VIIDES LUKU.
Aurinko loisti lämpimästi kesäkuun 22. päivänä. Nästin kankaalla valtatiellä, joka Turusta Raumalle päin kulkee, näemme kyytihevosen, joka vaahtoisena kesän helteessä eteenpäin juoksee. Rattailla istuu nuorukainen, joka näkyy olevan noin seitsemän- taikka kahdeksantoistavuotinen. Hän on sorea ja kaunis kuin kankahalla kasvanut honka. Hänen mustat hiuksensa ovat kauniissa kiharoissa, ja mustat silmänsä säihkyvät, kun hän vähän malttamattomasti sanoo kyytipojalle: »Oih, eikö tuo Laitilan aukeus jo tule? Kuinka kauan tätä kangasta kestää?»
»Ei tämä pitkä ole», vastasi kyytimies huolettomasti.
Tämän vastauksen saatuansa nuorukainen alkoi lauleskella:
Suomi sulo, sorja, kaunis!
Oi, kun totta sanoo saan:
Suomi on mun kotimaan'!
Laulu kuului somalta kyytimiehen korviin, ja heittäen silmäyksen nuorukaiseen, joka oli laulanut, näki hän, että muutama kyynel hänen mustista silmistänsä vieri kädessä oleville kanerville, ja kysyi: »Mitäpä herra noilla kukkasilla tekee?»
»Vien ne kotiini. Valkoiset kanervat ovat harvinaiset, ja muutoinkin ovat kaikki kanervat minulle rakkaita. Ne muistuttavat minua ensimmäisen lapsuuteni kodista, sillä niitä kasvaa paljon Salon torpan ympärillä.»
»Onko herra torpan poika?»
»Olen. Mutta nyt minä olen kasvattipoikana patruuna Palmulla Eurajoella. Isäni kuoli jo aikoja sitte, häntä tuskin muistan enää, ja äitini meni veljeni kanssa Helsinkiin. Nyt on jo kolme vuotta siitä, kuin olen heistä tietoa saanut. Vaikka olen kirjoittanut, ei ole vastausta tullut. Nykyään kävin pääkaupungissamme, mutta en sieltäkään muuta tietoa saanut, kuin että hän oli pois muuttanut, mihinkä lienee mennyt.»
»Eikö herra nyt tule Turusta?» kysyi kyytimies.
»Tulen», vastasi nuori matkustaja, »mutta minä tulin ensin höyrylaivalla
Helsingistä Turkuun.»
»Vai niin», sanoi kyytimies.
Vaipuen ajatuksiinsa katseli nuorukainen taas kanerviansa siksi, että kyytimies huudahti: »Jo näkyy Laitilan kirkontorni!»
Nuorukainen, jonka lukija jo arvannee Manniksi, katsoi ylös ja näki Laitilan kylän edessänsä. Omenapuut, joita täällä kylässä on melkein joka mökin edustalla, olivat nyt täydessä kukoistuksessansa ja levittivät lemuansa. Joka talon pihassa huuhdottiin pöytiä ja lavitsoita; kaikki piti olla puhdasta kesän juhlaksi, juhannukseksi. Manni ajoi kestikievarin pihaan, hyppäsi rattailta ja meni tupaan huutamaan kyytimiehiä, jotka istuivat siellä huolettomina, lakit päässä ja lakinnauhassa sekä valmuja että keltakukkia. Mannin huutaessa kyytihevosta joutuivat kaikki miehet liikkeelle. Pian oli hevonen valjastettu, ja Manni läksi eteenpäin iloisella mielellä. Hän oli lukiosta päästyään käynyt Helsingissä ylioppilastutkintoansa suorittamassa ja sitte ollut muutaman viikon erään hyvän ystävänsä luona, mutta jo mieli hehkui kotiin päin. Hevonen ei juossut niin pian, kuin Manni olisi tahtonut. Hän jätti ohjakset kyytipojan haltuun ja alkoi katsella ympärillänsä olevaa maailmaa, joka juuri oli täydessä kesän ihanuudessa. Tuolla hän näki tuomen vaahtasevan, täällä taas pihlajan täydessä kukassa. Leivonen viserteli kiitosvirsiänsä ilmassa, ja peipponen lauloi sulosäveleitään metsässä. Hän näki sekä kartanon että mökin lasten leikittelevän ulkona, kaikki iloisina ja onnellisina.
Vaan jättäkäämme Manni hänen matkallensa ja käykäämme Eurajoen kartanon asukkaita katsomassa.
Patruuna sekä patrunessa ovat vanhentuneet, ja pikku Tyyne, joka nyt on nähnyt 17 kesää, on kasvanut soreaksi neidoksi. Hänen käytöksensä on uljas, se täyttää kaikki, mitä korkeasukuiselta vaaditaan. Tänä päivänä näemme hänen useasti käyvän edestakaisin eräässä kamarissa, johon ovi vie eteishuoneesta. Mitäpä hänellä siellä on toimitettavaa? Välistä on joku ryppy oikaistavana valkoisessa päällyspeitossa, väliin taas eivät ikkunaverhojen laskokset ole oikein hyvin onnistuneet, täytyy niitäkin paremmin järjestää. »Voih», sanoi hän itseksensä, »tuolla kirjahyllyllä on vielä tomua, jota Lotta neitsyt ei ole pois pyyhkinyt.» Kaikesta hän ottaa tarkan vaarin, mitä tuohon kamariin kuuluu, sillä se on hänen kasvattiveljensä huone, ja tänä iltana hän odottaa Mannia kotiin.
Hän katseli kamaria, ja kaikki oli nyt hyvässä järjestyksessä, ainoastaan kukkamaljakot puuttuivat pöydältä. »Kylvön Maissi ne parahiten laittaa», ajatteli hän ja läksi nyt puutarhurin luo, jolta hän kysyi: »Missä on Maissi?»
»Tyttö istuu ompelemassa joen rannalla», vastasi Kylvö.
Tyyne meni rannalle. Siellä istui Maissi suuren lehevän vaahteran suojassa ommellen. Hänellä oli siniset pumpuliset vaatteet, ja pitkät keltaiset hiukset kiertyivät kauniissa kiharoissa hänen valkoiselle kaulallensa. Tyyne katseli häntä vähän aikaa ihastuksella, sillä Maissi oli hänen mielestänsä kaunein neito, mitä hän oli nähnyt. Tyyne ei tietänyt, että hän itse oli yhtä kaunis, vaikka vallan toista laatua sekä luonteen että muodon puolesta. Maissi oli hempeä ja hento kuin ruoko, joka vaatii turvaa, mihin nojautuisi, mutta Tyynen ylevässä muodossa huomasi heti sen lujan luonteen, joka maailman myrskyissäkin voi seisoa maallisetta turvatta, Lieneekö juuri ollut tämä erilaisuus, joka heidät ystäviksi teki, vaikka Tyyne oli korkeasukuinen ja Maissi ainoastaan puutarhurin tytär. Kentiesi oli vielä toinenkin syy: olihan Maissi kasvattiveljen orpana.
Katseltuaan Maissia Tyyne sanoi: »Varmaankin sinun on hupainen olla tuolla kedolla ompelemassa, mutta tule nyt sentään auttamaan minua että saisin oikein somasti sidotuita kukkia näihin kukkamaljakkoihin. Sitte on Mannin kamarissa kaikki valmiina siksi, kuin hän tulee.» Vieno ruso nousi Maissin poskille, mutta pian se katosi taas. Hän meni Tyynen kanssa ja poimi ihanimmat kukat puutarhasta. Sitte hän sovitteli ne kukka-astiaan, vaan tänä päivänä eivät kukat tahtoneet oikein somasti siihen soveltua. Maissi vain käänteli ja väänteli niitä. Noh tulivatpa toki vihdoin kuntoon ja Mannin pöydälle. Tyyne katseli akkunasta, toivoen näkevänsä kaivatun veljensä tulon, mutta häntä ei vielä kuulunut. Patruuna, joka kamarinsa auki olevasta ovesta näki, miten hartaasti Tyyne odotteli veljeänsä, sanoi hymyellen vaimollensa: »Jos Tyynen ystävyys kasvattiveljeänsä kohtaan kasvaa noin vuodesta vuoteen, niin muuttuu se kerran täydeksi rakkaudeksi, eikä se olisikaan hulluinta, sillä Manni on kelpo poika ja toivon hänestä tulevan oivan papin.»
»Pelkään hänen jo liika paljon pitävän veljestänsä», vastasi patrunessa. »Mannin sydän on aivan vapaa, tieto ja oppi ovat koko hänen maailmansa ja niin pitää olemankin, mutta kerran hän varmaankin näkee kukan, jonka hän omaksensa tahtoisi, eikä kukkanen kentiesi olekkaan Tyyne.»
»Semmoista en minä ajattelekkaan. Tyyne on kaunis, saa myös hyvät myötäjäiset, ja ystävät he ovat olleet lapsuudesta. Jos Manni, niinkuin toivon, mieheksi tulee, ja Tyynen sydän silloin vielä on vapaa, niin siunaan molemmat lapsikseni, eikä Manni silloin saa vähintä onnea osaksensa!»
»Ystäväni», lausui patrunessa, »rakkaus vaatii rakkautta, muusta ei se lukua laske. Älkäämme päättäkö heidän onnestansa eikä tulevista ajoistansa, ne eivät ole meidän kädessämme.»
Tyyne, joka turhaan veljensä kamarissa oli kauan katsonut maantielle päin, nähdäksensä Mannin tuloa, päätti nyt, koska ei kaivattua kuulunut, mennä Maissin kanssa vähän matkaa maantielle häntä vastaanottamaan. Ilta oli joutunut, auringon helle oli leppoisempi, ja ihaellen nauttivat tytöt kesäillan ihanuutta. Mutta samassa kuului ratasten jyrinä. Rattaat lähenivät — ja totta todellakin! — siinä nyt istui Manni viipottaen neitosille lakkiansa, jossa oli pieni kultalyyry. Siitäpä näkyi, että hän oli suorittanut ylioppilastutkintonsa.
»No nytpä olet ylioppilas!» huusi Tyyne. »Voi kuinka olemme sinua odottaneet! Pelkäsin jo, että olisit jäänyt pois meidän juhannusilostamme.»
»En suinkaan. Kukapa sitten olisi kanssanne kukkasriukua laittanut? Mutta älkäämme täällä viipykö, tulkaa rattaille, niin riennämme kotiin, setä ja täti jo varmaankin minua odottavat.» Manni ajoi aika vauhtia kartanon pihaan.
Patruuna ja patrunessa ottivat kasvattipoikansa vastaan niin hartaasti, kuin jos hän olisi ollut heidän oma lapsensa, mutta Manni täyttikin kaikki heidän toiveensa. Ylioppilastutkintonsakin hän oli nyt kunnialla suorittanut, josta kasvattivanhempain oli syytä iloita.
Kun Manni oli kaikki pääkaupungin uutiset jutellut, mitä patruuna oli utelias kuulemaan, puhui hän surullisella äänellä: »Äidistäni ja veljestäni en muuta tietoa saanut, kuin että he ovat muuttaneet pois Helsingistä. Missä nyt lienevät?» Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, mutta hän ei tahtonut niitä näyttää, vaan läksi viemään kapineitansa kamariinsa. Nähdessänsä siellä kukkasia pöydällänsä hän sanoi: »Tyyne ja Maissi varmaankin ovat nuo ihanat kukat tänne tuoneet. Oi miten hupaista taas on olla täällä kotona! Mutta mihinkä joutuivat kanervaiseni, jotka muassani toin?»
»Tässä ne ovat», vastasi Maissi. »Ne putosivat pihalle rattailta hypätessäsi.»
Manni otti kukat, ja hänen silmänsä lepäsivät ihastuksella hetken tytön kasvoilla. Sitten hän pani kanervat maljakkoon, sanoen: »Menkäämme puutarhaan; tällaisena kauniina kesäaikana kaikki elolliset olennot nauttivat kesän ihanuutta.»
Vastapäätä Mannin kamaria toisella puolen eteishuonetta olivat patruunan huoneet. Ovet olivat auki, ja Manni huusi: »Setä ja täti! Tulkaa nyt kanssamme ulos, teillekin ulkoilma varmaan tekee hyvää.»
»Kyllä tulemme, poikani», vastasi patrunessa, ja he menivät kaikki ulos puutarhaan, jossa vanha Kylvö ahkerasti leikkeli nuoria puunvesoja.
»Hyvää iltaa, eno, kuinka voitte?» lausui Manni. Kylvö katsoi ylös työstänsä ja huomattuaan Mannin lakissa lyyryn hän vastasi vähän tavallista syvempään kumarrettuansa: »Hyvin vain, mutta näenpä, että työsi on menestynyt, koska olet ylioppilas. Hm, kyllä jo ansaitsisit minulta herran nimen, mutta se nimitys kävisi vähän kankeaksi, kun olen tottunut vaimoni sisaren poikaa aina sinuttelemaan. Saat sen vuoksi tyytyä vanhaan nimitykseen.»
»Sehän nimitys, enoni, onkin paras», sanoi Manni.
Vähän aikaa puistossa käveltyänsä menivät patruuna sekä patrunessa sisälle, mutta nuoret jäivät vielä puutarhaan. He istuivat keinulavitsalle joen rannalle. Metsästä kuului paimentorvien ääni, ja käki kukkui yksitoikkoista kukuntaansa. »Oi kuinka kaunis on kesä!» sanoi Manni. »Kaikille on se hupainen aika. Kotimatkallani minä näin tänään lapsia mökkien edustalla paitasillaan, nauttimassa päivän lämpimyyttä. He leikittelivät posliini- ja saviastiain palasilla. Kartanon lapsia näin kartanojen edustalla hienoissa vaatteissa leikitellen somilla leikkikaluillansa. Kaikki iloitsivat kesän kauneudesta, mutta kuitenkin oli heidän ilollansa erotus. Kuulkaahan! Mökin lapsi pudotti kivelle rikkeimen astian palan, ja se meni kahtia; hän nauroi ja sanoi taputellen ilosta pieniä käsiänsä: 'Nyt on minulla kaksi palaa.' Kartanon lapsi pudotti myös leikkikalunsa, pienen tarjottimen, jolla oli hienoja posliinikuppeja. Hän aikoi juuri tarjota kumppanillensa niistä, vaan kompastui, ja nytpä hänen somat kuppinsa menivät rikki, eivätkä palat häntä enää voineet huvittaa, vaan hän meni itkien pois. Silloin minä ajattelin: ken vähään tyytyy, on onnellinen.»
Kauan he olisivat kentiesi vielä jutelleet puutarhassa, mutta Kylvö tuli sanomaan, että patrunessa tahtoi tytärtänsä ja Mannia sisälle. He menivät heti, ja Maissi läksi isänsä kanssa puutarhurin vähäiseen asuntoon.
Toisena päivänä oli kartanon nuorilla paljon tointa kukkasriu'sta, jonka piti valmistuman illaksi, mutta nyt se olikin valmistumaisillaan, ja Manni sanoi: »Hupaista olisi, jos kartanon alustalaiset kutsuttaisiin tänne riu'un ympäri tanssimaan, ja jos he sitte saisivat illallisen täällä pihalla.» Samassa tuli patruuna katsomaan kukkasriukua, ja Manni laski kätensä hänen olallensa, sanoen: »Setä hyvä, lupasitte antaa minulle ylioppilaaksi päästyäni jonkun mieleiseni lahjan, kun teiltä sitä pyytäisin, ja nytpä tiedän mitä hartahimmin haluaisin.»
»No, jos voin pyyntösi täyttää, niin saat, mitä tahdot», vastasi patruuna. Manni pyysi, että alustalaiset pääsisivät kartanoon tanssimaan kukkasriu'un ympärille ja että saisivat illallisen.
Patruuna hymyili, sanoen: »Sinäpä pyydät muille lahjaa, mutta mene vaan toimittamaan, että kaikki kutsutaan, joille sanan saat. Minä lupaan sinulle, että joka juhannusilta, niin kauan kuin elän, pitää ruokapöydät oleman valmistettuna alustalaisilleni.»
Ilta tuli, ja Manni oli onnellinen, kun näki köyhän kansan iloitsevan. Hän oli tyytyväisempi levolle mennessään, kuin jos olisi jonkun kiiltävän ja kalliin lahjan saanut.