KYMMENES LUKU.
Vuodet vierivät edellensä. Nyt oli jo neljä vuotta kulunut siitä, kuin Junno läksi ulkomaille, ja kerran vain oli häneltä kirje tullut. Siinä oli hän sanonut kaiken hänelle hyvin menestyvän ja nykyään pääsneensä perämieheksi. »Katteini on minua pitänyt kuin omaa poikaansa», kirjoitti hän, »vaan kotimaankaipaukseni on niin suuri, että voimani ja terveyteni ovat riutuneet.» —
Pöyhkeälässä oli jo taas kaikki entisellään, paitsi että Näpsä oli muuttanut Porin kaupunkiin. Eversti ja everstinna asuivat uudessa komeassa huonerivissänsä. Kylvö veisteli asunnossansa kukkahasioita ja keppejä kesäksi, ja Maissi, puutarhurin kaunein kukka, istui sykkivin sydämmin ommellen kamarissansa. Välimmiten hän katsahti toiselle puolen huonetta, jossa Manni kirjoitti pöydän ääressä.
Manni oli suorittanut kandidaattitutkintonsa ja aikoi joulun jälkeen taas lähteä Helsinkiin lukemaan papiksi. Nyt hän oli kotimatkalla, mutta oli taas tavallisuuden mukaan poikennut Pöyhkeälään. Hän tahtoi viipyä Kylvöllä muutaman päivän ja päätti saarnata pyhänä kirkossa. Nyt hän kirjoitti saarnaansa, joka kohta olikin valmis. Työnsä päätettyään Manni pyysi Maissia tulemaan kanssansa äitinsä haudalle. Mielellänsä Maissi lähti hänen kanssansa. Vakavina kulkivat molemmat, kunnes tulivat haudalle. Täällä alkoivat kyyneleet vieriä Maissin poskille, ja Manni lausui syvästi huoaten: »Junno raukka, missä hän lienee?»
»Häntä muistin minäkin juuri», sanoi Maissi ja lisäsi vielä: »Voi kuinka surkeaa, kun hänen täytyy syyttömästi kärsiä noin paljo.» Samassa he kuulivat yskähdyksen ja nyt näkivät myös akan, joka loi lunta lapiollansa.
»Tuo on Kahvi-Maija», sanoi Maissi. »Hän on hyvin ilkeännäköinen, ei hän ikinä katso suoraan ihmistä silmiin.»
Akka tuli heitä lähemmäksi, ikäänkuin olisi hänellä ollut jotain sanottavaa, mutta sanat muuttuivat aina yskäksi. Vihdoin, kun hän taas tuli heitä kohti ja jälleen kääntyi takaisin, meni Manni hänen luoksensa, kysyen: »Onko teillä minulle tai orpanalleni mitään asiaa?»
Kahvi-Maija yskähti ja vastasi: »Aioin vain kysyä, onko hauta, jonka vieressä seisotte, Pöyhkeälän Junnon äidin hauta?»
»On», vastasi Manni, »mutta miksi täällä tietä luotte?»
»Lukkari on minun palkannut tätä tekemään», vastasi Kahvi-Maija.
Manni ei sen enempää puhunut akalle, vaan läksi taas pois orpanansa kanssa Pöyhkeälään.
Kylvö istui ja luki kynttilän valossa, kun Manni ja Maissi kotiin tulivat. Tyttärensä sisälle tultua hän sanoi: »Maissi, laita iltanen pöydälle, sillä Mannin täytyy päästä aikaisin levolle, niin jaksaa hän huomenna saarnata, että kirkon seinät kajahtavat.» Pian kului ilta, ja kun kello oli yhdeksän, niin puutarhurin asunnossa jo kaikki makasivat syvässä unessa.
Pyhäaamuna kirkonkellojen soidessa kulki kansa kirkolle; kaikki pyrkivät sinne, vaikka ehkä kyllä erinkaltaisella mielellä. Kahvi-Maija näkyi myös joukossa, hän, joka tavallisesti myyskenteli kahvia kirkonajatkin.
Mannin saarnatessa oli väki kirkossa hiljaa, ainoastaan joku yskähdys kuului silloin tällöin. Manni puhui joulun tulosta, kuinka kaikki maallisesti valmistautuivat sitä ottamaan vastaan. Hän pyysi kaikkia myös hengellisesti valmistamaan itseänsä Vapahtajan tuloksi. »Puhdistakaa sydämmenne», puhui hän, »niin hyvin nuoret kuin vanhat. Ja sinä synnin velalla rasitettu ihminen, puhdista sinäkin sydämmesi, ennenkuin menet kynttilääsi sytyttämään! Sinä, joka olet unohtanut Vapahtajasi, muista, että kerran sinäkin nöyränä omistit hänen, kun ensi kerran notkistit polvesi alttarin juurelle. Joudu tunnustamaan syntivelkasi, vielä on armon aikaa. Puhdista sydämmesi, sytytä kynttiläsi ja ole valmis ottamaan Vapahtajaasi vastaan.»
Kun kirkonmenot olivat loppuneet, meni kansa tyytyväisenä kotiin; heillä oli ollut hyvä pappi. Manni oli onnellinen, hän oli saanut saarnata sydämmensä kyllyydestä, ja hän uneksi nyt tulevaisuudesta, kuinka hän kerran olisi kansan opettaja. Silloin olisi hänellä myös oma koti, vähäinen pappila, ja kukapa olisi sen vähäisen kodin sydän? — Näin ajatellessansa hän loi silmänsä Maissiin. Hetkisen vain kohtelivat heidän silmäyksensä toisiansa, ja he aavistivat molemmat, mitä ei suu vielä uskaltanut puhua. Kentiesi Manni vielä kauan olisi uneksinut, jollei akka, joka juuri tuli sisälle, olisi häntä häirinnyt. Se oli Kahvi-Maija. Hän pyysi Mannia kahdenkesken puhutella. Manni meni hänen kanssansa Maissin kamariin. Sinne tultuansa sanoi Maija: »Herra maisteri! Minä tahdon tulla syntivelkaani tunnustamaan; jo kauan on se rasittanut omaatuntoani. Monesti olen aikonut tunnustaa pahat tekoni, mutta olen pelännyt maallista häpeää. Eilenkin, kun näin teidät kirkkotarhassa, aioin tunnustukseni tehdä, mutta en rohjennut. Kuulkaa nyt: Veljenne on syytön. Näpsä tuon ilkeän työn teki, josta Junnoa syytettiin. Hän laski arkun veljenne piirongin laatikkoon, ja ne kalliit tavarat, jotka olivat arkusta poissa, tallensi hän minun tyköni, mutta nyt on jo osa rahaksi vaihetettu.»
»Miksi hän tahtoi Junnon päähän varkautensa?» kysyi Manni.
»Pääsyy ehkä oli, että hän sillä tavoin luuli paremmin pääsevänsä kaikesta huomiosta, mutta hänellä oli toinenkin syy. Hän luuli veljenne kautta tulevan ilmi, kuka hän oikeastaan oli. Hän pelkäsi Junnon tuntevan, että Näpsä ja rosvo, joka äitinne ryösti, oli sama mies; ja tiedättekö: Kalle, joka Eurajoen kartanosta ajettiin pois varkauden tähden, on tämä sama Näpsä.»
»Siinä on kylläksi yhdelle ihmiselle ansioluetteloa», lausui Manni. »Mutta teidän täytyy nyt mennä nimismiehelle kertomaan tämä asia. Varastetun kalun tallentajalla on sama edesvastuu kuin varastajallakin, mutta älkää pelätkö, tämä maallinen rangaistus ei kauan kestä. Rientäkää vakavilla askelilla eteenpäin, niinkuin olette alkanut. Silloin saatte kalliin tavaran omaksenne, semmoisen, jota turhaan muuten hakisitte, nimittäin omantunnon rauhan.»
Akka lupasi sen tehdä ja läksi pois.
Kun Manni taas tuli Kylvön ja Maissin luo, oli hän kovin kalpea, niin että Maissikin heti sen huomasi ja kysyi: »Voitko pahoin?»
»Enpä oikein hyvinkään», vastasi Manni, »vaikka minulla on iloitsemisen syytä», ja nyt kertoi hän Kahvi-Maijan ilmoituksen.
Pari päivää tämän jälkeen tuli nimismieheltä tieto Pöyhkeälään sekä
Näpsän että Kahvi-Maijan kiinni panemisesta; tätä tietoa oli Manni juuri
odottanut, mutta sen nyt saatuansa ei ollut hänellä enää aikaa viipyä
Kylvöllä, vaan hän sanoi sydämmelliset jäähyväiset ja matkusti pois
Pöyhkeälästä.
* * * * *
Eurajoen kartanossa olivat jo joulukynttilät sytytetyt, mutta Mannia ei vielä kuulunut. Patruuna kulki huoneesta huoneeseen. Hän oli levoton ja sanoi: »Eihän poikamme vain liene kipeänä, kun ei jo tule kotiin. Oudolta tuo näyttää, mutta odotetaan kumminkin vielä, ennenkuin alamme juhlamme.»
Tyyne katseli myös akkunasta ulos ääneti: aavistus nousi hänen sydämmeensä. Hän meni kamariinsa, ja katkerat kyyneleet vuotivat hänen silmistänsä. Patrunessa, joka tuli hakemaan tytärtänsä, löysi hänet näin itkevänä ja lausui lempeällä äänellänsä, laskien pehmeän kätensä Tyynen olalle: »Lapseni, sinulla on ollut vähäinen vastoinkäyminen; minä arvaan, mistä murheesi tuli. Olisit toivonut Mannin kiiruummin rientävän tykösi.» Tyyne nojasi kauniin päänsä äitinsä rintaa vastaan, sanoen:
»Minä aavistan, missä hän on viipynyt; onhan se vallan luonnollista, sillä Maissi on ylen ihana ja hempeä. Mutta, äitini, minä itken, se huojentaa sydäntäni.»
»Itke, lapseni, mutta muista, että monta toivetta meiltä elämässämme haihtuu kuin saippuakellot ilmaan, ja meidän tulee kuitenkin jalosti pyrkiä eteenpäin. Hänen näin puhuessansa kuului porokellon ääni. »Nyt hän tulee», huusi Tyyne, »ja silmäni ovat punaiset itkusta. Minun täytyy pestä ne, ettei hän mitään huomaa.» Näin sanottuansa hän meni pyyhkimään silmiänsä raikkaalla vedellä, ja patrunessa riensi Mannia ottamaan vastaan.
Manni oli jo patruunan kanssa salissa, kun patrunessa tuli häntä tervehtimään, sanoen: »No terve tultuasi! Kauan olet antanut meidän odottaa. Luulin jo saavamme viettää joulujuhlamme ilman sinua.»
»Kyllä vähällä pitikin», vastasi Manni ja kertoi nyt, miten oli saanut tiedon Junnon viattomuudesta, sekä viipyneensä Pöyhkeälässä siksi, kuin sai kuulla Näpsän kiinni pannuksi. Tyyne tuli myös tervehtimään Mannia, ja kuultuansa, miksi kasvattiveljensä oli viipynyt, oli hän taas tyytyväinen ja saattoi iloisella mielellä viettää joulujuhlaansa.
Kolmantena joulupäivänä oli kutsut maanviljelijä paroni S—n luona. Tämä paroni oli nuori rehellisenluonteinen mies; hänen käytöksensä oli jalo ja miellyttävä. Hänellä oli kartano, jonka viljavat maat olivat kuuluisat; emäntä vain puuttui vielä kartanosta. Nyt kuiskattiin joka haaralta, että paroni oh mieltynyt Tyyneen, ja että kemut olivat aivan Tyynen tähden.
Ilta tuli, jolloin oli lähteminen paroni S—lle. Patruuna Palmu ja patrunessa ajoivat toisella hevosella, Manni Tyynen kanssa toisella. Kuu paistoi kirkkaana, tuhansia tähtiä tuikkaili taivaalla, ja härmäiset puut seisoivat somina valkoisessa viitassansa. Tyyne katseli luonnon kauneutta, ja kaikki oli hänen mielestänsä ylen ihanata. Hän oli niin onnellinen, kun istui Mannin sivulla, että olisi toivonut matkan kestävän hyvin kauan, mutta nytpä he olivat jo matkansa päässä, sillä tuossapa oli S—n kartano. Manni auttoi Tyyneä pois reestä, ja sitte he läksivät sisälle. Saatuansa päällysvaatteet yltänsä he menivät saliin, jossa paroni otti heidät vastaan. Hän saattoi patrunessan sohvaan istumaan, ja Tyyne meni muitten naisten joukkoon, loistaen parvessa ylinnä. Hänellä oli valkoiset vaatteet ja mustissa hiuksissansa purppurainen nauha, jossa kiiltävät helmet kimaltelivat. Tässä puvussa hän näytti ylen sorealta ja kauniilta.
Paroni S. kulki huoneissansa kohteliaasti puhutellen kaikkia vieraitansa, mutta hänen silmänsä katsahtivat useasti yhdelle suunnalle — sinne missä Tyyne istui.
Palvelijat kävivät edestakaisin salissa tarjoten virvokkeita, ja kun ensimmäiset herkut olivat nautitut, kuului viulujen soitto. Nuoret herrat kokoontuivat vähitellen salin keskelle, ja vetäen hansikkaat paremmin käteensä he katsoivat neitosten parista itsellensä sopivan kumppanin, jota sitte menivät pyytämään kanssansa tanssiin.
Paroni meni nyt suoraan lattian toiselle puolelle, sinne missä Tyyne istui, ja samassa pyörähti tuo sorea pari keveästi ympäri salin, ja toiset seurasivat heidän esimerkkiänsä. Toisen kerran näemme taas Tyynen pyörähtelevän lattialla, vaan nyt Mannin kanssa. Hän näyttää onnelliselta, nyt olisi hän tanssinut vaikka kuinka kauan.
Rouva P. ja rouva T., jotka aina paljon tiesivät maailman asioita, puhuivat juuri keskenänsä näistä kahdesta. »Näetkö», kysyi rouva P., »kuinka ihastuneelta Tyyne näyttää? Saapa nähdä että 'kotokissa hiiren vie'. Sanoppa minua valehtelijaksi, jollei tuo kaunis maisteri Salo saa häntä vielä omaksensa ja patruunan koko rikkautta myötäjäisiksi; paroni saa rukkaset, että häilähtää vain.»
»Äläpä sano», virkkoi rouva T—, »Tyyne on vartonut vain paronin kosintaa eikä ole muista huolinutkaan. Minun tyttäreni kuuli juuri pappilan Sannilta, että Palmun emännöitsijä-mamselli oli puhunut hänelle Tyynen sanoneen, että hän ei ikinä ota muuta kuin vapaasäätyisen miehen; ja saatpa nähdä, että tuota pikaa saamme häät.»
Niin kuiskailivat rouvat, mutta Manni seisoi kynnyksellä, nojaten oveen. Hän katseli Tyyneä ja ajatteli: »Tosiaan hän on kaunis, niinkuin ruusu, joka kukkasten joukossa kauneimpana loistaa, mutta — hempeämpi ruusua on kuitenkin kaino lemmenkukka puron rannalla, ja hempeämpi Tyyneä on Maissi tuolla Kokemäenjoen rannalla.» Patruuna herätti Mannin hänen ajatuksistansa, sanoen: »Lähtekäämme nyt jo kotiin, ilta on joutunut.» Mutta samassa tuli paroni ja pyysi heitä viipymään vähäisen, sillä viimeinen katrilli oli vielä tanssittava. Nyt hän viittoi viulunsoittajille, että alkaisivat soittaa, ja seisoi kohta, Tyyne sivullansa, katrillia alkamassa. Sillä ajalla, kuin toinen puoli katrillin tanssijoista pyörähteli lattialla, istui paroni jutellen Tyynen kanssa, kunnes oli heidän vuoronsa mennä tanssimaan. Mitä he juttelivat, sitä ei kukaan kuullut, eivät nuo kaikkitietävät rouvatkaan, mutta tavallisuutta pikemmin katrilli loppui. Paroni näytti vakavalta, eikä toivo enää loistanut hänen silmistänsä, niinkuin tanssin alussa.
Paronin vieraat sanoivat jäähyväiset ja läksivät kukin pois. Kotiin tultuansa sanoi Manni Tyynelle: »Minä pelkään paronin saaneen sinulta rukkaset, sillä hän oli varsin muuttunut viimeisen katrillin tanssittuansa. Hän on jalo mies, oikein sinun vertaisesi, Tyyne; olisin suonut sinut hänelle.»
»Minä en häntä rakasta enkä sen vuoksi tahdo häntä ottaa», vastasi
Tyyne.
»Et suinkaan ilman rakkautta, mutta en ymmärrä, miksi et häntä rakastaisi. Hän on korkeasukuinen, kaunis ja kaikin tavoin ylevä mies. Jokaisen neidon pitäisi tämänlaiseen mieheen rakastuman, jos vain sydämmensä vielä on vapaa.»
Tyyne punastui ensin, vaan pian katosivat ruusut hänen poskiltansa. »Manni olisi suonut minut paronille, ilman että se hänen sydäntänsä vähääkään olisi haitannut; Manni ei minua rakasta», ajatteli hän ja sanoi nyt: »Manni, älkäämme enää puhuko paronista, sillä minulle on se ikävää.»
Samassa tuli patruuna sisälle saliin, jossa Manni ja Tyyne istuivat. Hän hymyili nähdessänsä heidän ystävällisesti juttelevan keskenänsä ja meni mitään sanomatta huoneen lävitse. Mutta Tyyne toivotti Mannille hyvää yötä ja läksi isänsä jälkeen.
»Tyttöni», sanoi patruuna, »kuulin äidiltäsi, että olet hylännyt paronin. No, noh, älä punastu, en minä tuosta huoli. Seuraa sinä omaa mieltäsi. Torpan poika saattaa olla yhtä hyvä kuin vapaasukuinenkin, sillä ainoastaan tieto ja taito ja sydämmen ylevyys miehen jalostuttavat.»
Tyyne ei puhunut mitään, hän vain taputteli isäänsä ja läksi sitte kamariinsa ajatellen: »Isäni on aina vain siinä uskossa, että Manni rakastaa minua, enkä minä henno ilmoittaa hänelle tämän toivon olevan turhaa —»
Tyynen mentyä jäi Manni vielä hetkeksi istumaan saliin. Hän sanoi itseksensä: »Olisiko mahdollista, että Tyynelle olen veljeä rakkaampi? Kuinka kumma, etten ole sitä ennen huomannut! Voi toki, että niin täytyy olla.» Hän meni kamariinsa, ja yö joutui puolelle, ennenkuin uni tuli vapahtamaan häntä noista sotaisista ajatuksista, jotka eivät selvälle saaneet, oliko hän kiitollisuudesta velvollinen rakkautensa uhraamaan.