IV.
VIULU-MIKKO.
Verkalleen kulki Jaakko Mäkelästä kartanoon päin vievää metsäpolkua pitkin. Hän näytti kovin alakuloiselta — lienee tuo ollut ilmankin syy, sillä sehän kävi yhä raskaammaksi; mustia pilviä kokoontui taivahalle, etäältä kuului hiljainen ukkosen jyrinä ja yhä yltyi humina tuossa tuuheassa kuusimetsässä, mutta Jaakko ei taajempaan astunut, hän oli niin syviin mietteisiin vaipununna, ett'ei huomannut uhkaavaa ilmaa, ennenkuin ripeä sateen-kuuro hänen ennätti. Jaakko meni kuusikkoon sateen suojaan ja rupesi, siinä seisoessaan, miettimään tulevaista elämäänsä; sehän näytti aivan synkältä.
Liisu kyllä oli luvannut olla uskollinen, — mutta olihan tuo suuri rustholli hyvin viettelevä, sepä aivan luonnollista — niin luuli Jaakko, vaan Liisulle olisi koko maailman rikkaus ollut mitätöntä, ellei hän sitä olisi saanut valittunsa kanssa nauttia.
Sateen suojassa ollessaan kuuli Jaakko rakkikoiran haukunnan ja näki samassa ukon, joka vielä kepeillä askelilla astua kepsutteli märkää niittypolkua pitkin. Ukko kapusi aidan ylitse, ja tultuaan metsään, riensi hänkin saman tuuhean kuusen turviin, missä Jaakko piti suojaa. Ukko oli ihan märkä, sillä hän oli takkinsa kietonut kalliimman tavaransa, viulunsa, ympärille.
"No mihinkä Mikko nyt on menossa tämmöisessä sateessa?" kysäsi Jaakko.
"Ai'on mennä Niemen kylään, mutta poikkesin ensin kartanoon, tavatakseni sinua — sillä tahdonpa tarjota itseäni soittajaksi, jahka häitä pidät. Sinä olet kelpo poika ja Liisu on oiva tyttö, oikein hyväsydämminen — ja niin kaunis — eikö ole? häh! Hänelläpä on niin punaiset posket ja huulet, että hän tosiaankin hohtaa kuin puolukka metsässä".
"Niinpä kyllä", — vastasi Jaakko ja lisäsi ikään kuin itseksensä, mutta toki niin ääntevästi, että Mikko sen kuuli: "soisinpa hänen vähemmin hohtavan, ett'ei pistäisi kaikkien vanhojen leski-rusthollarien silmiin. En saata enään olla onnellinen".
"No mitäpä nyt tuumaat — älä vain ole mustasukkainen! Ole sinä huoleti, viulu-Mikko on paljon nähnyt maailmassa — eroittaa kullan hopeasta; tyttö ei myy rakkauttansa rikkauteen, ennen sinä mustasukkaisuudesta jätät hänen, — Luota tyttöön! sen neuvon minä annan ja sitten tulen varmaan sinun ja Liisun häihin, soittamaan tätä rakasta viuluani". Niin sanoen painoi Mikko viuluansa rintaansa vasten ja lausui vielä: "Olin minäkin ennen yhtä rakastunut ja rakastettu kuin sinä, mutta mustasukkaisuuteni turmeli onneni — nyt ei ole minulla enään muuta rakastettavaa kuin tämä — viuluni".
"Mistä tiedätte, kuinka rakastettu olen? Varma kuitenkin on, ett'en ole onnellinen. — Aina kun ajattelen tuota vähäistä kotia, joka nykyisin mielessäni kuvitteli ylen herttaisena, muuttuu sydämmeni synkäksi — minä ajattelen, että Liisu tupaani halveksii, hän kun rusthollin emännäksi olisi päässyt. Kuusen alla seisoessani tuli mieleeni, että paras ehkä olisi, jos ottaisin kartanon Miinan vaimokseni; hän on kaunis, iloinen tyttö, eikä suinkaan minun kotiani halpana pitäisi — mutta luulenpa toki, ett'en saa Liisua mielestäni — en milloinkaan".
"Jopa joutavia juttelet — sanoinhan, että sinä mustasukkaisuudesta saatat itsesi onnettomaksi. Miina on tehnyt eron juoposta sulhasestaan ja ottaa kyllä halusta toisen paremman, mutta Liisu sinua rakastaa, ja katso ett'et suotta sitä rakkautta hylkää, sillä totinen rakkaus onnen tuo. — Ota, poika, vaari vakaasta neuvostani".
Jaakko oli vaiti vähän aikaa, vaan sanoi sitte: Kyllä käsitän neuvonne hyväksi ja halusta sitä seuraankin — mutta Mikko, kertokaa elämästänne minulle vähäisen; olen yhtä ja toista kuullut siitä puhuttavan, vaan en koskaan ole oikein selvää saanut elämän-vaiheistanne".
"Hm — noh, vaikka vain — Liisun tähden sen teen, olkoon se sinulle opiksi ja varoitukseksi. —
"Liisulla oli täti — hän oli morsiameni. — Tyttösi on aivan tuon tätinsä näköinen, vaan Anna-Liisan posket eivät olleet yhtä punaiset, sillä hän ei enään ollut ensimmäisen nuoruutensa kukoistuksessa, mutta hänen silmänsä, — olisit vain nähnyt, kuinka ihanasti ne loistivat! Kaikki pitivätkin häntä ylen hyvänä, mutta tuostapa tulin minä luulevaiseksi. Kerran eräänä pyhä-iltana kävin hänen kodissansa; viulu oli muassani, minä rupesin soittamaan, sillä Anna-Liisa kuunteli halusta viuluni ääntä. Tuvassa oli koko joukko kylän nuorisoa ja niiden seassa eräs Simo niminen torpan-poika, joka minun mielestäni useammin, kuin tarpeellista oli, katseli Anna-Liisaa. Minä painoin viuluani vasten leukaani, poljin jalkaa ja soitin kuin vimmattu. Kiihkoni tarttui kuulioihini, sillä he eivät enään malttaneet istua, vaan rupesivat tanssimaan; ainoastaan Anna-Liisaa ei tanssi huvittanut, ei, vaikka tuo mainittu poikakin häntä tahtoi polskaan, niin istuipa hän sittenkin paikoillaan. Tuokos oikein oli minulle mieluista! — mutta iloni ei kauan kestänyt; Timo istui aivan Anna-Liisan viereen ja näytti mieltyneeltä kuten ainakin, vaan Anna-Liisan silmät olivat haaveelliset, hän kuunteli soittoa ja ajatteli minua, että tuskin huomasikaan vieressä istuvan pojan puhetta — sen sittemmin ymmärsin aivan hyvin, vaikka silloinen mielen-tilani toisin selitti noitten silmien suloisuuden — minä ajattelin: tyhmäpä olen, kun uskon tuota naista, joka, päästäksensä Timon kanssa juttelemaan, jäi tanssista pois. Mielikuvitukseni kiihtyi aina, mutta minä soitin — soitin niin, ett'en ymmärtänyt lakatakkaan, ennenkuin Anna-Liisa, lempeästi katsoen minuun, tuli luokseni lausuen: 'Mikko, etkö jo väsy soittamasta?' siihen vastasin: 'Jospa väsynkin, niin mikäpä sitten?' — Hän katsoi kummastuen minuun eikä puhunut sen enempää, vaan meni taas lavitsalle istumaan — mutta nyt minä lakkasin soittamasta ja pyyhkien hien otsastani menin haarikasta olutta juomaan, sitte läksin pois. Ovessa vilkasin hätimmiten Anna-Liisaan — hän oli kalpea ja hänen ihanat silmänsä — oi Jaakko — kiven ne olisivat sulattaneet, mutta eivät minua — niin oli mustasukkaisuus minun valloittanut.
"Kuluipa muutamia päiviä — sydämmeni rupesi pehmenemään, minä ajattelin: 'entä jos olisin erehtynyt' — Läksin kuin läksinkin tyttöni kotiin ja sattuipa niin, että tapasin hänen yksin tuvassa kehräämässä. Tuo suloinen olento tuli heti vastaani, ja tarjoten kättään minulle, lausui hän surun-sekaisella äänellä: 'Kyllä tiesin sinun tulevan, sillä olenpa hartaasti rukoillut Jumalaa sinun sydäntäsi pehmittämään. Sano, rakas Mikko, miksi minulle suutuit? Sinä et usko, kuinka äärettömän paljon surua olet minulle tuottanut!' Minä kerroin mitä jo tiedät, ja hän vakuutti totisesti, ett'ei hän milloinkaan mieltyisi Timoon, vaan että minä iäti olisin hänelle rakkahin. Minä uskoin hänen sanansa, ja nyt olimme taas onnelliset, vaan eipä se onni kauan kestänyt —. Anna-Liisan sisar oli jo silloin naimisissa ja emäntänä Mäkelässä, kun minä eräänä päivänä kuljin juuri tätä samaa Mäkelään päin vievää polkua pitkin — minä kiiruhdin eteenpäin. — Oi Jaakko! tuo oli onneton matka — mutta — loppuun, loppuun täytyy kertoa, koska kerran olen alkanut — niin — meninpä tietäni ja näin etäällä edessäni kaksi ihmistä, jotka seisoivat polulla, keskenään jutellen. Minä luulin net tuntevani, ja varmuudekseni kiiruhdin lähemmäksi, — ne olivat — Timo ja Anna-Liisa. Päätäni pyörrytti, enkä muuta uskonut, kuin että nuot molemmat olivat salaisessa liitossa toistensa kanssa — ja kiiruusti riensin heidän sivuitsensa, vaan samassa myöskin ärjäsin: 'uskoton! jää hyvästi — en tahdo olla sinun pilkkanasi!" sitte riensin Niemen kylään vievälle polulle, enkä korviinikaan ottanut Anna-Liisan rukoilevaa ääntä, kun hän huusi: Mikko, oi Mikko! kuule minua, kuule vielä kerran!' — mutta minä olin silloin kuuro!
"Viikkoja kului — minä en mennyt Anna-Liisaa 'en kuuleen enkä kurkistaan' — mutta arvaappas mikä ilkeä päätös vielä päähäni pälkähti! Minä tunsin erään nuoren tytön, joka paljon kulki kylää ja oli hyvin valmis lyömään nippiä ja näppiä nuorten parissa — kieli oli hänellä myöskin hyvin sukkela, ja nytpä ajattelin: Riikan kanssa rupean seurustelemaan — Anna-Liisan kiusaksi — saapa hän nähdä, ett'en häntä yhtään kaipaa — en yhtään — häntä en ollenkaan rakasta! Näin luulottelin itseäni — näin saatoin itseni harhailemaan, etten enään tuntenut oman sydämmeni tunteita. Minä kuljin nyt Riikan seurassa — tansseissa olimme yhdessä sekä nuukareina joka häissä, ja minä luulin olevani onnellinen; mutta voi — mitenkä olisin saattanut olla onnellinen Riikan parissa, kun minulla kerran oli ollut semmoinen morsian, kuin Anna-Liisa!
"Eräänä pyhänä olin kirkossa, siellä istui Anna-Liisakin; hänen poskensa olivat käyneet kalpeata kalpeammaksi, ihonsa oli aivan läpihohtava, ja silmät — niin, semmoisia en ole ennen enkä sittemmin nähnyt. Hän katsahti minuun kerran, vain ainoan kerran, mutta sitä katsetta en unohda, se oli puhtaan omantunnon katsanto, ja siinä kaikki hänen kärsimyksensä kuvattuna. Minä en suurempaa rangaistusta tarvinnut, saadakseni selvän siitä, että harhatietä kuljin. Riikan seura ei minua enään miellyttänyt, sillä häntä en millään muotoa saattanut rakastaa, eikä hän tuota erittäin pahaksensa pannut, vaikka häntä väistyin. Anna-Liisa oli nyt yöt päivät mielessäni. Minä oleskelin hänen kotinsa metsässä, vaan hänen luoksensa en uskaltanut mennä. Mutta kerran sain sattumalta tietää, että hänen oli aikomus lähteä Mäkelään; minä kiiruhdin tälle samalle polulle, ja kuten tuomittu odottaa tuomiotansa, josta hänen elämänsä taikka kuolemansa riippuu, niin odotin minä sitä hetkeä, jona häntä olin tapaava — Minä odotin — ja hän tuli — — suo minun levähtää, ennen kuin jatkan".
Mikko pyhki otsaansa paitansa hihaan, oli vähän aikaa ääneti ja jatkoi sitten taas:
"Oli kesäinen päivä, semmoinen, jona ei tuulen henkeä tunne, jolloin luonto ikään kuin kuuntelee sen turvissa asuvien lintuisten ääntä. Minä kuulin Anna-Liisan kepeän astunnan ja riensin häntä vastaan, hän vavahti vähäisen nähdessänsä minua, vaan sanoi sitte: 'Olipa hyvä, että sinun tapasin, sinun täytyy kuunnella, mitä sinulle kerron, sen oikeuden itselleni vaadin'.
"'Anna-Liisa! minä sinua kuuntelen sekä nyt että aina vast'edeskin' — vastasin minä ja tartuin hänen käteensä, mutta hän irroitti itsensä minusta, lausuen: 'Ei mitään liikanaista, kuuntele vain: sinä olit minulle niin rakas, ett'ei maailmassa ollut minulla mitään niin kallista, ja toki minun uskottomaksi julistit. — Silloin, kuin täällä metsässä minun tapasit, olin Mäkelään menossa, kuten nytkin. Timo tuli minua vastaan ja aikoi palata kanssani, mutta päätinpä tehdä lopun tuosta seuraamisesta ja sanoin: Timo, minä olen Mikon kihlattu morsian, älä minua seuraa, — samana hetkenä tulit sinä. — Nyt tiedät, kuinka syytön olen ollut, ja niin totta kuin minulla on luoja, ovat nämät sanani todet'.
"'Minä olen jo aikaa sen tuntenut, että olit syytön. Oi rakas Anna-Liisa! saatatko antaa minulle anteeksi? Etpä usko, kuinka minäkin olen kärsinyt! vaan mitäpä tuosta puhun, omahan oli syyni, minä olin kovin luulevainen ja ollen sinulle suutuksissa päätin seurustella Riikan kanssa, jotta sinäkin muka tulisit tuntemaan tuota hirveää tuskaa, jota minä kärsin — älä usko, että häntä milloinkaan rakastin. Minä en saata sinutta elää; ollaan taas ystävät kuten ennenkin —'
"'Ystävät — niin, ollaan aina ystävät, muuksi en ikänä voi tulla. — Oi Mikko! sinua minä pidin arvoisampana kaikkia, mitä maailmassa löytyy; kun sinua kuuntelin, viulua soitellessasi, ajattelin: onpa onni minua seurannut, koska noin ylevän miehen rakkauden olen voittanut. Itse olin mielestäni aivan vähäpätöinen, mutta tuopa juuri oli ihanaa, että vähäpätöisenä sain kulkea mahtavan rinnalla, olihan silloin heikommalla turva ja suoja tiedossa — mutta nyt — Mikko, Mikko! elämäni onnen sinä minulta veit! Kun näin sinun tavan takaa Riikan seurassa, silloin kyllä ymmärsin, että hetkessä ei sydämmesi saattanut muuttua; minä tiesin, että kerran olit takaisin palaava, mutta samassa tunsin myös, että meidän välimme iäksi päiviksi oli muuttunut — sinä olet sama, vaan toki toinen. Tällä hetkellä, vaikka lähelläni seisot, ja vaikka näen rakkauden loistavan silmissäsi, tuntuu minusta toki, ikään kuin erämaassa yksin vaeltaisin, sillä sen vahvan puun sijasta, jonka olin tuekseni valinnut, näen nyt ainoastaan horjuvan ruovon'. Suuret kyyneleet vierivät hänen poskillensa ja hän antoi minulle kätensä jäähyväisiksi.
"Oi Jaakko, sinä et ymmärrä, mimmoinen tuskani oli. Minä rukoilin häntä uudestaan omakseni tulemaan, mutta hän vastasi vain: 'Sydämmeni on särkynyt, sitä en enään voi kenellekkään antaa; äläkä etsi minua, sillä sinua nähdessäni haavojani pahemmin kivistää. Vielä kerran jää hyvästi, ystävyyteni sinua seuraa! Kun sydämmeni on terve, sitten kutsun sinua luokseni'.
"Näin me nyt erkanimme. Minun toivoni kiintyi hänen viimeisiin sanoihinsa; en silloin ymmärtänyt niitten oikeaa merkitystä. Ajat kuluivat, minä en nähnyt Anna-Liisaa — en mennyt häntä etsimään, sillä hänen viimeistä pyyntöänsä minä niin pyhänä pidin, että sitä noudattaa tahdoin, vaikka tuo kyllä katkeralta tuntui. Kerran toki, eräänä iltana, kun ikäväni valloitti minun siten, ett'en tästä rakkaasta viulustanikaan huojennusta saanut, läksin kohti Anna-Liisan kotia. Sinne tultuani hiivin pimeässä hänen akkunansa luokse, saadakseni näkymättömänä häntä katsella. Hän istui kehräämässä ja lauloi — Anna-Liisalla oli kaunis ääni, vaan nyt soi se ylen surulliselta — sanat kuuluivat näin:
'Oi lumi, tuiskuile,
Tee hauta minulle!
Tää sydän polttava
Jo etsii lepoa.
Kun hautaan lasketaan,
Mua, lumi, peitä vaan
Sa unhoitettua
Niin helmaas tallenna!
Oi lumi! jäiseksi
Sä laita hautani,
Ett' lemmen-liekkini
Siell' iäks' sammuisi!'
"Näin hän lauloi — mutta minä hiivin taas pois yhtä hiljaa, kuin tullutkin olin. Muutamia viikkoja myöhemmin minua kutsuttiin hänen luoksensa. Anna-Liisa makasi kalpeana vuoteellaan, vaan kun häntä lähenin, katsoi hän minuun suloisesti hymyillen ja lausui: 'Tule lähemmäksi! sinussa näen taas tuon vahvan puun, ja sydämmeni on aivan terve. Minä pääsen nyt pois elämän taisteluista ja sinua muistan — tuolla, tähtein tuolla puolla — sieltä ei mikään meitä eroita!' — —
"Niin, hän lähti, tuo hempeä olento — ja minä — minä odotan aikaa, jolloin pääsen hänen luoksensa, siksi soitan viuluani — ja kun näen nurjuutta nuorten rakastavien välillä, kiiruhdan heti heitä sovittamaan. Nyt ymmärtänet, miten tuo minuun koski, kun näin, ett'ei sinun ja Liisun, hänen sisarensa tyttären väli ollut semmoinen, kuin sen tuli olla".
"Kiitoksia, Mikko! Kyllä tämä kertomuksenne on hyvä varoitus minulle, sillä kuka tiesi, mikä päähäni pälkähtäisi, kun synkälle mielelle joudun, kuten äsken tapahtui, jolloin tuo minua kovin rasitti, että Jussila kilpailiakseni tuppasi".
"Ole huoleti vain ja laita tupasi syksyyn valmiiksi, sitte tanssitaan
Mäkelässä semmoinen polska, että vielä muorikin tanssista hikoilee.
Mutta nyt hyvästi! Ilma on jo selkenemässä, täytyy rientää pois".
"Kyllä täytyykin", sanoi Jaakko, ja kumpikin meni eri haarallensa.