YHDEKSÄS LUKU.
Oli toukokuun alkupuoli, ja meri aaltoili taas vapaana jääpeitteestään. Huoneitten seinuksilla näkyi jo muutamia nokkosruohon ja koiranputken alkuja, ja leivonen ilmassa viserteli, ilmoittaen että kevät oli tullut. Ihmisiä kuljeskeli edestakaisin kaupungin kaduilla, ja Hilja oli myöskin ulkoilmaa nauttimassa muutamain ystäväinsä seurassa, mutta riensi nyt kotiin, koska päivä oli jo puolessa, ja Hiljalla oli vielä yhtä ja toista valmistettavana illaksi, sillä hän oli kutsuttu pitoihin Anna K—n vanhempien luo.
Illalla Hilja meni kamariinsa, aukaisi vaatekaappinsa ja tuumasi, mikä puku hänelle nyt olisi sopivin. Hän valitsi kauan aikaa, sillä näistä vaatteista oli toinen toistansa somempi, ja otti sitte sen vaaleansinisen silkkipuvun, jota hän silloin sovitteli yllensä, kun Paavo niin äkkiarvaamatta sisälle tuli; se oli vielä uudistamatta. Pikaisesti hän pukeutui ja sitoi mustiin kiharoihinsa valkoisen kukkakiehkuran.
Kenraalinnan täytyi olla kotona, sillä hän ei voinut hyvin, ja Hiljan oli sen vuoksi yksin meneminen. Hän oli juuri valmis lähtemään ja aikoi mennä hyvästi sanomaan tädillensä, kun eteishuoneesta kuului kellon helisyttäminen. Hän meni nyt itse ovea aukaisemaan, ja Paavo tuli sisälle. Hilja punastui ja hämmästyi, niin että tuskin saattoi hyvää päivää sanoa. Hän häpesi Paavoa, sillä nytpä tuo onneton silkkipuku taas oli hänen yllään. Paavo loi heti silmänsä Hiljan vaatetukseen. Hilja huomasi sen ja luuli nuhteita saavansa, mutta siinä hän erehtyi, sillä Paavo sanoi vain:
»Sinä olet näemmä pitoihin menossa, mutta en pyydäkkään sinua viivyttää, sillä minä tahdoin vain tulla hyvästi sanomaan, koska ylihuomenna aion lähteä ulkomaille.»
»Ulkomaille!» huudahti Hilja.
»Niin, minä lähden vuodeksi ja kukatiesi pariksikin.»
»No tule toki kamariini hetkiseksi», sanoi Hilja. »Enhän ollenkaan osannut tätä ajatella. Ja miksi näin kauan olet meiltä poissa ollut?»
Vakavasti katsellen Hiljaa, lausui Paavo: »Minulla on ollut, niin paljo työtä, etten olisi helposti joutunutkaan, enkä luullut, että sinä minua kaipaisit; senpä vuoksi oli mielestäni paras pysyä työssäni.» Tämän sanottuaan katseli hän muutamia kirjoja, jotka olivat vähäisellä kirjahyllyllä, ja hänen käteensä sattui tulemaan se kirja, jonka hän oli Hiljalle syntymäpäivälahjaksi antanut. Kirjan kannella oli vähän tomua, jonka Paavo pyyhkäisi pois. Tätä tehdessään katseli hän taas Hiljaan, mutta ei puhunut mitään. Hilja punastui, sillä hän tiesi, että kirja oli monta aikaa ollut viljelemättä. Hän oli maailman touhussa sen unhottanut ja luuli nyt tästä nuhteen näkevänsä Paavon silmissä, vaikkei se kuulunutkaan sanoissa, sillä lempeät olivat Paavon sanat, kun hän kirjasen pois laski, lausuen:
»Hilja, älä pahastu, vaikka sinua joskus olen moittinut, sillä sen vuoksi, että sinä olet minulle — että olen sinun ystäväsi, senpä tähden sen tein.»
Paavo aikoi sanoa: sen vuoksi, että sinä olet minulle rakas; mutta hän pidätti sanansa, sillä hän tahtoi vielä nähdä, oliko Hiljalla ne ominaisuudet, joita hän vaati sillä olevan, jonka omaksensa pyytäisi.
Hilja ojensi kätensä Paavolle, sanoen: »Ystävyytesi on minulle kallisarvoinen, ja minä tiedän kyllä, että sitä paljonkin kaipaan sinun poissa ollessasi.»
Vähän aikaa oli Paavo ääneti, hänen sydämmessään liikkui sotaisia ajatuksia, mutta vihdoin hän lausui: »Nyt täytyy minun jo mennä pois, että sinäkin pääset, kuhun aiot. Sano kenraalinnalle paljon terveisiä, koska en häntä nyt voi tavata — ja hyvästi, Hilja, muista minua!» Tämän lausuttuaan hän riensi pois, ikäänkuin hän olisi pelännyt enemmän sanovansa.
Hilja oli nyt yksin. Hänen sydämmessään tuntui tyhjyys ja ikävyys. Hän kulki lattian poikki, katsahtaen samassa sivulle päin, ja näki peilissä kuvansa; silloin seisahtui hän, sanoen itseksensä: »Oh, tuota turhamaista naista! Eipä Paavokaan sinua rakasta; jos hän sen tekisi, olisi hän rakkautensa varmaankin nyt ilmoittanut, kun hän pois läksi, — ystävänänsä hän vain minua pitää. Noh, samaten olkoon hän vain ystävä minulle! Kuinka saattaisi Paavo minusta mitään pitää — olenko minä kalliin Suomen vaatimaton hempeä neito? En, en. Pois nuo turhat koristukset!» Hilja meni ja riisui kiiruusti pois kalliit vaatteensa, pukeutui sitte valkoisiin hohtovaatteisiin ja oli nyt valmis lähtemään. Ensin hän meni kuitenkin kenraalinnaa katsomaan ja sanomaan Paavon jäähyväisiä.
Mielihyvällä kenraalinna katseli Hiljaa ja toivotti hänelle hupaista iltaa. Hilja sanoi hyvästi ja läksi pois.
Hänen sydämmessään vallitsivat nyt hänen hyvät hengettärensä, mutta maailman kohinassa semmoiset pian pois karkoitetaan. —
Hilja tuli nyt Anna K—n loistavaan kotiin, jossa jo tanssittiin paraikaa. Hän riisui päällysvaatteet yltänsä ja kuuli silloin eteishuoneen viereisestä kamarista, miten eräs neito sanoi Anna K—lle: »Oletko huomannut, kuinka paroni on ollut vakava tänäpäivänä? Onkohan kumminkin totta, mitä puhutaan, että hän on rakastunut Hiljaan? Hän on monelta kysynyt, tietävätkö, miksi ei Hilja ole täällä.»
»Paroni? Hän on kohtelias kaikille, mutta älä luulekkaan, että hän piparkakunleipojan tyttärestä huolii. Kyllä paroni saa muitakin. — Hilja on koko nätti tyttö mutta —» enempää ei Hilja kuullut, sillä häntä inhotti olla kuuntelijana, jonka vuoksi hän kiirehti tanssisaliin. Annan äiti siellä otti hänet vastaan, ja kohta riensi Annakin häntä simahuulin tervehtimään.
Katrillin sävel alkoi soida. Soreana, loistavana meni paroni lattian poikki Hiljan luokse ja pyysi häntä kanssaan katrilliin. »Miksi näin myöhään tulitte?» hän kysyi. »Me olemme kaikin teitä kaivanneet.»
»Minun entinen opettajani oli minulle hyvästi jättämässä, ja sepä minua viivytti», vastasi Hilja. »Hän lähtee ylihuomenna ulkomaille.»
»Ah Paavo, tuo suomikiihkoinen ylenintoinen kirjatoukka» —
»Että suomalainen myös on suomenmielinen, siinä ei ole mitään moitittavaa. Jos toisin olisi, sitä vasta sopisi moittia.»
»Ahaa, oppilas on oppia ottanut», ajatteli paroni, »noh annetaanpa myötätuulen puhaltaa» — ja nyt vastasi hän Hiljalle: »Sepä juuri on minunkin ajatukseni. Ei Paavossa ole moitittavaa, enkä tiedä kuinka sanani kuuluivat, mutta minä olen häntä aina pitänyt suuressa arvossa juuri senvuoksi, että hänen sydämmessänsä asuu palava isänmaanrakkaus. Tämä asia on meitä juuri tutustuttanutkin toisiimme. Mutta vähän ylenintoinen hän on ja aina kirjoissaan ikäänkuin toukka. No, sehän on kaikki kiitettävää, sillä kyllä tuo liiallinen intoisuus vielä jäähtyy, ja ellei sitä edes jollakulla olisi, eipä eteenpäin jouduttaisikaan.»
Näin koetti paroni Hiljan mielen mukaan puhua ja onnistuikin. Kun tanssi oli loppunut, istui paroni vielä juttelemaan Hiljan kanssa, ja ensi kerran koetti nyt Hilja puheellansa paronia huvittaa, sillä hän näki, että Annan silmät heitä seurasivat, ja Hiljan mieleen muistui se hetki, jona hän pienenä tyttösenä kouluun tuli, ja Anna häntä halveksien kohteli. Hän muisti myös ne sanat, jotka hän äsken oli sattumalta kuullut Annan lausuvan, ja ajatteli: »Entä jos leipojan tyttö paronin voittaa.»
Kauan ei Hilja kuitenkaan yksin saanut paronin kanssa jutella, sillä Anna lähestyi heitä. Hänellä oli nyt yhtä ja toista sanottavaa Hiljalle, ja samassa hän sai paroninkin kanssa puhetta alkuun. Silloin Hilja jätti heidät ja meni juttelemaan muutamien neitosten kanssa, jotka eivät olleet ylhäistä säätyä, mutta jotka muuten olivat suloiset ja sivistyneet. Vähän aikaa hän oli näitten kanssa puhellut, kun Anna, jonka paroni juuri oli yksin jättänyt, tuli Hiljan luokse ja vei hänet muista vähän erilleen sanoen:
»Tule, ystäväni, tuonne ylipuolelle salia, siellähän istuvat kaikki vapaasukuiset, ja niiden joukkoon minä sinutkin luen, koska olet kenraalinnan kasvatti; ja ystäväni, kun vapaasukuisten parissa olet, silloin sinua suuremmassa arvossa pidetään.»
»Minun arvoni seuraa minua, kuhunka menen ja kussa olen. Minä en tahdo teidän siipeinne varjoa, eikä minun tarvitse teiltä loistoa itselleni lainata.»
»Ohhoh, sinun sanoistasi saattaisi luulla, että olisi yhdentekevä, mimmoisten ihmisten seurassa olisit.»
»Niinpä onkin, sillä varmaan ei teidän paremmin kuin meidänkään seuraan oteta mitään epäkunniallisia ihmisiä», vastasi Hilja.
»Ei suinkaan. Kuinka se olisi mahdollista?» sanoi Anna.
»Niin minäkin luulen», virkkoi Hilja, »ja kun vain kunniallisten ja sivistyneitten ihmisten seurassa olen, on mielestäni yhdentekevä, ovatko he vapaasukuisia vai ei.»
»Mutta vapaasukuiset ovat kuitenkin suuremmassa arvossa pidettävät», sanoi Anna ja korotti päätään.
»Ei yhtään», vastasi Hilja. »Suuremmassa kunniassa pidettävät ovat ne, jotka sielunsa ominaisuuksien puolesta ovat jaloimmat, sillä he ovat saaneet vapaasukuisuutensa itse Jumalalta ja ovat vapaat kaikista ulkonaisista turhuuksista ja vähäpätöisyyksistä.»
»Hilja hyvä», lausui Anna, »minäpä ymmärrän nyt kyllä, että sinä, joka olet köyhän, alhaisen äidin lapsi, tahdot tuolla puheellasi kunnioittaa äitiäsi, joka varmaankin on ylevä ja rehellinen ihminen, ja että niin teet, se onkin oikein kaunista. Senpä vuoksi en minäkään tahdo sinua vastustaa, vaikka minun puolellani kyllä on oikeus.» Näin lausuttuaan hän meni pois, eikä Hilja ennättänyt enää mitään vastata, mutta hänen sydämessään sotivat hyvät ja pahat hengettäret. Annan ylpeys oli saattanut Hiljankin ylpeyden liikkeelle, ja vaaralliseen aikaan, sillä Annan mentyä tuli paroni taas Hiljan luokse, ja Hilja ajatteli:
»Vaikka en Annan enkä hänen ylhäisten ystäväinsä siipein varjossa ole, hakee paroni kuitenkin seuraani. Hän on varmaan ylevä sekä nimensä että luonteensa puolesta.» Hilja parka! Hän ei ollut ihmistuntija — ja mikä vielä pahempi — hän ei tuntenut itseänsä, ja nyt se olisi ollut kyllä tarpeellista, sillä paroni ei kauan istunut Hiljan sivulla, ennenkuin hän Hiljalle ilmoitti rakkautensa ja pyysi häntä omaksensa. Tätä pyyntöä olisivat tanssisalin kaikki kaunottaret kadehtineet Hiljalta, sillä niin yleensä oli tämä loistava, kaunis paroni heidän lemmikkinsä. Senpä paronikin kyllä arvasi, ja kun Hilja ei tahtonut heti vastausta antaa, hämmästyi hän vähän, sillä sitä hän ei odottanut.
Hilja meni vähän aikaisemmin kotiin kuin muut vieraat, sillä nytpä hänellä oli tärkeä asia tuumattavana ja päätettävänä. Hyvästijättäessään hän sanoi sen vuoksi aikaisemmin lähtevänsä, että kenraalinna oli kipeä, mutta paronille hän kuiskasi: »Parin päivän päästä tahdon lähettää teille vastauksen.»
Kun Hilja tuli kotiin, oli kenraalinna vielä valveilla, ja Hilja meni hänen kamariinsa. Kenraalinna oli nyt vähän terveempi ja sanoi:
»Noh, pianpa tulit kotiin. Ei sinun, rakas Hiljaseni, noin olisi tarvinnut kiiruhtaa, sillä ei minulla täällä mitään hätää ollut. Minä voin nyt koko hyvin, ja vanha täti minua kyllä olisi hoitanut, jos pahoinkin olisin voinut.»
»Täti hyvä, tulin minä teidänkin vuoksenne, mutta tulinpa toisenkin asian vuoksi. — Täti, paroni on minua omaksensa pyytänyt.»
»Hilja, mitä sanot? Oi, sitä olen kauan toivonut! Minun tyttäreni, sinä tuotat minulle paljon iloa. Että paronin, tämän uljaan miehen, saan kasvattityttäreni puolisoksi, sepä tuottaa minullekin kunniaa.»
»Mutta täti — en tiedä varmaan rakastanko häntä. Tanssisalissakin, jossa hänestä aina enemmän kuin muutoin olen pitänyt, tuli kuitenkin mieleeni, että minä kukatiesi en häntä rakastakkaan. Minä sanoin sen vuoksi, että vasta parin päivän päästä annan hänelle varman vastauksen.»
»Oi Hiljaseni, sinä olet kyllä niinkuin muutkin häntä ihaillut, mutta hän on niin ylhäinen, että sinä, joka aina olet ollut nöyrä ja vaatimaton luonnostasi, tuskin olet ajatellut, että hän sinua omaksensa pyytäisi. Vaan kun tämä nyt kuitenkin on tapahtunut, ja muutos on elämällesi tuleva, olet sinä vähän levoton.»
»Levoton! Niin olenkin, toden sanoitte. Sydämmeni on sangen rauhaton, sillä, täti — minun mielessäni on nyt toinen kuva, enkä tiedä rakastanko sitä vai ystävyydenkö vuoksi häntä vain muistan. Tämä toinen on Paavo.»
»Paavo on kelpo mies, mutta mitä hän on paronin rinnalla! Että häntä muistat, ei ihmettäkään ole, sillä hän on aina ollut ystäväsi, mutta älä sekoita rakkautta ja ystävyyttä. Mene nyt ja nuku rauhassa; minä toivon, että jo huomenna annat paronille vastauksen.»
Hilja meni, mutta unta ei hän saanut koko yönä, hän vain väänteli ja käänteli itseänsä. Kun aamu tuli ja vanha täti heräsi, meni Hilja hänenkin kanssaan puhumaan, sillä hän ajatteli saavansa huojennusta sydämmellensä. Mutta vanha täti sanoi ainoastaan: »Hilja rakas, tutki tarkoin sydäntäsi, ennenkuin on myöhäistä, äläkä vain anna ylpeyden rakkauttasi voittaa.»
Hilja ei tullut lohdutetuksi. Alman luoksi olisi hän vielä voinut mennä, mutta kyllä hän Alman mielen jo edeltäpäin tiesi. Päivä kului, ja Hilja ajatteli: »Entä jos en paronista huolisikaan», mutta silloin oli paronin kuva niin loistavana ja kauniina hänen muistossaan, että hän taas ajatteli: »Tämä olisi kiittämätöntä kasvatusäitiänikin kohtaan.» Samassa hän katsoi kadulle ja näki Annan, joka meni muutamain ylhäisten naisten seurassa kenraalinnan talon sivuitse. Anna nyökähytti vähän päätään Hiljalle ohitse mennessään, ja Hilja katsoi hänen jälkeensä, sanoen itseksensä:
»Hoh, ole vain ylpeä, ei se minua haittaa — kohta olen ylhäisempi sinua. Mutta silloin näytänkin, etten ulkonaiselle ylhäisyydelle mitään arvoa anna.» Näin ajateltuaan meni hän vastausta paronille kirjoittamaan; ja muutaman päivän päästä tiesivät kenraalinnan kaikki tuttavat, että paroni ja Hilja olivat kihloissa. Ylpeys oli saanut voiton.