KYMMENES LUKU.
Lähes vuosi oli jo kulunut siitä, kun Hilja paronille kihlattiin, ja nyt oli hän kolme kuukautta ollut naimisissa. Kenraalinna oli pitänyt loistavat häät, ja morsian oli niin ihana, että tuskin kukaan oli hänen kaltaistaan nähnyt. Pitoja pidettiin nuoren parin kunniaksi, sillä heidän tuttavansa koettivat toinen toistansa loistavammalla tavalla kestittää paronia ja hänen rouvaansa. Vieraita tuli ja vieraisiin mentiin, ja ompelijat saivat valmistaa komeita pukuja, sillä paroni vaati, että Hiljan piti uljaissa vaatteissa oleman.
Hilja eli nyt ainaisessa tohussa. Jollei hän kemuissa ollut, ajeli hän paronin kanssa komeassa reessä, jota veti kaksi kiiltävää, mustaa hevosta. Niin he ajoivat eräänäkin päivänä, kun heitä vastaan tuli köyhä mierontietä kulkeva vaimo, lapsi sylissä; hän veti kelkkaa, jossa istui vielä kaksi lasta huonoihin repaleihin käärittynä. Hilja, joka reessä istui päästä päähän puettuna kahisevaan silkkiin, katseli surkutellen näitä kerjäläisiä, ja kun ne olivat menneet ohitse, sanoi hän paronille: »Oi, Herman, näitkö noita vaivaisia? Oikein on paha ollakseni, kun ajattelen, kuinka paljon turhuutta meillä jo ainoastaan tässä reessä on, eikä noilla pienillä raukoilla ole lämpimiä repaleitakaan.»
»Niinpä on tässä maailmassa lahjat epätasaisesti jaettu», vastasi paroni.
»Mutta ylellisyyttä on meidän kuitenkin velvollisuus välttää. Tämä minun kallis vaatetukseni nyt oikein minua rasittaa.»
»Sinun opettajasi ylenintoisuus on, luulen, sinuun vähän tarttunut, mutta minä toivon sen kyllä vähitellen katoavan.»
Hilja ei puhunut mitään, mutta hänen mielensä kävi levottomaksi. Hyvä siemen iti sydämmessä, maailman rikkaruoho ei saanut sitä varsin tukahutetuksi.
Kotiin tultuaan hän meni kamariinsa. Ensi kerran tuntui hänestä hänen olonsa tässä kodissa ikävältä, sillä nyt olisi hän tarvinnut ystävän, joka olisi voinut antaa hänen sydämmellensä lohdutusta ja hänen mielellensä johdatusta, mutta sitä ei hänellä ollut. Hilja ymmärsi nyt, että paroni, jonka olisi pitänyt olla hänen paras maallinen ystävänsä, pitäisi häntä haaveksivana, lapsellisena naisena, jos hän hänelle puhuisi sydämmensä vaivasta. Tässä neuvon puutteessa Hilja otti muutamia kirjoja käteensä, ja niitten joukossa oli myöskin Paavon antama rukouskirja. Hilja aukaisi sen, ja siitä putosi paperi, jossa oli Paavon kirjoittamat sanat: »Muista, mitä lapsena opit, että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku, ja rakasta köyhää isänmaatasi, sillä Suomen lasten rakkaus on meidän köyhän maamme ainoa rikkaus.» Tämän luettuansa rupesi Hilja ensin katkerasti itkemään, mutta sanoi sitte itseksensä: »Mitä minä itken? Oi, miksi on minun näin ikävä? Minä tahdon lukea. Oi Jumala, anna minun saada neuvoa sanastasi.» Hilja katseli kirjaansa ja luki:
Mailmallisten joukossa etsit turhaan onneasi, sillä mailman tohussa unohtuupi Jumalasi; ja ken ei muista Herraansa, hän kadottaapi onnensa.
»Niin — maailman tohussa olen unhottanut Jumalani — minä en ole rukouskirjaanikaan lukenut. Oi Jumala, ylpeys on varmaankin sydämmessäni asunut, mutta karkoita se pois ja ota minut taas lapseksesi.» Hilja käänteli kirjan lehtiä ja luki taas:
Jos unhottaisi rakkaansa äiti joskus poikansa, ei kuitenkaan Jumala sinua koskaan unhota.
Hilja tunsi näistä sanoista erinomaisen levon ja lohdutuksen sydämmessään. Jos ainakin, niin erittäinkin nyt oli tarpeellista, että Hilja turvasi häneen, joka murheessa on paras lohduttaja, sillä samassa tuli kenraalinnan palvelustyttö Hiljan tykö, tuoden sanoman, että kenraalinna oli kovin sairastunut, ja että paronin ja Hiljan pian piti tuleman häntä katsomaan. Tämä oli kova sanoma. Hilja riensi paronille sitä ilmoittamaan ja pyysi häntä kiiruusti tulemaan kenraalinnan luokse. Paroni oli heti valmis.
Hiljan askeleita joudutti hänen rakkautensa kasvattiäitiinsä, ja paronin askeleita joudutti — tavaran pyyntö. »Nytpä varmaankin saan nähdä, mitä hän meille on testamentissaan määrännyt», ajatteli tämä tuhlaajamies.
Kenraalinna voivotteli vuoteellansa, kun paroni ja Hilja tulivat hänen kamariinsa. Hänellä oli kova polte ruumiissansa. Mutta nähtyänsä paronin ja Hiljan hän kurkotti heille kätensä, sanoen:
»Herman hyvä! Minä tiedän, että Hiljalla on hyvä turva, kun sinä olet hänen turvanansa. Sinulla on tavaraa kyllä, mutta minä olen jo aikaa kuitenkin tehnyt testamenttini ja olen teille määrännyt kaiken omaisuuteni. Sen olettekin ansainneet, sillä Hilja on aina tehnyt minulle iloa, enkä ketään niin halusta olisi vävykseni ottanut kuin sinut. Sinä aikana, jona likeisimmässä tuttavuudessa olemme olleet, olet sinä aina osottanut minulle nöyryyttä ja kohteliaisuutta; kiitos sinulle siitä!»
Paroni pyyhkieli kyyneleitä, joita hän pusersi silmiinsä. Tohtorilta, joka myöskin istui huoneessa, hän kysyi:
»Mitä tästä kivusta luulette?»
Tohtori ei puhunut mitään, hän pudisti vain päätään.
Kun yö tuli, valvoivat sekä paroni että Hilja, mutta päivän koittaessa oli kenraalinna nukkunut pois maailman sekä todellisista että petollisista ystävistä.
Kovan murheen tuotti kenraalinnan kuolema Hiljalle, mutta sepä oli kuitenkin onni, että vanha täti nyt oli hänen luonansa, sillä täti toimitti peijaiset ja kaikki mitä Hiljan toimitettavana olisi ollut, niin että Hilja parka pääsi niistä murheista. Hän tunsikin aina suuren lohdutuksen siitä, että täti oli hänen luonaan. Sen vuoksi hän, kun peijaiset olivat ohitse ja kaikki perintöasiat selvällä kannalla, sanoi paronille: »Onpa onni, että täti nyt on meillä.»
»Hm, niin, minun mielestäni sentään olisi sopivampaa, että joku vieras olisi talouttamme hoitamassa, sillä — kun hän on sinun tätisi, muistuttaa se aina — — aina — että sinä olet — että ei kenraalinna ollut sinun äitisi.»
»Herman, mitä sanotkaan? Senhän kyllä kaikki tietävät — enkä tahtoisikaan sitä salata. Minulla on kunniallinen ja rehellinen äiti, joka on yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Mutta Herman, saatatko sinä halveksia äitiäni sen vuoksi, että hän on köyhä? Ei, ei, se ei ole mahdollista!»
»Nyt joudun pahaan pulaan», ajatteli paroni, »mutta minä keksin keinon» — ja kääntyen Hiljaan hän lausui suloisimmalla hymyilyllänsä: »Oma Hiljaseni! Kenraalinna oli minulle niin rakas, että aina tahtoisin muistella häntä sinun äitinäsi, eikä se olekkaan ihmettä, sillä hänpä minulle kasvatti suloisen vaimoni. Mutta jos tahdot, että tätisi olisi täällä, menen itse häntä pyytämään jäämään meille.»
»Kiitos, Herman,» lausui Hilja iloisesti, ja paroni meni tädin tykö, jolle hän lausui:
»Minun vaimoni soisi, että te nyt kenraalinnan kuoltua olisitte meillä talouttamme hoitamassa, sillä meidän on nyt tänne muuttaminen, ja minäkin sen soisin, koska teitä kyllä tarvitsemme — mutta sillä ehdolla, että aina muistatte alhaista säätyänne — muistatte olevanne ainoastaan taloutemme hoitajana — ymmärrättekö?»
»Kyllä, aivan hyvin», vastasi täti, »ja Hiljan vuoksi tahdon jäädä.»
»Ainoastaan hänen vuoksensa», mumisi paroni, »hm — myöskin noilla on heidän ylpeytensä.»
Vanhan tädin seura oli nyt hyvin tarpeellinen Hiljalle, sillä muuten hän olisi useasti saanut olla yksin, varsinkin illoin, koska paronin elämä melkein siitä asti, kuin kenraalinna kuoli, oli varsin muuttunut. Aina hänellä oli asioita kaupungissa toimitettavana, ja niitä eneni enenemistään niin, että hän useinkin tuli kotiin vasta päivän koittaessa. Ja mitä ajatteli tästä Hilja? — Hänen päänaluksensa oli usein kyynelistä kastunut, mutta — aika joutuu joutumistansa surun ja murheenkin päivinä, ja niin viikot vierivät nytkin eteenpäin. Talvi oli jo mennyt ja kaunis kevät tullut. Hilja muutti maakartanoonsa kesäksi, ja täti läksi hänen kanssaan. Koko luonto oli ihanimmillansa, pellot viheriöitsivät ja lahden rannalla nuori ruovikko aaltoili tuulessa. Kartanon lähellä oli kaunis koivisto, johon oli tehty lehtimaja; tänne asettivat täti ja Hilja kahvipöydän, sillä Hilja odotti paronia kaupungista maalle.
Odottaessaan Hilja otti kirjan käteensä ja rupesi sitä lukemaan, mutta pian painui kirja kiinni, ja hän katseli luontoa, joka viehättävän kauniina oli hänen silmäinsä edessä. Käen kukunta kuului meren saaristossa, ja Hiljan mieleen muistui se aika, jolloin hän lapsena Naantalissa oli Niilon seurassa käynyt salmen rannalla kuuntelemassa tuota yksitoikkoista, mutta kuitenkin miellyttävää ääntä. Hän muisti äitiänsä, josta ei hän moneen aikaan ollut mitään tietoja saanut. Juuri hänen tätä ajatellessaan näkyivät maantiellä vaunut, joita paronin mustat hevoset vetivät.
»Herman tulee!» huusi Hilja ja meni tulijaa vastaan ottamaan.
Tervehdittyänsä miestään Hilja vei hänen lehtimajaan, ja paroni sanoi:
»Olipa oikein hupaista tulla tänne maalle! Täällä on ilma paljon raittiimpi kuin kaupungissa. Mutta jopa olin unohtamaisillani, että minulla on sinulle kirje, joka tänään postissa tuli.»
Hilja otti kirjeen, se oli Niilolta. Hän luki, vaaleni ja sanoi sitte paronille: »Kuules, mitä Niilo kirjoittaa:
'Sisar rakas!
Äitimme on kovin sairas. Minä olen nyt hänen luonaan, mutta hänen hartahin toivonsa on, että myöskin sinä tulisit tänne. Hän hourailee sinusta, ja kun hänellä joskus on selkeitä hetkiä, puhuu hän aina sinusta. Tohtori sanoi, että jos sinä tulisit, saattaisi äiti kentiesi tulla paremmaksi. Tämä on ainoa keino, jota vielä sopisi koettaa. Tule, Hilja hyvä, mutta pian, sillä aika joutuu, joka hetki on tärkeä! Minä olen valvonut yöt päivät, mutta nyt täytyy minun jo täältä lähteä, sillä siellä, missä minulla on virkani, vaaditaan jo läsnäoloani, ja minun on siis sanottava viimeiset jäähyväiseni rakkaalle äidille. Oi Hilja! Nytkin hän huutaa pikku Hiljaansa ja luulee sinun olevan suuressa vaarassa. Tule, tule pian!»
Hiljan luettua kirjeen, huudahti paroni: »Tämä on mahdotonta!»
»Herman, mitä sanot! Miksi olisi tämä mahdotonta? Eikö minun ole velvollisuuteni mennä kuolevaa äitiäni katsomaan, koska hän sitä hartaasti toivoo? Mitä saattaisin halukkaammin tehdä, kuin tämän toivon täyttää?»
»Esimerkiksi noudattaa minun mieltäni — sen pitäisi olla sinulle tärkeämpää, ja minun tahtoni on, että sinä jäät kotiin.»
»Minä tahdon hartaasti täyttää sinun tahtosi kaikessa, joka ei sodi omaatuntoani vastaan, mutta tässä — Herman! Sydämmessäni tunnen, että nyt olen velvollinen tekemään sinua vastaan, koska ei sinulla ole mitään syytä estää lähtöäni.»
»Sinä et syytäni ymmärrä, ja minä tahdon säästää sinua sitä kuulemasta.»
»Minä tahdon sen tietää, sillä muutoin ei minua mikään estä äitini tykö menemästä.»
»Noh, älä pahastu sitte, kun minä nyt sanon, että minun vaimoni ei sovi olla piparkakunleipojan hoitajana. Jos olisin tietänyt tahtovasi siksi, silloin et ikänä olisi vaimonani ollut. Kenraalinna, Simssin kasvattitytär on minun vaimoni, vaan ei leipojan tyttö. Kaikki täällä sanoisivat, että paronitar on äitiänsä, leipojaa hoitamassa; ymmärrätkö nyt, että se on varsin sopimatonta.»
Paronin puhuessa oli Hilja tullut kalpeaksi kuin lumi, ja nyt hän lausui: »Oh, te vapaasukuiset! Kovin te olette turhuuden ja ylpeyden kahleissa!» Sitte hän meni sisälle huoneisiinsa eikä enää maininnut mitään koko matkastansa.
Paroni ja täti menivät myöskin sisälle, ja paroni luuli Hiljan nyt rupeavan itkemään ja rukoilemaan häntä. Mutta siinä hän pettyi, sillä Hilja oli varsin vaiti. Hänen mustat silmänsä kiilsivät vain erinomaisen loistavina, ja hän teki kaikki toimituksensa niinkuin ennenkin, vaikka hän oli niin kalpea, että olisi saattanut luulla hänen pyörtyvän. Välistä hän oli syviin ajatuksiin vaipuneena, mutta iltapuolella hän näytti jo varsin tyytyväiseltä.
Paroni katseli tarkastellen Hiljaa. Hän huomasi, että Hiljassa oli muutos tapahtunut, ja ajatteli: »Hän on viisas nainen; kyllä kaikki hyvin käy, kun hän vain vähän tottuu meidän oloihimme.»
Illalla paroni taas läksi kaupunkiin, ja hänen lähdettyänsä tuli vanha täti Hiljan luoksi, sanoen: »Hilja parka, sinä et onnellinen ole.»
»Täti, mitä kylvää, sitä niittää. Ylpeys on minut tähän tilaan saattanut, sen nyt hyvin tunnen, enkä tahdo valittaa, vaan koetan, niin paljon kuin on mahdollista, elämäni nykyiseen tilaan tyytyä.»
Hilja luki illalla rukouksensa tädin huoneessa ja meni, sanottuansa sydämmelliset yöhyväiset, kamariinsa. Aamulla, kun täti heräsi, toi palvelustyttö hänelle pienen kirjeen Hiljalta. Täti aukaisi kirjeen ja luki:
»Oma tätini! Minun sydämmeni vaatii, että menen äitini luo. Kun kirjeen saatte, olen jo kaukana. Kamarini pöydällä on miehelleni kirje, jota pyydän teitä hänelle viemään. Kysykää häneltä, mihinkä hänen mielestään olisi paras sanoa minun lähteneeni. Tätä pyytää teidän murheellinen
Hiljanne.»
Täti puki kiiruusti vaatteet yllensä ja käski asettaa itsellensä hevosen, sillä hänen täytyi lähteä kaupunkiin. Pian hevonen olikin valjaissa. Täti otti Hiljan kirjeen paronille mukaansa ja läksi Helsinkiin.
Paronilla oli ollut vieraita, joiden kanssa hän koko yön oli korttia lyönyt, ja hän oli vasta muutaman tunnin nukkunut, kun kuuli oveensa naputettavan.
»Kuka siellä?» kysyi paroni.
»Vanha täti», vastasi täti. »Minulla on tärkeä asia puhuttavana.»
»Tulkaa sisälle», sanoi paroni, mutta mumisi samalla itseksensä: »Pitäisipä hänen ymmärtämän, ettei minua sovi unestani herättää. Mitäpä asiaa hänellä nyt ollee? Arvattavasti ei juuri mitään, joka mainitsemista ansaitsee.»
Täti tuli sisälle, antoi paronille Hiljan kirjeen ja kertoi sitte, että Hilja yöllä oli lähtenyt Naantaliin. Muuta hän ei joutunut sanomaan, ennenkuin paroni kiljasi:
»Naantaliin! Kuinka uskalsitte antaa hänen sinne lähteä, vaikka minä kielsin?»
»Paroni hyvä, minä en hänen lähdöstään mitään tietänyt, ennenkuin aamulla, jolloin tämän kirjeen sain.» Täti jätti nyt kirjeensä paronille, ja paroni luki ensiksi tädin kirjeen ja sitte omansa, joka kuului:
»Herman hyvä!
Sinä kielsit minua lähtemästä äitiäni katsomaan, ja minun oli velvollisuus tehdä sinun mielesi mukaan, koska olen sinuun sidottu, mutta minun on myöskin velvollisuus noudattaa kuolevan äitini viimeistä pyyntöä — ja mitä tehdä — — kuinka saattaisin molemmat velvollisuudet täyttää? Tätä ajattelin koko päivän, kunnes vihdoin tulin selville. Nyt tiedän, mitä teen. Minä lähden Naantaliin, mutta siellä ei kukaan saa tietää, että paronitar on äitinsä luona. Yöt päivät olen häntä hoitava, mutta kun joku vieras tulee, kätkeydyn äitini huoneessa olevaan pimeään vaatekomeroon. Tämän tahdon sinun vuoksesi tehdä, ja sano sinä tuttavillesi, että olen lähtenyt Tukholmaan sukulaisiemme luo. Kun äitini minua ei enää tarvitse, lähdenkin sinne, ettet joudu vallan perättömiä puhumaan. Anna, Herman rakas, anteeksi minulle, että vastoin mieltäsi teen, ja minä lupaan, vaikka mitä kärsisin, ettei kukaan saa tietoa siitä, että olen Naantalissa. Mutta — Herman! Herman, ajattele toki, että meidän kaikkien pitäisi pyrkimän yhden Isän lapsiksi.» — — Tähän asti paroni luki tädin kuullen, mutta hänen äänensä rupesi värähtämään, ja hän luki lopun hiljaa. Sitte hän mietti kauan itseksensä ja sanoi vihdoin:
»Noh, koska tämä nyt näin on tapahtunut, saahan niin olla, mutta sekä kotiväelle että vieraille on paras sanoa paronittaren lähteneen Tukholmaan — ymmärrättekö?»
»Kyllä», oli tädin vastaus.
»Muuta ei ole minulla nyt sanottavaa», lausui paroni, »te saatte taas lähteä maalle toimituksiinne.» Täti meni, ja paroni jäi yksin. Hän luki nyt vielä Hiljan kirjeen ja sanoi sitte itseksensä: »Hän on yhtä hyväsydämminen kuin hän on kaunis. Hm, kumma, — — entä jos todellakin olisin häneen rakastunut — rakastunut — ha, ha, haa — oikeinpa oiva rakastaja, joka on hänen perinnöstään jo tuhlannut monta tuhatta!»
Paroni puki vitkallisesti vaatteet yllensä, otti sitte sanomalehden käteensä ja silmäili sitä, mutta se ei häntä huvittanut. Pitkä oli hänen päivänsä. Vaan illan tultua hän istui tavallisuuden mukaan taas eräässä ravintolassa lyöden korttia, ja niissä oli nyt koko hänen halunsa ja mielensä; ne paremmat tunteet, jotka äsken hämärästi liikkuivat hänen sydämmessään, olivat jo kaikki taas tukehuksissa.