VI.
SUORA PUHE AINA PARAS.
Vanha akka kulki keppinsä nojalla Mäkelää kohti. Tultuansa torpan pihalle, katseli hän etsiskellen ympärillensä, vaan kun ei näkynyt muuta elävää olentoa kuin kaakottava kana, astuskeli akka portahia ja laski kaksiperäisen pussin olaltaan porstuan nurkkaan sekä meni sitte tupaan, missä Mäkelän muori istui villoja kehräämässä. Akka kumarsi, sanoen:
"Hyvää päivää! — Ohho kuinka olenkin väsynyt".
"Istukaa. mistä kaukaa Maija tulee?"
"Niemen kylästä. Hohho! hyvältä tämä istuminen tuntuukin väsyneille raajoilleni. — Oletteko ihan yksin kotosella, kosk'ei tuolla ulkonakaan ketään näkynyt?"
"Matti ja pojat ovat ulkotöissään, Liisu ja Manta askaroitsevat kodassa; meillä oli tässä leipominen aamulla, ja tytöillä on sen vuoksi vähän yhtä ja toista toimitettavana".
"No minäpä kuulin uutisia Niemenkylässä; siellä sanottiin, että Liisu tulee Jussilan emännäksi, sekä että Jaakko nai kartanon Miinan, joka on tehnyt eron sulhasestaan".
"Vai niin — paljon sitte tiedättekin. — Kyllä Jaakko Liisusta kiinni pitää, kuten hämähäkki verkostaan, vaikka hän tietää, että Liisulla on Jussilan kihlat".
Liisu, joka juuri tuli sisälle, kun hänen äitinsä mainitsi Jussilan kihloista, katseli arasti ympärilleen, vaan nähtyään vanhan Maijan, otti hän kädessänsä olevista pehmeistä leivistä yhden ja antoi sen Maijalle, sanoen:
"Tässä, Maija, on teille lämmintä leipää".
"Kiitoksia! Kokonainen leipä! sinä Liisu olet kelpo tyttö. Ohoo sentään, kuinka hyvän käy hyvin tässä maailmassa, — vaan jota mahtavammaksi ihminen pääsee, sitä enemmän on panettelioita, varsi niin kun torpan tyttö koroitetaan rusthollin emännäksi; mutta yhden hyvän neuvon annan, jota sinun on muistossa pitäminen, kun suureen taloon tulet: Anna lahjoja aina ja runsaasti, niin kyllä sinua kiitetään".
"Vai niin; kyllä Maija maailman tuntee — mutta säästäkää tuo neuvonne toiselle, sillä minun majani tulee olemaan pieni uudis-torppa, jossa saan monta vuotta kuokkia ja kaivaa, ennenkuin vähäisiä lahjoja muille riittää".
"No mitäs nyt pilkkaa lasket — kyllähän minä tiedän, mitä jo kaikki tietävät, että sinä Jussilan emännäksi menet sekä että Jaakko kartanon Miinan nai".
"Turhia puheita vain", väitti Liisu. "Minä en koskaan ole Jussilan emäntänä —"
"Mene päivällistä toimittamaan, miehet tulevat jo kohta kotia", sanoi Mäkelän muori, sillä hän hätääntyi, kuu Liisu kulkevalle akalle, joka tiesi pitäjän kaikki tapahtuneet ja tapahtumattomat uutiset, noin suoraan vakuutti, ett'ei hän huolisi Jussilasta — saattaisihan tämä vielä joutua Jussilan korviin.
Liisu meni ulos päivällistä toimittamaan. Hänen mielensä oli kovin raskas, eikä hän tietänyt oikein, mikä häntä vaivasi — Joku uusi, katkerampi tunne kuin entinen. Ei tämä, joka häntä vaivasi, ollut hänen itsekkään äitinsä vaatimukset, — ei, tämä tunne oli niin katkera että se vei kaikki hänen voimansa — ja kotaan tultuansa sanoi hän Mantalle:
"Vie sinä ruokaa pöytään, päätäni kivistää, minä menen tuonne järven rannalle, siellä on vilposempi".
Tuon sanottuaan riensi Liisu kuusistoon ja sieltä kapeata metsäpolkua pitkin järven rannalle. Täällä laski hän kätensä sykkivälle sydämmellensä ja heltyi itkemään. "Oi mikä minua vaivaa" — sanoi hän itseksensä, vaan samassa kaikui hänen korvissaan Maijan samat: "Jaakko nai kartanon Miinan" — ja nytpä hän ymmärsi, mikä niin raskaalta tuntui. Turhaa puhetta tämä tietysti oli, mutta kamoittavan aaveen kaltaisena oli nuot sanat yhä hänen mielessään, ja hän sanoi itseksensä: "Voi! onko rakkaus aina tällainen? Juuri kuin luulee olevansa onnellisin maan päällä, tulee taas tuskia ja huolia, joita ei ennen aavistanutkaan. Oi, kun saisin rauhani takaisin! Jos olisi sydämmeni tuon tyynen järven kaltainen!" — ja nyt hän rupesi laulamaan:
"Ah ihana on ilta
Ja metsä vilponen,
On tyyni järven pinta,
Jo nukkuu tuulonen.
Vaan miksi, sydämmeni,
Sä olet rauhatoin?
Kun luontokin on tyyni,
Miks' riehut, sykit noin?
Ah, sydämmeni lempi
On saanut sykkimään,
Vaan voima kussa ompi,
Mi saa sen tyyntymään?"
Laulettuaan hän painoi päänsä käsiinsä sekä rukoili Jumalalta rauhaa sydämmellensä ja tunsi samassa, miten kylmä koiran kuono nuuski hänen poskiansa. Liisu hypähti seisoalle, tämähän oli kartanon Vahti — siis oli Jaakkokin lähellä — ja lähellä kyllä olikin, sillä tuollapa hän tuli rientäen tyttönsä luokse.
"Oikeinpa Vahti minua ohjasi, ei se tahtonut mennä Mäkelään, vaan nuuski tätä polkua ja juoksi, hieputtaen häntäänsä, tänne päin. Minä aavistin heti että sinun täältä löytäisin. Tiedätkö Liisuseni! nyt saan kohta ruveta rakentamaan asuntoamme, jos vain Kustu menee sijaisekseni kartanoon. Mutta ethän sinä mitään vastaa — etkä ollenkaan ihastu! — mikä sinua vaivaa?
"Ei mikään. — Tahdon vain kysyä — Jaakko, pidätkö vielä minua rakkaampana kaikkea?"
"Tuo nyt on kysymys! Onko se teeskentelemistä vai mitä? — En semmoista ole sinussa ennen havainnut".
"Ei ole se teeskentelemistä, vaan käypä niitä kaikellaisia huhuja, sanovathan että sinä olet mieltynyt kartanon Miinaan; en sitä ole uskonut, mutta enpä saanut mieltäni rauhoitetuksikaan, ennen kuin sinulta suoraan kysyin".
Jaakko muisti nyt, mitä hän oli Viulu-Mikolle puhunut, ja vaikka tuo tuuma oli ollut luulevaisen sydämmen pimeän hetken synnyttämä — ja siis tuulen tuoma, tuulen viemä — punastui hän varsin, mutta vastasi toki vakavasti:
"Minä en yhtäkään tyttöä rakasta paitsi sinua. En koskaan! Ole vakuutettu siitä".
"Kyllä", vastasi Liisu, mutta Jaakon punastuminen oli niin kummallinen, ett'ei tyttö iloiseksi muuttunut. Jaakko myöskin oli alakuloinen, eikä jutut nuorten välillä oikein sujuneet. Vihdoin hän kysyi:
"Onko Viulu-Mikko käynyt täällä?
"Ei", vastasi Liisu.
"Mistä hiidestä ne tuon jutun ovat saatteet, sen on Maija varmaankin kokoon pannut omasta päästään", sanoi Jaakko ja rupesi sitten suoraan kertomaan, mitä hän Mikolle oli puhunut lisäten: "Nyt sen tiedät, oikean asian-laidan, suutu nyt minulle sitten, jos saatat; ymmärräthän sinä, että minä vain kun pelkäsin sinun kotiani halveksivan tuskissani jotakin puhuin".
"Kiitoksia Jaakko siitä, että puhuit kaikki suoraan, punastumisesi jätti mieleeni jonkunlaisen epäilyksen, mutta nyt on välimme taas ihan selvällä".
"No, tyttöseni, mennään nyt kotia kuulustelemaan, mitä Kustu sanoo". Ja kiiruhtaen läksivät he Mäkelään, jossa väki juuri aikoi ruveta päivälliselle. Keppi-Maija oli mennyt matkoihinsa, mutta Viulu-Mikko, hyvän-suopa vieras, oli tullut sijaan.
Mäkelän muori katsoi vähän harmistuneena tulioihin ja tuskin vastasikaan, kun Jaakko hyvää-päivää mainitsi. Mutta Jaakko ei ollut tätä huomaavinaankaan, vaan lausui rohkeasti:
"Minä aion ottaa eron palveluksestani, jotta saisin talveksi varustettua itselleni oman kodin. Patruunan metsästä saan hirsiä, sen mitä tarvitsen, ja lupasipa hän vielä nurkkamiehiäkin joksikin päivää, mutta sillä ehdolla vain pääsen kartanosta, että laitan sinne toisen sijaisekseni, ja siksi olen ehdoitellut Kustua, koska välistä olen kuullut hänen haluavan palvelukseen".
"No sinne minä menenkin", vastasi Kustu.
"Etpä menekkään. — Kyllä täällä on kotonakin sinulle sijaa — ja joutaahan Jaakko palvella vuotensa loppuun, kyllä kartanossa leipää tietysti riittää, mutta uudis-torpassa sitä tuskin lienee nätimmästä tärkimpään".
"Jos ensin onkin vähän, niin koetetaan sitä lisätä vuoden kuluessa. Kyllä minä torpan rakennan, ja hyvän rakennankin, kuten patruuna neuvoi".
"Mutta älä meidän Liisua varten, kyllä hänellä on parempi koti katsottuna. Minä en anna tytärtäni pettu-leipää syömään".
"He — muori — mitäs nyt! älä noin jyrkästi kiellä" — sanoi Matti, mutta muori läksi ulos ovesta eikä tahtonut kuulla mitään, vaan Viulu-Mikko, talon vanha ystävä, seurasi muorin jälkiä ja tapasi hänen lutista.
"Muori hyvä", lausui Mikko, "älä pitkitä nuorten kihlausta. Kihlausten usein käy siten, että, kun ne pitkistyy, niin ne mutkistuu ja vihdoin tulee niistä kaiketi loppu".
"Sitä juuri toivon ja vaadinkin".
"Kuules — muista minun ja Anna-Liisan kärsimisiä! Älä eroita rakastavia — se kuolemalla kostetaan. Vaikka en ole aikonut mitään puhua, niin sanonpa toki Jaakon ja Liisun onneksi, että köyhyyteen ei sinun tarvitse lastasi jättää, kyllä heille on tavarat katsottuna, mutta antaa heidän vain vähällä alkaa. Laske Kustu palvelukseen, se on minun neuvoni".
Mikko oli iskenyt parhaaseen paikkaan. Muisto Anna-Liisa vainajasta pehmitti muorin sydämmen — ja kukatiesi vielä tuo Mikon viimeinenkin viittaus tehokkaasti siihen vaikutti.
"Hm — kummallista", sanoi muori ikään kuin itseksensä ja lausui sitten Mikolle: "Menköön vain Kustu kartanoon onneansa koettamaan; mutta kerran minun vielä täytyy tyttöäni puhutella, ennenkuin kihlat pois lähetän. Tällä kertaa toki ei enempää tästä asiasta lausuta; tule nyt päivälliselle".
Vakaana lähti muori tupaan ja sanoi sinne tultuansa:
"Kustu saa lähteä Jaakon kanssa kartanoon. Jos kelpaat patruunalle, niin otat pestin".
Liisun katse kirkastui, kuten taivas aamuruskon noustessa, ja kiitollinen silmäys lensi Viulu-Mikkoa kohti, sillä sen hän heti huomasi, että sieltä apu oli tullut.
Enempää ei asiasta puhuttu, ja kohta päivällisen jälkeen lähti Kustu
Jaakon kanssa kartanoon ja Viulu-Mikko meni myöskin pois.