V.

ISÄNTÄ JA PALVELIA.

Oli maanantai, kuu patruuna Pohjonen istui au'aistun akkunan ääressä, juoden aamukahviansa. Tavan takaa laski hän kupin kädestään; hänen koko mielensä oli niin kiintynyt luontoon, joka ihanuuttaan levitteli hänen silmiensä eteen, että tuo yleensä rakastettu ruskea nestekkin joutui unohduksiin. Nuori rouva tuli ja laski kätensä miehensä olalle, sanoen: "Mitä, ystäväni, mietiskelet?"

"Katselen vain luontoa ja ajattelen: olenpa onnen lapsi, koska minulla on suloinen vaimo, herttaiset lapset sekä oma kartano näin ihanassa seudussa!"

"Ja onpa sinulla vielä tuo suurin rikkaus: onneensa tyytyväinen sydän! Kyllä nureksiva ihminen aina puutteita löytää, vaikka Luoja hänelle armostansa lahjoja jakaa — mutta ainoastaan hän on rikas, joka kohtaloonsa tyytyy".

"Kyllä kiittämätön olisinkin, jollen tyytyisi! Tunnenpa itseni niin onnelliseksi tällä haavaa, ett'en suinkaan hennoisi apua anovalta mitään kieltää, jos vain suinkin hänen toivoansa saattaisin täyttää"

"Kumma, että tuommoinen miete juuri johtui mieleesi".

"Hm — niinpä ne ajatukset lentävät. Mutta arvaappas, mikä nyt päähäni pisti?"

"No mikä?'

"Että lähtisimme katsomaan apilaniittyjä. Ilma on niin kaunis, ett'ei nyt sovi täällä sisällä loikoilla tämmöisenä päivänä".

"Mutta sinne on pitää matka —"

"Ei huolita kävellä, vaan pannaan Valko valjaisiin ja lähdetään sitte.
Oletko tunnin päästä valmis?"

"Olen kyllä; minä menen kohta katsomaan, että pienokaisilla on mitä tarvitsevat poissa ollessamme, ja sitte puen päälleni". Näin sanoen rouva kiiruhti toimiinsa.

Patruuna soitti kelloa pari kertaa, ja hetken perästä tuli Jaakko sisälle, kysyen mitä patruuna tahtoi.

"Tunnin päästä pitää Valkon olla valjahissa, sillä minä aion lähteä apilaniityille".

"Kyllä", vastasi Jaakko, mutta jäi vielä seisomaan ovelle. Hän väänteli ja käänteli lakkiaan, ikään kuin olisi siitä puheen alkua hakenut. Patruunakin tuon huomasi ja kysyi:

"Onko sinulla mitään sanottavaa? puhu vain suusi puhtaaksi"

"Kyllä tarvitsisi, mutta pelkään patruunan suuttuvan".

"Mitä tuo tuommoinen olisi, josta et puhua uskalla isännälle, joka on entinen leikkitoverisi?"

"Niin, kylläpä patruuna aina on ollut hyvä minulle, mutta —"

"No, 'mutta' — jätä nyt pois 'mutta' ja puhu asiasi".

"Patruuna lupasi Niittymäen minulle torpan maaksi, sitte kun tahtoisin rakentaa kotia itselleni; nyt minä haluan omaa asuntoa, sillä syksyllä aion naimisiin mennä, mutta senpä vuoksi pyytäisin, että patruuna, jos suinkin mahdollista olisi, antaisi minulle eron palveluksestani, jotta saisin hankkia tupasen itselleni sekä viljelysmaata vähän viljemmältä".

"Kylläpä kummia pyydätkin, mutta en tuosta toki suutu, sillä sopiihan sinun pyytää, minun kieltää, ja siitä sitte on päästy. — Nyt tulee juuri kiiruin työnaika; mitenkä sinua siis saattaisin pois laskea?"

"Kyllä minä luulen saavani Mäkelän Kustun sijaani ja häneen patruuna varmaankin tyytyisi, sillä Kustu on hyväntapainen ja sukkela kaikissa töissään; ehkä puheissaan liiankin sukkela ja rohkea".

"Tuo kuuluu hyvältä; aivan semmoisen pojan minä tahtoisinkin sitte, kuin sinua en enää saa pitää, mutta syksyllähän sinun vasta sopii erota ja tulevana vuonna naida — eikö niin?"

"Ei, sillä onpa niitä minua mahtavampia, jotka tahtovat väkisin viedä morsiameni".

"Ai! onko niin? No anna hänen mennä, jos hän vain katsoo ihmisen ulkonaista mahtavuutta".

"Eipä katsokkaan, mutta sitä enemmän hänen äitinsä sitä katsoo, ja senpä vuoksi tahtoisin ottaa tytön pois kaikista noista kiusauksista ja rettelöistä, joita hänellä siellä kotona on. Kyllä Mäkelän muori jo oli päättänyt ottaa minua kotovävyksi, mutta sitte kuin Liisua pyydettiin Jussilan emännäksi, ei muori minua enää oikein kärsi, ja siksipä tahtoisin, jota pikemmin sitä paremmin, oman kodon itsellemme".

Patruuna käveli miettien lattialla, laski sormensa nenälleen sekä viritteli tuon tuostakin sikariansa, joka ehtimiseen sammui. Vihdoin hän toki puhkesi puhumaan, lausuen:

"No kukapa saattaisi kieltää tuommoista pyyntöä, josta ihmisen elämän onni riippuu! — Jos poika, josta puhuit, on semmoinen, joksi häntä olet kuvaillut, olet vapaa menemään, vaikka tietysti paljon sinua kaipaan. Kun asuntoasi rakennat, saat metsästäni ottaa hirsiä, ja ehkä saatan sinulle joksikin päivää antaa nurkkamiehiäkin. Mutta älä tuota asuntoasi aivan vähäiseksi laita; vaikka et nyt ensin sisustaisikkaan muuta kuin yhden huoneen, niin ovat ne kuitenkin tulevan ajan varalle rakennettuna".

"Tuhansia kiitoksia, patruuna hyvä!" sanoi Jaakko sekä pyyhkäsi äkkiä kätensä nurjalla puolella jotakin silmistänsä.

"Ei kiittämistä mitään. Sinä olet rehellisesti minua palvellut ja ansaitset rehellisen palkan. Mutta lähde nyt hevosta valjastamaan ja toimita tuo poika jonakin päivänä puheilleni".

"Kyllä minä", vastasi Jaakko ja läksi ulos.

Rouva tuli samassa sisälle valmiiksi puettuna, ja patruuna kertoi hänelle Jaakon tuumat sekä lisäsi:

"Olen varsin kahdella päällä eräästä asiasta: minä nimittäin tahtoisin antaa Jaakolle muistoksi suuremman rahalahjan, mutta en ole siitä oikein varma, milloinka tuo parahiten sopisi. Nyt se huojentaisi hänen vaivaansa, kun hän asuntoansa rakentaa, mutta tekee sekin hyvää, että ihminen oppii luottamaan omiin voimiinsa".

"Anna lahjasi vasta toiste, se on minun neuvoni. Silloin he oikein sen arvoa käsittävät, kun vaivalla ja ahkeruudella ovat kodin itsellensä hankkineet".

"No, hyvinpä meidän tuumamme yhteen sopivat; jätetään siis tämä asia toistaiseksi. — Mutta tuossapa Valko jo on portaitten edessä; lähdetään nyt".

Näin sanoen sieppasi patruuna lakin päähänsä, ja sitte läksivät ajamaan apilaniityille.