YHDESTOISTA LUKU.
Toista vuotta on kulunut siitä, kun Manni tuli kandidaatiksi. Hän oli nyt suorittanut viimeisen tutkintonsa yliopistossa ja kulki iloisena Mikonkadun varrella olevaa asuntoansa kohti, vaan tässä hän tapasi kumppaninsa Nikku Saaren, joka sanoi: »Veikkoni, oletko pian valmis matkustamaan Helsingistä? Minä aion heti lähteä.»
»En joudu vielä tänä päivänä», vastasi Manni, »sillä minun on kirjoittaminen veljelleni. Jo viime kesänä kirjoitin hänelle, että hän on syyttömäksi julistettu, vaan häntä ei kuitenkaan ole kuulunut. Nykyään sain häneltä kirjeen, jossa hän sanoo, ettei ole täältä mitään tietoja hänelle tullut. Nyt olen päättänyt päällekirjoituksen panna hänen katteininsa rouvalle Englantiin, ehkä kirje silloin löytää omistajansa. Vaan tuleppa nyt sisälle asuntooni, niin saamme jutella.» Ystävät menivät, ja Nikku sanoi sisälle tultuansa Mannille:
»Sinun täytyy tulla meille, ennenkuin jätät Helsingin. Muista, että olemme olleet kumppanit ja hyvät ystävät aina siitä kuin lukioon tulimme, ja nyt olemme vielä yhdessä suorittaneet viimeisen tutkintomme yliopistossa. Mutta täältä lähdettyämme
»Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla.»
»Kiitos, Nikku, eihän kotisi ole täältä Helsingistä kaukana, ja halusta tulen, vaikka olisi matka pitempikin.»
»Vielä on toinenkin asia, jonka tähden sinun nyt erittäinkin täytyy meille tulla, sillä parin päivän päästä vietetään minun kihlajaiseni.»
»Sinun? Miksi et siitä ennen ole kertonut?»
»Sen vuoksi, että vasta toissapäivänä sain varman tiedon siitä. Katsoppas, yhden askeleen olen sinua edemmäksi joutunut, vaan kun sinä tulet meille ja näet kaikki kaunottaret pitäjässämme, niin kentiesi ei sinunkaan sydämmesi syki aina yhtä yksitoikkoisesti.»
»En huoli niistä enempätä kuin tämän kaupunginkaan neitosista.»
»Varo vain! Minä näin kotonani käydessäni niin ihanan neitosen, että heti olisin häneen mielistynyt, jos vain minulla vielä olisi sydämmeni tallella ollut, mutta se oli jo mennyt matkoihinsa.»
»Pitkiä puheita pidät, mutta et muista sanoa morsiamesi nimeä.»
»Sitä et saakkaan tietää, ennenkuin tulet kihlajaisiin. Mutta nyt, näemmä, ihmiset jo rientävät asemalle; kohta juna lähtee. Hyvästi nyt, veikkoni, ja terve tultua sitte kotiini!»
Nikku meni, ja Manni rupesi kirjoittamaan Junnolle. Sitte oli hänellä vielä yhtä ja toista tehtävänä Helsingissä, mutta toisena päivänä hän läksi Nikun kotiin, jossa hänet otettiin sydämmellisesti vastaan.
Rovasti pyysi heti Mannia kutsumaan itseänsä sedäksi ja ruustinna tädiksi. Manni tunsi itsensä niin tutuksi täällä, kuin jos olisi kotonansa ollut, ja rovastin kanssa hän oli pian vilkkaassa puheessa. Mutta Nikku keskeytti heidät, sanoen: »Tule, Manni, katsomaan kotoani ulkopuoleltakin.» Tähän oli Manni heti valmis, ja nyt ystävät menivät ulos.
Pappila oli kauniin järven rannalla, ja toisella puolen salmea pilkoitti koivikossa valkoiseksi maalattu talo. Osottaen sormellansa tätä taloa kohti sanoi Nikku Mannille: »Katso, tuossa valkoisessa talossa on minun onneni. Siellä Niemelässä asuu Salli Pohjantähti.»
»Salli Pohjantähti! Sen nimen olen kuullut jolloinkin. Hupaista olisi häntä nähdä.»
»Huomenna jo näet hänet», sanoi Nikku. »Toista hänen vertaistansa ei löydykkään, jos ei juuri hänen ystävänsä, tuo ihana neito, josta Helsingissä sinulle puhuin.»
Manni ja Nikku kävelivät ulkona jutellen ja nauttien kesäilman kauneutta, kunnes tultiin kutsumaan heitä illalliselle; vaan illalla, kun olivat hyvää yötä toivottaneet rovastille ja ruustinnalle, kesti heillä vielä juttua aina puoliyöhön asti.
Aamulla heidän herättyään paistoi aurinko jo korkealla taivaalla. Nikku iloitsi siitä, että päivä oli kirkas, sillä: »Niemelässä», sanoi hän, »on vähän huoneita, mutta kauniilla ilmalla sopii vierasten istua ulkonakin Niemelän kauniissa puistossa.»
Nikku läksi aamupäivällä Niemelään, mutta Manni meni sinne rovastin ja ruustinnan kanssa kuuden aikaan iltapuolella. He läksivät veneellä ja pian olivatkin vähäisen lahden poikki soutaneet. Rannalla oli Nikku heitä vastassa. Hän sanoi Niemelässä olevan jo paljon vieraita, ja Mannille hän kuiskasi: »Varo vain sydäntäsi! Pelkään, ettei ole rahtuakaan sinulla tallella, kun jätät Niemelän.»
»En olekkaan vaarassa, siitä vaikka vetoa pitäisin», vastasi Manni.
»Noh pidetäänpä vain», sanoi Nikku, »ja päätetään, että minä, jos voitan, saan häissänne lukea vihkisanat, vaan jos toisin käy, tulet sinä Sallin ja minun häihini meitä vihkimään. Eikö niin?»
»Olkoon vain niin», vastasi Manni hymyillen.
He menivät nyt sisälle, ja Nikku saattoi Mannin paronittaren luo, esitellen hänet. Sitte hän vei ystävänsä morsiamensa tykö ja sanoi: »Tässä, Salli, näet parhaan ystäväni.»
»Minä olen jo kauan tuntenut teidät», lausui Salli. »Aivan sellaiseksi, kuin olette, olen mielessäni kuvaillut teitä, sillä sulhoni on niin eloisasti kertonut teistä minulle.» Sallin puhuessa aukeni ovi, ja neitonen tuli salin viereisestä kamarista sisälle. Salli katsoi hymyillen sulhoonsa ja sanoi sitte Mannille: »Katsokaa, maisteri, vähäisen ympärillenne! Näettekö seurassamme täällä yhtään tuttavaa?»
Manni loi silmänsä ympäri salia ja huudahti hiljaa: »Maissi!» ja meni tervehtimään orpanatansa, joka punastuen tuli häntä vastaan. Maissi oli ihanampi kuin koskaan ennen. Hänellä oli valkoiset vaatteet, ja kiehkura sinisistä lemmikeistä oli sidottu hänen hiuksiinsa, mutta hänen keltaiset kiharansa riippuivat tavallisuuden mukaan kiiltävinä ja pehmeinä hänen olallensa.
Manni puhui kauan orpanansa kanssa, ja kun hän vihdoin jälleen palasi ystävänsä luokse, kuiskasi Nikku hänelle: »Kumpi meistä vedon voittaa?» Manni hymyili vain eikä vastannut mitään.
Illan ajalla hajosi enin osa nuorisosta puutarhaan. Useimmat olivat piirisillä ruohostossa. Manni ja Maissikin pyörähtelivät mukana, mutta vähän aikaa tanssittuansa he menivät Nikun ja Sallin kanssa keinulavitsalle. Sulho ja morsian eivät saaneet kauan istua, sillä yksi ja toinen tuli heitä hakemaan piiritanssiin, ja pian olivat Manni ja Maissi yksin lavitsalla. Manni sanoi nyt: »Tämä päivä on ollut erittäin hupainen minulle, sillä minä olen nähnyt parhaan ystäväni onnen ja vieläpä sain nähdä sinutkin; sitä en olisi aavistanutkaan. Sano, Maissi, miksi punastuit täällä ensin nähdessäsi minut? Oliko se ilosta?»
»Mitä kysytkään? Enkö olisi ollut iloinen nähdessäni orpanani, ja erittäin nyt, kun olin aivan vieraassa seurassa.»
»Ymmärsinkö väärin punastumisesi, Maissi? Sano, ainoastaan sukulaisuudenko vuoksi sinä iloiseksi tulit minua nähdessäsi?»
Maissi ei ennättänyt vastata, sillä Nikku tuli juosten Mannin tykö ja toi hänelle kirjeen, jonka päällekirjoituksen alle oli kirjoitettu: »Tärkeätä.» Manni aukaisi kirjeen, luki ja sanoi sitte: »Kirje on Eurajoelta, tädiltäni. Setäni on sairastunut, ja tätini sanoo kirjeessänsä, että kiiruhtaisin kotiin, sillä setäni kentiesi ei enää kauan elä, ja hän tahtoisi ennen kuolemaansa tavata minua.»
»Täytyykö sinun nyt heti jättää meidät?» kysyi Nikku.
»Täytyy kyllä, vaikka hupaista olisi ollut täällä vielä viipyä, jollen olisi näitä sanomia saanut.» Manni ojensi nyt hyvästijätöksi Maissille kätensä kysyen:
»Viivytkö kauan täällä?»
»En», vastasi Maissi, »minä olen jo pian aikonut lähteä kotiin.»
»Kun vain kotoani pääsen», kuiskasi Manni, »tulen Pöyhkeälään, jos nyt tahdot antaa minulle yhden muistokukan kiehkurastasi.» Maissi taittoi kukkasen ja antoi sen orpanallensa. Manni tallensi sen ja kiiruhti jäähyväisiä sanomaan.
Nikku saattoi Mannin pappilaan ja palasi sieltä takaisin Niemelään, mutta Manni ajoi täyttä laukkaa Eurajoelle päin. Hän ajoi yöt ja päivät, kunnes joutui Eurajoen kartanoon. Ensi kerran hän tuli kotiinsa, niin ettei kukaan ollut häntä vastassa. Hän tuli eteishuoneeseen, otti vaatteet päältänsä ja aukaisi sitte varovasti salin oven. Siellä istui Tyyne itkien, nojaten kaunista päätänsä käsiänsä vastaan. Nähtyänsä Mannin hän lausui: »Ah, Manni! Olipa onni, että tulit. Isäni on sinua odottanut malttamattomuudella. Hän elää vielä, mutta ei jaksa enää puhuakkaan oikein selvästi, ja tohtori sanoo, että isä sairastaa viimeistä tautiansa.»
»Menkäämme häntä katsomaan», sanoi Manni.
He menivät sairaan huoneeseen. Patruuna hengitti raskaasti vuoteellansa,
silmänsä olivat kiinni; hän ei nähnyt, että Manni tuli huoneeseen, mutta
Manni kuuli, kuinka hän hiljaa sanoi itseksensä: »Aika rientää loppuun.
Voi jospa Manni tulisi!»
Manni lähestyi hänen vuodettansa sanoen: »Setäni, tässä olen.»
Patruuna aukaisi silmänsä, ja vieno hymy näkyi hänen huulillansa. Hän otti Mannin käsiin kiinni, lausuen: »Vieläpä saan nähdä rakkaan muotosi. Minun poikani! Sinä olet aina — — minulle — iloa tehnyt.» Sitte hän sanoi vielä: »Tyyne, rakas lapseni, tule tänne», ja tarttuen tyttärensä käteen kiinni hän puhui: »Lapseni, te olette olleet rakkaat kasvinkumppanit, ja olkaa tästedes turvana toisillenne elämänne loppuun asti.» Hän ei enää nähnyt, että joka veripisara oli poissa Mannin poskilta, hän ei tuntenut, kuinka Tyynen käsi vapisi, vaan lausui lempeästi katsellen heitä: »Jumala teille antakoon siunauksensa!» — Sitte hän sanoi jäähyväiset puolisollensa ja, nukkui kuin uneen.
Suuresti kaivattiin patruunaa kartanon alueella, vaan vielä enemmän itse kartanossa; mutta Mannilla ja Tyynellä oli paitsi kaipausta vielä toinenkin murhe, joka rasitti heitä, ja tämän murheen tuotti heille patruunan viimeinen pyyntö. He tiesivät nyt hänen hartaimman toivonsa olleen, että he olisivat rakastaneet toisiansa, ja tämä hänen viimeinen toivonsa oli pyhänä pidettävä. Ensimmäiset päivät kuluivat kuitenkin, vaikka hitaastikin, kaikenlaisessa touhussa, siksi kuin hautajaiset olivat ohitse, mutta sitte oli sekä Mannin että Tyynen ikävämpi. He kaipailivat sanomattomasti patruunaa, mutta eivät kumpikaan puhuneet kaipauksestansa; he olivat vieraammat toisillensa kuin koskaan ennen. Tämä tuntui Tyynestä katkeralta, ja hän ajatteli itseksensä: »Vielä vähän aikaa koetan taistella sydämmeni kanssa, mutta sitte täytyy muutoksen tapahtua.» Niin ajatteli Mannikin, mutta hän ei ymmärtänyt, mitä tehdä. Hän oli mielestänsä velvollinen täyttämään kasvatti-isänsä viimeisen toivon, ja se tuntui kovin raskaalta.
Hän istui eräänä iltana joen rannalla tätä miettien ja päätti kirjoittaa Maissille syyn, miksi hän ei Pöyhkeälään tullut, vaikka lupasi. — Laulurastaan moniääninen viserteleminen kuului metsästä, ja Manni kuunteli sitä ajatellen itseksensä: »Sinä, lintunen, olet onnellinen, kun saat vapaana metsässä lauleskella. Voi, kun raukesi toivoni tyhjään! Nyt vasta tunnen, kuinka kallis vapaus on.»
Hänen näin ajatellessansa laskeutui pehmeä valkoinen käsi hänen olallensa, ja Tyynen lempeä ääni sanoi: »Veljeni, kasvinkumppanini, etkö tahdo uskoa minulle murhettasi? Puhu suoraan sydämmesi ajatukset niinkuin ennen — vaan ei — älä puhu, minä tahdon ne sinulle sanoa. — Kuule! Lintunen häkissä kaipailee vapautta; veljeni sitä kaipailee — vaan niin ei pidä oleman. Lennä, lennä lintusena tuon hempeän kukan luokse, joka kasvaa Kokemäenjoen rannalla, ja vie se pesääsi. Ota Maissi omaksesi, ja minä tahdon hääpäivänä myrtin sitoa hänen päähänsä. Etkö silloin ole onnellinen?»
»Tyyne! Toisin oli isämme tahto.»
»Hän tahtoi ainoastaan perustaa onnemme, ja näin hänen tarkoituksensa parhaiten tulee täytetyksi. Kun sinä lähdet pois täältä, koetan astua jälkiäsi niin, että pidän huolta köyhistä alustalaisistani. Sinulta voitan täyden veljellisen rakkauden, ja silloin olen onnellinen!»
»Tyyne, sinä tunsit minut paremmin kuin luulin, mutta nyt vasta minä tunnen oikein jalon sisareni.»
Tyyne riensi pois rannalta. Hän meni äitinsä luokse ja kertoi vapisevalla äänellä, mitä hän Mannin kanssa oli päättänyt. Patrunessa lausui: »Tyttäreni, sitä sinulta odotin; nyt olet minun oma ylevä Tyyneni.» Mutta Tyynen voimat olivat loppuneet, ja hän meni kamariinsa katkerasti itkemään.
Manni ei enää kauan viipynyt Eurajoen kartanossa, sillä hänen oli lähteminen Turkuun papintutkintoansa suorittamaan. Hän päätti kuitenkin ensin lähteä Pöyhkeälään.
* * * * *
Pöyhkeälässä Maissi istui kamarissaan katsellen kädessään olevaa kuivettunutta lemmikkikiehkuraa. Isänsä huusi häntä, mutta Maissi ei kuullut muuta kuin varpusten livertelemisen katon räystäältä. Silloin Kylvö huusi toisen kerran: »Maissi, kuuletko?»
»Mitä, isäni, tahdotte?» kysyi Maissi.
»Että menisit sitelemään kukkasia keppeihin.»
Maissi meni heti, mutta Kylvö mutisi itseksensä: »Hm — tyttöni pää on vallan pyörällä, ei hän kuule ja tuskin hän enää näkeekään. Hm, kelpo poika tuo Manni, mutta mitä hän täällä Maissia käy kurkistelemassa.» Näin ajatteli Kylvö, vaan Maissi kulki puutarhassa sidellen kukkasia ja ajatteli sitoessansa: »Missä viipyy Manni? Hän lupasi pian tulla, mutta nyt on jo viikkojakin kulunut, ja näinpä laulaa suuri runoilijamme:
»Lempivää mi pidättävi paula? Sorsana hän soutaa järven poikki, yli vuorten kotkan siivin kiitää, palajaa jo ennen puolta päivää, kun vast' yöksi tiettiin tulevaksi.»
Juuri hänen näin ajatellessansa kuului jalan ääni, ja Manni seisoi hänen vieressänsä, sanoen: »Kauemmin viivyin, kuin luulin, sillä setäni nukkui viimeiseen uneensa, ja sentähden sain monta estettä, joista toiste tahdon jutella; mutta niin pian kuin pääsin, tulin, sillä sydämmeni vaati minua tänne. Maissi! Siitä asti, kuin ymmärsin, mitä rakkaus on, ymmärsin myös, että sinä olet sydämmeni lemmitty, ja nyt pyydän varman vastauksen siitä, mitä tuo kaino muistokukka ainoastaan antoi minun aavistaa!»
Mitä Maissi kuiskaten vastasi, sen kuuli Manni ja oli onnellinen. Lintu, joka istui oksalla, kuuli myös kuiskeen ja lauloi sen kullallensa.