YHDESTOISTA LUKU.
Ukkonen jyristeli, tavan takaa salamoitsi ja vettä satoi, niin että virtana juoksi Naantalin katuja pitkin. Juuri tässä kovassa myrskyilmassa tuli eräs nainen kyydillä ajaen kaupungin tullista sisälle. Hän seisautti hevosensa, astui maahan rattailta ja maksoi kyytimiehensä; sitte hän otti vähäisen matkalaukun ja kantoi sitä toisella kädellään, ja toisessa oli hänellä sateenvarjo, joka oli likomärkä. Niin varustettuna hän poikkesi erääseen taloon ja kiipesi sitte portaita myöden talon ylikertaan. Hän naputti ovea, ja sisältä kuului ääni, joka sanoi:
»Kuka nyt tämmöisessä rankkailmassa liikkeellä on?» Ovi aukeni, ja kun tulija astui sisälle, sanoi hän:
»Hyvää iltaa, vanha Tiina! Ettekö minua tunne?»
»En, vai kuinka? No olette maarin Hilja — paronitar — no Jumalan kiitos! Nythän äitinne saa levon ja lohdutuksen.»
»Onko äitini kovin huono?» kysyi Hilja kiiruusti.
»Huono kyllä», sanoi Tiina, »ja hän on teitä kovasti odottanut, sitte erittäinkin, kuin Niilo maisterin täytyi pois lähteä.»
»Vai on veljeni jo lähtenyt pois! Voi, etten häntä saanut tavata! Tiina hyvä, minä olen kovin märkä, antakaa minulle kuivia vaatteita siksi kuin omani kuivavat, että minä pian saisin mennä äitiäni syleilemään.»
»Aivan halusta», vastasi Tiina ja toi nyt Hiljalle vaatteita, joista muutamat olivat Hiljan äidin, toiset Tiinan omia. Paroni varmaankin olisi pyörtynyt, jos hän olisi nähnyt Hiljan tässä vaatetuksessa.
Tiina oli Hiljan äidin vanha ystävä; hän oli nähnyt Niilon ja Hiljan kasvavan ja piti heitäkin rakkaana. Hän oli nyt jo muutaman vuoden asunut yhdessä lesken kanssa, ja tälle vanhalle luotettavalle ystävälle Hilja nyt sanoi:
»Tiina hyvä, te ette saa kenellekään ilmoittaa, että minä olen täällä. Jos joku vieras tulee, täytyy minun rientää tuohon pimeään vaatekomeroon. Te varmaankin tämän kummana pidätte, ja niinpä se onkin, mutta — älkää kysykö, miksi näin teen, sillä minä en kysymykseenne kuitenkaan vastausta antaisi. Sen vain sanon, että jollen niin tekisi, en myöskään voisi olla täällä.»
»Jos näin on asiain laita, niin kyllä vanha Tiina vaiti osaa olla», vastasi Tiina.
Hilja riensi nyt äitinsä luo, joka makasi levottomassa unessa. Hän näki kivusta riutuneen äitinsä ja vaipui itkien polvillensa hänen vuoteensa ääreen. Samassa leski huudahti:
»Minun Hiljani! Auttakaa, auttakaa! Käärme pistää häntä sydämmeen — juuri sydämmeen sen myrkkyhammas puree. Voi, kun en pääse apuun!»
Sairas aukaisi silmänsä ja tirkisteli huoneessa olevia. Hän aikoi nousta istualle, mutta voimat puuttuivat, ja hän vaipui takaisin vuoteellensa. Hilja laski kätensä sairaan otsalle, lausuen:
»Äiti, rakas äitini! Tässä on sinun Hiljasi; tunnetko minua vielä?»
»Hilja! Oi kiitos, Jumalani, joka annoit minun vielä tämänkin lapseni nähdä! Jumala siunatkoon sinun ylhäistä ja hyvää miestäsi, joka antoi sinun tulla köyhää äitiäsi katsomaan, ja Jumala häntä palkitkoon. Oi, oikeinpa olen iloinen siitä, että sinut tässä nyt vaaratta näen. Hyi tuota kamalaa untani! Minä näin mielessäni, että käärme sinun sydäntäsi myrkytti.»
»Äiti, sinun lapsesi on ollut vaarassa; ylpeyden ja turhuuden myrkky oli sydämmeeni jo tunkenut, mutta silloin muistui mieleeni äitini, hyvä köyhä äitini, joka hyvästijättäissäni sanoi: 'Älä ikänä sellaista iloa hae, jossa Jumala unohtuu.' Minä kuulin nämät sanat korvissani, mutta unohdin ne taas, vaan tavan takaa kuulin tämän kuiskeen, ja sydämmeni kävi levottomaksi. Oli minulla vielä toinenkin, joka minua neuvoi — hän, joka tuli minun opettajakseni toisessa kodissani. Nyt vihdoinkin on sydämmeni saanut levon. Älä enää, äiti, pelkää, että vaaraan joudun; minä tiedän, kusta avun löydän, mutta — minun on kovia täytynyt kokea, ja vaivainen hän, joka niin tekee kuin minä.»
Leski laski laihat käsivartensa Hiljan kaulan ympäri, lausuen: »Lapseni, sinä et ole onnellinen; heitä sydämmesi murhe äitisi helmaan, sillä jo piankin se voisi olla myöhäistä. Sydämmeni sykkii vielä, mutta kohta se jo kukatiesi on kylmänä.»
Hilja kertoi kaikki murheensa äidilleen ja tunsi suuren huojennuksen.
Yöt päivät hän nyt hoiti Tiinan kanssa äitiänsä, ja hänen poskensa tulivat aina kalpeammiksi. Ulkoilmaa nauttimassa ei hän uskaltanut käydä paitsi yöllä, kun kaupungissa ihmiset nukkuivat; mutta silloin hän meni niittypolkua pitkin kirkonmäelle eli Nunnamäelle, joksi sitä myöskin nimitetään.
Eräänä yönä, jona leski oli saanut nukkua ja Tiina valvoi meni Hilja hiipien ovesta ulos ja riensi taas Nunnamäelle. Siellä istahti hän mäen notkolle. Meri oli tyyni kuin peili, ja laulurastaan ääni kuului saaristosta. Vähäinen vene näkyi merellä; siinä souti kaksi poikaa. Vene läheni rantaa, ja pojat tulivat maalle lähellä sitä paikkaa, missä Hilja istui. Hilja näki heidät, kun he hänen sivutsensa kulkivat, mutta hän ei vähääkään liikahtanut. Pojat katsoivat Hiljaa; hän oli mustissa vaatteissa, ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin lumi; ja peläten tuota kalpeata olentoa he läksivät juoksemaan kotiinsa, minkä vain ennättivät. Kotiin tultuansa kertoivat lapset äidillensä, että he Nunnamäellä olivat nähneet kummituksen. »Jos uskotte taikka ette», sanoi toinen poika, »on toden totta, että me näimme naisen mustaan pukuun puettuna; hänen kasvonsa olivat valkeat kuin haudasta nousseen. Hän istui kökötti kivellä liikahtamatta; mustat silmät vain kummasti kiilustivat.»
Poikien äiti, joka jo tuokion ajan oli maannut, nousi nyt vuoteeltansa, lausuen:
»Minäpä myöskin menen katsomaan, onkohan se siellä vieläkin. Kukaties se on jonkun pyhän nunnan henki, joka ei ole saanut haudassansa lepoa, vaan käyskentelee katsomassa tätä syntistä maailmaa. Täälläpä onkin muutamien vuosien kuluessa kaikki varsin muuttunut; pyhällä mäellä nyt kulkevat pöyhkeät röökinät ja krikastavat nuorten herrain parissa juuri kuin taitamattomat harakat, eikä yhtään muisteta, mitä vanhaan aikaan opittiin, että kirkon ympärystä on pyhä paikka.»
Tämän lausuttuaan riensi akka Nunnamäelle päin, vaan poikkesi kuitenkin ensin naapuriakan luo uutista kertomaan ja pyytämään häntä kanssaan, koska yksin lähteminen tuntui vähän kammottavalta.
Jonkun aikaa naapurissa oltuaan meni akka kumppaninsa seurassa kummitusta katsomaan, ja tiellä kertoilivat molemmat, mitä aaveita äiti ja äidinäiti entisaikoina olivat nähneet, ja niitä juttujapa johtuikin muistoon varsin paljo. Jutellessaan akat jo ennättivät Nunnamäelle, mutta turhaan he hakivat sieltä nunnaa, sillä mäellä ei näkynyt enää muuta kuin muutama sinne istutettu nuori puu, joka tuulessa huojui. Tyhjäntoimittajina täytyi akkain kotiinsa jälleen palata. Vaan jopa muutaman päivän perästä taas toisaalta kuului huhuja, että keskiyön aikana oli nähty mustiin puettu nainen Nunnamäellä; ja kun Tiina eräänä päivänä meni kaivolle vettä ammentamaan, tuli hänen luoksensa vanha akka, joka hänellekin kertoi tuon kaupungissa kulkevan jutun ja lisäsi vielä, että eräs ukko, joka ei juttua uskonut, oli sanonut: »Minä menen tulevana yönä vahtiin Nunnamäelle, ja jos nainen on ihminen, niinkuin luulen, niin kyllä minä hänelle aika kyydin annan, koska hän täällä käy ihmisiä pelottelemassa.»
Tiina arvasi heti, että nunna ei ollut kukaan muu kuin Hilja. Hän riensi sen vuoksi vesisankoinensa ylikertaan, ja puhui, tavattuansa Hiljan, mikä huhu kaupungissa oli noussut, sekä varoitti Hiljaa menemästä Nunnamäelle. Varoitus oli kuitenkin tarpeeton, koska Hilja ei olisikaan voinut mennä kotoa pois, sillä jo seuraavana yönä kuolema korjasi hänen rakkaan äitinsä.
Lesken kuoltua Hilja läksi Tukholmaan, eikä kukaan aavistanut, että hän oli äitiänsä ollut hoitamassa. Mutta kauan puhuivat Naantalin akat, että nunna oli istunut Nunnamäellä, koska ei hän saanut ihmisiltä rauhaa haudassansa.