III.
HAJAPILVIÄ.
Mäkelässä oli kaikki hiljaista, äänettöintä, sillä olihan kirkon-aika. Torpan ukko, viikon töistä väsyneenä, veteli unta tuvan sängyssä, ja kodossa tapaamme Liisun keittämässä velliä. Hänen pyöreät kasvonsa hehkuivat valkean loistosta tulipunaisina, ja tuo puna, vaikk'ei ruusun kaltaista, soveltui kauniisti hänen ahvettuneisiin kasvoihinsa, mutta tytön silmät eivät nyt, kuten tavallisesti, kirkkaina loistaneet, niitä sumensi viljavat kyyneleet, jotka virtana vierivät hänen poskillensa; tyttö rukka koetti tavan takaa pyyhkiellä silmiänsä vyöliinallaan, mutta eipä vain kyynel-tulva tauonnut. Hän sekoitti toki ahkeraan velliä, jotta se ei pohjaan palaisi, eikä huomannut, että kotaan astui nuori mies. Tämä kursailematta sieppasi tytön syliinsä, ja nytpä Liisun silmät ilosta loistivat, vaikka kyynel-helmet vielä poskilla lepäsivät; vähän hämillään hän toki oli tuosta odottamattomasta syleilystä ja sanoi siis:
"No Jaakko paha, älähän nyt toki noin vallaton ole — mitä, jos nyt vellini pohjaan palaa".
"Entäpä sitten, en suinkaan minä vellistä välitä, nyt kun sinun luonasi olen — mutta Liisu, mitähän sinun on? Kyyneleitä on poskillasi — mitä sinulle on tapahtunut?"
"Eipä vielä mitään, mutta — — mutta —"
"No mutta, — mitä sitten? Sinä mutkailet että ole suora kuten ennen — mitä tuo nyt tietää?"
"Hyvänen aika, kuinka nyt oletkin kiivas! Enhän minä vielä joutunut muuta kuin puheen alkuun, kun jo puutuit sanoihini. Minä aioin vain kertoa, että Jussila kävi täällä eilen, ja äitini tahtoo pakoittaa minua menemään hänelle emännäksi, mutta sitä en tee! —"
"Entä isäsi, mitä sanoo hän?"
"Hän on minun puolellani".
"No mitä siis itket? Isälläsi tässä suurempi valta on".
"Niin, mutta äiti saa tavallisesti kaikki kääntymään oman tahtonsa mukaan".
"Ja siis sinunkin — no niin — köyhä olen tosiaankin rusthollarin kilpailiaksi — enkä tahdo olla onneasi estämässä, kyllä poistun tieltäsi. — Hyvästi!"
"No mutta Jaakko! mitä tuo nyt on?"
"Ei sinun tarvitse enään itkeä sitä, ett'et rustholliin pääse. Kyllä minä menen matkoihini".
"Mutta Jaakko, et saa mennä. Sanoinhan, ett'en ota Jussilaa, ja sitä itken, että tuosta nyt syntyy eripuraisuus kotihimme. — Kun sinä tulet kotivävyksi, katselee äiti sinua aina nurjalla mielellä".
"Ja kaiken tuon tähden menisit nyt halukkaammin Jussilan emännäksi — kyllä ymmärrän —"
"Jos sen tekisin, kukapa estäisi minua menemästä? — Ilolla sekä isäni että äitini siihen suostuisivat; vaan minua ei kukaan voi pakoittaa menemään Jussilan vaimoksi eikä kenenkään muun omaksi kuin sinun. Sinun kanssasi olisin onnellinen vaikka metsän korvessakin; ollessani sinun lähelläsi, tuntuisi kaikki työ huokealta, vaikka se kuinkakin raskasta olisi. Jollet usko minun totta puhuvani, niin lähde sitte. — Kylläpä minulla on voimia tallentaa tuo rakkauteni jonnekin sydämmeni soppehen, en sitä sinulle tyrkytä; mutta vast'edes saat nähdä, että väärin olet minua tuominnut".
Näin vastaten Liisu käänsi selkänsä Jaakolle ja rupesi taas velliä sekoittamaan. Hänen mielensä oli syvästi loukattu, ja kyyneleet tunkivat hänen silmiinsä, vaan tyttö raukka koetti kaikin voimin estää niitä tulvailemasta.
Jaakko ei mennytkään, vaan viipyi yhä ja sanoi hetken päästä:
"Liisu hyvä, suo minulle anteeksi! mieleni oli niin toivoton, ett'en huomannutkaan sanojeni katkeruutta, minä kun ajattelin sitä loistavaa kohtaloa, mikä sinulle oli tarjona, — ja itseäni, — minua, jolla ei ole muuta kuin rakkauteni sinuun ja nämät kaksi vahvaa kättä, mutta — niitä en tosiaan ole säästävä. Kaikki mitä voin, tahdon hyväksesi tehdä. Kotovävyksi en myöskään aio, ja tulinpa juuri sinulle kertomaan, mitenkä olen tuumannut ruveta raivaamaan itselleni torppaa. Olen saanut maata patruunalta, joka aina on ollut kovin hyvä minulle".
"Tuohan vasta olisi hupaista! Me tekisimme yhdessä työtä, ja minulla olisi lehmä ja porsas ja lampaita, sinulla hevonen, — ja vähän kaikellaista, mitä tarvitsemme, saisin kodistani".
"Oi Liisu, oikeinpa suloista on nähdä sinua noin iloisena! Niinpä olin minäkin tänne tullessani — olihan minulla jo koko rikkaus tuossa aiotussa uudisasunnossa, joka vain mielikuvituksessani häälyi, kosk'ei minulla siihen vielä ollut edes nurkkakiveä, ja siksihän tuo sinun puheesi Jussilasta supistutti haaveksitun rikkauteni niin mitättömäksi, että se minusta näytti ainoastaan tuulen-tupaselta, joka tyhjään raukeaa! Nyt on taas kaikki toisin, nyt tehdään torppa eikä mitään tuulen-tupaa. Pyydän patruunaa antamaan minulle palveluksestani eroa, jotta syksyyn saattaisin valmistaa meille asumuksen".
"Asumuksen, joka on varsin meidän omamme. Sehän on paljon hauskempaa, kuin jos minun olisi ollut kotia jääminen".
"Entäs Jussilaan — eiköhän toki sinne olisi hupainen mentävä? — häh!"
"No Jaakko, suutunhan minä, jos vain kerrankin tuommoisia puhut".
"Älähän toki, tahdoin sinua vain vähän kiusata, mutta se oli viimeinen kerta".
"Niin ehkä, jos lisäät 'tällä erällä', mutta vast'edes".
"Vast'edes — no niin — sehän on taas sen ajan murhe".
Näin nämät nuoret olisivat livertäneet kentiesi kuinka kauan, ellei kartanon vahti, joka Jaakkoa oli seurannut, olisi ruvennut haukkumaan. Vahdin haukunta herätti heidät noista rakkaista tulevaisuuden unelmista ja Liisu, joka oli valkean hävittänyt padan alta, jotta ei velli pohjaan palaisi, huudahti nyt:
"Kirkosta tullaan, eikä velli vielä ole valmista; mitäpä äiti sanoo? —
Lähde nyt jo pois!"
Jaakko kiiruimmiten syleili Liisuansa, ja nyt oli kaikki veitikkamaisuus poissa hänen silmistänsä, kun hän lausui:
"Liisu, pysy vakaana päätöksessäsi — ole minulle uskollinen!"
"Totisesti uskollinen! — siihen saat luottaa!" oli Liisun vastaus.
Jaakko meni, mutta ei vielä kirkkoväki kotia ennättänytkään, ratasten jylinää toki jo kuului. Liisu suurusti ruo'an ja kohensi sitten valkeaa, jotta velli pikemmin rupeisi kiehumaan, vaan eipä ruoka valmistunut, ennenkuin muori kotaan puikahti. Liisu nyt ei kuitenkaan saanut toria, muori vain kertoi, miten hyvänä häntä oli pappilassa pidetty, sekä lisäsi sitten:
"Röökinä lupasi peiton ommella, ja vieläpä punaisenkin laittaa, jos
Jussilaan emännäksi menet".
"Mitä hyvää heillä siitä olisi, että Jussilalle menisin, — miksikä he minulle punaisen peiton antaisivat?"
"No heh ei, sinäkös nyt kummia mietit, minähän aineen antaisin, mutta pappilassa ommeltaisiin".
"Sen kyllä tekevät, vaikka Jaakollekkin menen, kuten menenkin".
"Siitä asiasta saamme vielä jutella. Eihän tuo niin aivan varmaa lienekkään, — mutta toimita tupaan ruoka, jotta päivälliselle pääsemme".
Näin sanoen muori läksi kodasta pois, ja Liisu läksi myöskin, hänen kun tuli asettaa tuvan ruokapöydälle tuon yksinkertaisen päivällisen.
Muori, joka kirkosta palattuaan tavallisesti, päivällistä syödessään, tiesi perheellensä jutella paljon uutisia, oli nyt varsin vaiti, jonka vuoksi isäntäkin kummastellen lausui:
"No, eikö nyt pitäjäässä ole mitään tapahtunut, kosk'ei sinulla, muoriseni, ole uutisia?"
"Ikään kuin olisinkin joku uutisten kerääjä; — en minä niistä ikänä ole huolinut, vaikka joskus sattumalta jotain kuulee —"
"Niin niin, muoriseni, sattumalta tietysti — etkä kuullut mitään sattumalta?"
"En, en mitään".
"Kuulin minä", sanoi Kustu, "että kartanon Miinan ja Mikkilän Juhon naima-kauppa on mennyt myttyyn, siitä ei tule mitään".
"No mikähän siihen syynä?" kysyi Liisu ihmetellen.
"Mikäs muu kuin nuoruus ja hulluus", sanoi muori.
"No no, akkaseni! ei kaikki nuoret eroa tahdokkaan tehdä, eikä tuo aina hulluutta ole, jos erot tehdäänkin".
"He ei, siinäpä Miina juuri viisaasti menetteli, että eron teki. Juho näet humalapäissään oli joutunut tappeluun ja saa nyt juopuneen sakot ja muut — mutta niin käypi, kun nuoruuden-hulluudessa kiinnittää itsensä tuommoisiin huliviliin. Mitä niistä nuorista on tähän aikaan, jolloin sitä viinaa niin viljavasti tulvailee! sen vain tiedän, että onnellinen se, joka tasaantuneen miehen omaksensa saa — nuoret ne ovat tänään tämmöisiä, huomenna tuommoisia, mutta vanhan-puoleinen — hän paikkansa pitää".
Tämän sanottuaan muori siunasi sekä nousi ruo'alta, ja muut kaikki tekivät samoin.