YHDEKSÄS LUKU.
Kalpeana Junno istui vankeudessansa. Näpsä oli ollut häntä saattamassa, mutta hänen oli nyt pois lähteminen. Hän meni vielä vain hyvästi jättämään Junnoa. »Älä nyt ole ylen surullinen, Junno raukka», sanoi hän, »ehkä kyllä kaikki hyvin selviää», ja lisäsi vielä, antaen kättä Junnolle: »Sinulle soisin mitä parahinta.» Niin sanoessaan hän pudotti Junnon käteen vähäisen käärön, jota ei kukaan huomannut, sillä vanki istui pimeässä loukossa. Näpsä läksi pois, ja Junno pisti käärön taskuunsa. Hän istui loukossansa ajatellen: »Mitähän tuossa lienee?» Junno odotti, kunnes kaikki huoneesta olivat menneet pois. Silloin hän otti käärön ja aukaisi sen. Viila putosi hänen käteensä; paperi, johon se oli käärittynä, oli kirje Näpsältä. Hän sanoi aina pitäneensä kovin paljon Junnosta ja pyysi nyt ystävyyden nimessä Junnoa viilalla kahleita rikkomaan, jotta sitte voisi lähteä karkuun ulkomaille. Junno heitti kirjeen kädestänsä sanoen itseksensä: »Minä lähtisin kuin pahantekijä, kuin varas, karkuun — sitä en tee — en!» — mutta taas hän otti kirjeen ja alkoi lukea: »Minä tiedän, että karkaaminen ei sinua haluta, ylevä sydämmesi sotii sitä vastaan; mutta ajattele, että jos käy niin, kuin nyt on luultava, saat raippavitsoja ja joudutpa vielä konttaamaan kirkon lattialle; et ole silloinkaan ihmisten silmissä syytön. Ajattele myös, mitä veljesi ja orpanasi saavat kärsiä. Sen ison kiven taakse, joka on tästä vähän matkan päässä, jätän kukkaron, jossa on vähäisen rahaa sinulle matkallesi. Vielä kerran sanon: parempi on lähteä kuin tänne jäädä ihmisten syljettäväksi.»
»Saattaa niin olla. Voi kuinka pahoin tein, kun jo vähän uskoin Näpsän päähän tuon ilkeän työn, ja hän toivoo ainoastaan hyvää minulle», ajatteli Junno ja ryhtyi nyt täyttä voimaansa viilaamaan. Samassa tuli vanginvartija sisälle tuoden Junnolle ruokaa, vaan Junno sanoi: »Ei minun ole nälkä, olen vain kovin väsynyt», ja alkoi nojautuen seinää vastaan katkerasti itkeä. Vanginvartijan tuli häntä sääli, ja hän lausui: »Jätän sinut nyt rauhaan, ehkä saat nukkua vähän.»
Vartijan mentyä rupesi Junno taas viilaamaan. Raudat eivät olleetkaan vahvat, ja Junno näki, että hän piankin olisi vapaa kahleistansa, mutta — mikä vapaus oli tämä? Hänen oli jättäminen kaikki, mitä maailmassa rakasti, isän ja äidin hauta, veli, setä sekä orpana — ja katkerinta kaikesta — hänen täytyi jättää kotimaansa. »Isä ja äiti unohtuu», ajatteli hän, »aika vie murheen muassansa, jättäen suloisen muiston sydämmeen. Ystävä saattaa unohtaa ystävänsä, sulho lemmittynsä, vaan syntymämaa ei ikinä unohdu niin, ettei sitä aina kovin kaipaisi.» Näin ajatellessaan oli Junno jo viilannut kahleensa poikki. Hiljaa hän otti ne päältänsä ja katsoi ulos akkunasta, vaan siellä ei ketään näkynyt. Helposti hän nyt irroitti akkunan puolikkaan ja hiipi sitte hiljaa ulos. Hän katsoi vielä ympärillensä, olisiko hänellä mitään vaaraa, mutta ei ketään näkynyt, ei liikahdusta kuulunut, kaikki ihmiset makasivat sydänyön makeassa unessa. Nyt hän pakeni niin nopeasti kuin suinkin ennätti, siksi että joutui sinne, mihin Näpsä oli luvannut kukkaron jättää. Sitte hän riensi taas eteenpäin, kunnes Parmasta Merstolaan palaava kyytipoika hänet saavutti. Tältä hän pyysi päästäksensä rattaille. Siihen kyytimies kernaasti suostui, olletikkin koska Junno lupasi hyvät juomarahat antaa. Pian he joutuivat Merstolaan, josta Junno otti kyytihevosen ja ajoi sieltä aika vauhtia pois. Jo kello kolmen aikaan hän oli Porin kaupungissa. Siellä hän näki joen rannalla veneitä ja miehiä. Hän pyysi nyt eräältä mieheltä, joka oli juuri Reposaareen lähtemäisillänsä, päästä hänen kanssansa sinne. Tähän mies suostui. Heillä oli myötätuuli, joten he pian purjehtivat tämän matkan. Kello kuuden aikana he olivat jo Reposaaren rannassa. Tultuaan sinne Junno maksoi miehelle, mitä hän vaati, ja istui sitte rannalla olevalle kivelle. Hän katseli meren aaltoja, jotka ikäänkuin syleilivät rantaa, ja huudahti: »Oi maa, suloinen Suomi, minä tahtoisin, jos taitaisin, sua syleillä niin, kuin nuo aallot syleilevät meren rantaa; vaan minulla ei ole maata, ei kotoa», ja hän alkoi laulaa:
»Lepääpä lintunenkin omassa pesässään, vaan mull' ei maailmassa oo kotoa missäkään.»
Hänen laulaessansa kulki eräs pulska merimies sivuitse. Mies löi häntä olalle, sanoen: »Mitä sinä täällä sureskelet? Eivätkö sinun kultaiset kiharasi ole miellyttäneet morsiantasi? Entäpäs tätä! Ota aalto lemmikiksi ja laiva kodiksesi. Ei nuoren miehen sovi aikaansa viettää suremisella. Täällä on englantilainen laiva, johon olen hyyryn ottanut, siellä tarvittaisiin vielä yksi mies. Tule veikkoseni! Siellä saat hyvän palkan.»
»Vaikka vain», vastasi Junno. »Oppimaton olen siihen työhön, mutta eiköhän tuohonkin opi.»
»Tulet totta todellakin! Sepä olisi hupaista! Nyt ei minun tarvitse olla ainoana Suomen miehenä englantilaisessa laivassa. Tuleppa nyt, niin vien sinut katteinin tykö, hän on tuolla ravintolassa.» Junno meni kumppaninsa kanssa. Merimies puhui nyt katteinille Junnon mielivän merelle, ja katteini otti halulla tuon sorean ja kauniin pojan merimieheksi.
Junno otti hyyryn laivaan, kirjoitti pienen kirjeen enollensa ja pyysi ravintolan neitsyttä toimittamaan sen Porin postikonttoriin; ja ennenkuin päivä joutui puolelle, oli hän jo kaukana kotirannoiltansa meren kuohuvilla aalloilla.
* * * * *
Kun Näpsä oli tullut kotiin Junnoa saattamasta, meni hän rauhattomana levolle. Hän ei saanut unta silmiinsä, vaan odotti levottomasti aamun tuloa, sillä silloinpa toivoi hän saavansa tiedon, oliko Junno karannut. Yö tuntui Näpsästä pitkältä, mutta aamu tuli toki vihdoin, niinkuin myös tieto vangin karkaamisesta. Jo aikaisin aamulla saapui vanginvartija vaahtoisella hevosella Pöyhkeälään tuoden sanoman Junnon karkuun menemisestä. Hän sanoi käyneensä viiden aikaan vankia katsomassa, mutta, »kovinpa hämmästyin», lausui hän, »kun ainoastaan poikki viilatut kahleet olivat jäljellä ja vanki tipotiessään. Arvelimme parhaaksi häntä ajaa takaa Poriin päin, ehkä hän ei vielä ole kauas joutunut.»
»Tuiki turhaa on häntä hakea», vastasi eversti. »Hän kulkee metsiä ja saloja, ei hänen jälkiänsä niin löydetä, mutta paras on heti lähteä vallesmannin tykö ja käskeä hänen antaa kuulutuksia kirkkoihin, että otettaisiin vanki kiinni. Mies, jolla on semmoinen muoto kuin Junnolla, on pian tunnettu.»
Vanginvartija päätti tehdä, niinkuin eversti käski, ja riensi sitte matkoihinsa.
Kylvö ja Maissi olivat kovin suruissansa kuultuaan Junnon karanneen.
Heidän mielestänsä Junno nyt näytti enemmän syylliseltä.
»Voi Manni raukka», lausui Maissi, »jonka täytyy saada näin surullisia uutisia, kun hän meille tulee.» Hänen tätä juuri sanoessansa ajoi Manni pihaan. Kylvö ja Maissi menivät häntä vastaan.
»Voi mitä täällä on tapahtunut!» sanoi Manni. »Jumalan kiitos, että näen teidän vaaratta pääsneen tulipalosta.»
»Kyllä sopiikin Jumalalle olla kiitollinen», vastasi Maissi, »ja lähinnä häntä saamme kiittää Junnoa, joka henkensä kaupalla pelasti minut.» Ja nyt kertoi Maissi koko vaaransa Mannille, »mutta Junno raukkaa», lisäsi hän, »on kova onni kohdannut.»
»Mitä sanot? Onko valkea hänelle vahinkoa tehnyt? Missä hän on?» kysyi
Manni kiivaasti.
»Junno on polkemassa teitä tuntemattomia», vastasi Kylvö ja kertoi nyt, miten Junno oli joutunut kovaan onnettomuuteen.
»Junno on karannut», valitti Manni. »Sitä en olisi uskonut. Ken puhdassydämmisenä tahtoisi karkuun mennä?» Hänen tätä lausuessaan tuli Näpsä, tuoden Kylvölle kirjettä, joka juuri oli tullut everstin postilaukussa. Kylvö aukaisi kuoren, ja mikä kumma! Kirje oli Junnolta ja kuului näin:
»Eno hyvä!
Haikealla mielellä ja raskaalla sydämmellä käyn nyt teille tietoa antamaan, että olen lähtenyt pois vankeudesta, sillä koska näin, kuinka mahdotonta minulle olisi ollut pääseminen noista ilkeistä syytöksistä, päätin karkaamisella itseni vapauttaa, koska en tahtonut jäädä ihmisten syljettäväksi. Kuinka se laatuun kävi, en nyt jouda pitemmältä kertomaan, tahdon vain sanoa, että turhaa olisi minua hakea, sillä tämän kirjeen saadessanne olen jo kaukana meren aaltoja purjehtimassa englantilaisella laivalla. Takaisin en palaja, ennenkuin viattomuuteni on ilmi tullut, — vaan tapahtuuko se ikinä? Kuulenko enää kotimaani honkien huminata ja paimentorvien kaunista ääntä? — Mutta aika joutuu. Sanokaa hartahimmat tervehdykset Mannille sekä Maissille ja älkää minua pahoin tuomitko, pyytää
Junno.»
»Veli parka!» lausui Manni, kun kirje oli luettu. »Aina sinua kovat onnet kohtaavat. Viaton hän on, siitä olen vakuutettu ja sen hänelle tahtoisin kirjoittaa, mutta se olisi turhaa. Missäpä kirjeeni hänen saavuttaisi?»
Kylvö vei nyt Junnon kirjeen everstille, joka oli kovin harmissaan siitä, että vanki oli laivaan päässyt.
Manni ei tällä kertaa kauan viipynyt Pöyhkeälässä, sillä hänen mielensä kävi siellä haikeaksi. Jo päivän päästä läksi hän taas matkalle Eurajoen kartanoon päin.