpimärkinä he joutuivat viimein kankaalta pois, ja Leena sanoi:
»Tuolla näkyy kartano, pyrkikäämme sinne. Herrasväet ovat useasti hyviä auttamaan köyhiä. Ehkä saamme siellä levähtää ja vaatteitamme kuivata.» Kiiruhtaen kulkivat he nyt eteenpäin siksi, kunnes tuli vastaan eräs mies, jolta Leena kysyi:
»Mikä on tuon kartanon nimi?»
»Se on Pöyhkeälä», vastasi mies, »ja siellä asuu eversti Pöyhkönen.» Vastauksen saatuaan Leena läksi taas eteenpäin ja joutui vihdoin kartanoon. Hän meni kyökkiin, kertoi siellä onnettomuutensa ja sanoi olevansa läpimärkänä sekä niin väsyksissä, että ei jaksanut mennä eteenpäin. Yksi piioista meni sisälle ja tuli samassa takaisin. Everstinna itse seurasi häntä ja sanoi, kääntyen Leenaan:
»Ei ole meillä yösijaa teille. Menkää tuonne kylään, se ei ole kaukana.»
»Eikö olisi mitään ruoan apua meille, hyvä everstinna?» kysyi Leena. »Meiltä kaikki varastettiin tuolla kankaalla, niin että nyt täytyy elää ihmisten armolla siksi, kuin tulemme matkamme päähän.»
»Yhdellä on yhdenlainen juttu, toisella toinen, se on vallan tavallista tuommoisilla», mutisi everstinna, »mutta anna hänelle, Mari, toki leipäpalanen. Minä en ikänä saata kieltää, vaan aina noille köyhille tulee jotakin annetuksi.» Leena otti leipäpalan surullisella, vaan kiitollisella mielellä vastaan, mutta Junnon silmät näyttivät synkiltä, ja heidän tultuansa ulos, sanoi hän katsellen Pöyhkeälän komeaa huoneriviä: »Hoh, hoh, tuolla rikkaassa komeassa talossa ei ollut köyhille mitään leposijaa, ja äitini sanoi, että herrasväki on köyhille hyvä. Mutta tulkaa, äiti, mennään pienimpään mökkiin tuolla kylässä, niin siellä varmaankin saamme yösijan, sillä he tietävät paremmin, kuinka tarpeellinen lepo on meille.»
»Junnoni, sinä olet vähän vielä nähnyt. Tällä kertaa on kyllä niin kuin sanot, mutta paljon löytyy niitäkin, jotka auttavat köyhiä, vaikka valitettavasti vielä on niitäkin paljo, jotka eivät ollenkaan tunne köyhäin ihmisten elämää eivätkä sen vuoksi myöskään tunne heidän puutoksiansa. Vaan muista, lapsi, sanaani: älä vihaa rikkaita äläkä köyhiä, molemmissa on jaloja ihmisiä, niinkuin molemmissa on huonojakin. Mutta tuossapa on mökki. Voi, jospa pääsisimme sinne, minun tulee jo vilu näissä märissä vaatteissa.»
Mökin ovessa tuli akka heitä vastaan, ja Leena pyysi häneltä yösijaa, kertoen samalla, miten heidän oli kankaalla käynyt, sekä että heillä ei ollut mitään, millä yösijan maksaisivat.
»Voi hyvänen aika, kuinka olette märät! Tulkaa sisälle», sanoi akka. »Onpa minulla täällä risuja, tehdään valkea, että saatte vaatteitanne kuivata. Minä annan vaatetta, mitä täältä löytyy.» Sitte hän laittoi heille maitokeitosta, haki kylästä olkia vuoteeksi ja käski heidän mennä lepäämään. »Olkaa täällä vain huomennakin vielä», sanoi akka. »Tuo kaunis poika, joka näkyy olevan hyvin väsyksissä, tarvitsee kyllä levähtää yhden päivän. Minua on käsketty Pöyhkeälän puutarhaan työhön huomenna, niin kylläpä teille on täällä tilaa, vaikka mökkini on ahdaskin.»
»Täällä on varsin hyvä, Jumala siunatkoon hyvää antajaa monenkertaisesti!» sanoi Leena ja laski vuoteelle raskaan päänsä. Muutama hetki kului vielä, ja kaikki mökissä makasivat syyässä unessa. Mutta kauan ei Leena nukkunut, ennenkuin taas heräsi. Hänen oli kovin vilu, vaikka mökki oli lämmin. Hitaasti kului yö, joka tunti oli Leenalle pitkä, mutta hän ei tahtonut herättää Junnoa, joka makasi suruttomana makeassa unessa. Aamu tuli vihdoinkin, ja nyt oli Leenan palava. Hänen päätänsä ja koko ruumistansa poltti. Ja Junno raukka, hän istui vuoteen ääressä itkien.
Mökin akka, jota tavallisesti kutsuttiin Mökki-Priitaksi, läksi
Pöyhkeälään työhön ja lupasi illalla tulla matkustavaisia katsomaan.
Ilta tuli ja vielä toinen, mutta Leena huononi vain, vaikka Priitakin
haki lääkityksiä, mitä maalla parahinta on.
»Nyt saat hyvän ryypyn järnestestamenttia», sanoi Priita muutamana päivänä, kun taas oli eräältä emännältä saanut noita »hyviä lääkityksiä.» »Jos ei se auta, niin ei mikään auta», vakuutti hän vielä, mutta Leenan polte aina vain yltyi.
Priita oli taas poissa Pöyhkeälässä eräänä päivänä, jolloin Leena oli kovin huono. Leena houraili ja sanoi tulevansa terveeksi, jos vain saisi maitoa juoda. Junno, joka luuli äitinsä olevan tajuissansa, läksi maitoa hakemaan Pöyhkeälästä. Emännöitsijä, joka Junnon tullessa oli kyökissä, vastasi: »Emme nyt voi sinulle maitoa antaa.»
»Mutta äitini ei tule terveeksi muutoin.»
»Etkö kuule? En voi nyt antaa maitoa, tuossa on sinulle leivänpala, mene nyt pois.»
»Ei, ei, teidän pitää antaa, äitini muutoin kuolee. Teillä on suuri talo, teillä on kyllä maitoa, antakaa pian!»
»Menetkö kohta täältä, kelvoton!» ärjäsi emännöitsijä.
Junno aikoi jo toivotonna lähteä pois, mutta näki samassa pöydällä korttelinmitan, jossa oli maitoa. Siepaten mitan käteensä ja hypäten ovesta ulos hän sanoi: »Tuon vien vain äidilleni», mutta piika juoksi hänen jälkeensä. Juuri kuin Junno oli portissa menemäisillänsä, tuli eversti Pöyhkönen häntä vastaan ja kuuli piian huutavan: »Poika varasti maitokorttelin.»
Everstillä oli piiska kädessä, ja sillä hän huimasi poikaa käteen, niin että kortteli putosi maahan. »Tällä kertaa pääset näin vähällä, mutta älä vain toiste tule varastamaan», sanoi eversti ja meni oikoisena taaksensa katselematta komeaan kartanoonsa, tuntematta, että tuon köyhän pojan sydän oli särkymäisillänsä.
Junno kiirehti kipeän äitinsä luo. Leena näkyi pojan sisälle tullessa lepäävän rauhassa. Junno katseli äitinsä levollista muotoa, ja hänenkin aaltoileva sydämmensä tyyntyi. Hän rupesi mietiskelemään, oliko oikein, että hän väkisin tahtoi ottaa maitokorttelin kartanosta. »Ei se ollut oikein, olisin varastanut», ajatteli Junno. »Niin juuri varaskin tekee: mitä ei hän muuten saa, sen hän ottaa väkisin. Ja kuinka olisin sitte äidilleni voinut antaa varastettua juomaa? Ei, ei. En ikinä enää tahdo niin tehdä!» Junnon näin mietiskellessä heräsi hänen äitinsä unen horroksista ja sanoi: »Poikaseni, jos kerran näet veljesi, niin sano hänelle nukkuvan äitinsä viimeinen tervehdys ja viimeinen neuvo: ettei hän ikinä unohtaisi Jumalan sanaa ja että hän kaikella muotoa oppisi tuntemaan köyhää kansaa. Jos hän joskus maailmassa saa alusväkeä, niin pitäköön huolta niistä, niinkuin isä lapsistansa. Oi Junnoseni, minun sydänkäpyseni! Jää hyvästi! Tuolla, tuolla ylhäällä näen kerran kaksoisveljekset yhdistettyinä.»
— — — — — — — — — — — — — — —
»Täält lähden iloll' rauhassa,
ehk' kuolen, elän sinussa!»
Nämät olivat Leenan viimeiset sanat. Hänen silmänsä vaipuivat kiinni, ja hän nukkui kuin uneen, jättäen poikansa orvoksi itkemään.