VII.
RAKKAUS KAIKKI VOITTAA.
Patruuna Pohjosen rouva istui käytävässä kartanon huoneuksen edustalla, leikkien lastensa kanssa, ja näki samassa Jaakon, joka lähestyi nuoren kumppaninsa seurassa. Lakki kourassa ja syvästi kumartaen kysyi Jaakko:
"Saako patruunaa puhutella?"
"Onni, juokse katsomaan, onko valveilla", sanoi rouva. Hetken perästä palasi poika huutaen:
"Isä käski Jaakkoa puheillensa".
Jaakko läksi saattamaan palveliaksi pyrkivää Kustua patruunan huoneeseen.
"No, sinä aiot minun palveliakseni?" kysyi patruuna.
"Niin kyllä, jos kelpaan", vastasi Kustu.
"Osaatko totella? se on ensimmäinen ehto".
"Kyllä! ja vielä vähän muutakin".
"Vai niin", sanoi patruuna, katsellen mielihyvällä pojan kirkkaita, veitikkamaisia silmiä. "Osaatko niittää? Heinänteko alkaa kohta, ja palveliani saa myöskin niityllä käydä silloin, kun en häntä kotona tarvitse".
Hymyillen vastasi Kustu:
"Siihen olen aivan tottunut. Kun niittyä lähenen, vapisee jo heinän korsi, ja kun viikatteellani sivallan — hei! silloin heinä jo maassa makaa".
"Saatko laitumelta hevosen pian kiinni? vai nahjustatko kauan niitä hakemassa?" kysyi taas patruuna, joka halusta pitkitti puhetta pojan kanssa.
"Hevoset ruokin niin, että viheltäessäni juoksevat luokseni".
"No, jos nyt olet vähän sinne päin, kuin sanonut olet, niin kyllä minulle kelpaat, ja Jaakko on vapaa menemään asuntoansa rakentamaan".
"Nämät käteni ovat vähän kömpelömäiset pikentin käsiksi", virkkoi Kustu vielä; "semmoisiksi ovat tulleet raskaassa työssä, mutta jahka täällä vähän helpommalle pääsen, niin varmaankin hienonevat, että vielä sopivat vaikka klasii-hansikkoihin".
"Pidetään varalla, ett'eivät pääse liiaksi hienontumaan. Tässä on sinulle nyt 12 markkaa pestiksi; se on määrä, joka minun on tapana antaa. Mutta mitä sitten palkaksi vaadit?"
"Mitä patruuna itse tahtoo antaa, sitte kun näette, mihinkä kelpaan", vastasi Kustu ihan nöyrästi.
Patruuna taputti poikaa olalle, lausuen:
"No hyvä! Toivon että molemmin puolin tulemme tyytyväisiksi. Nyt, Jaakko, olet, kuten sanoin, vapaa palveluksestani ja tässä saat koko vuosipalkkasi".
"Patruuna hyvä, sehän on varsin liikaa".
"No no, älä puhu mitään, uudis-asukkaalle on tuo kyllä tarpeen, ja olithan sinä aina ennen muinoin minulle avulias ja hyvä leikkitoveri".
Jaakko ei mitään vastannut, vaan kun patruuna hänelle hyvästijätöksi antoi kättään, puristi Jaakko sitä oikein vankasti. Sitte aikoivat mennä, mutta patruuna sanoi vielä:
"Ennen lähtöäsi täytyy sinun toki Kustulle neuvoa kaikki, mitä hänen tavallisesti tulee tehdä, jotta hän tietäisi olla mielikseni, samoin kuin sinäkin".
"Aivan kernaastikkin", vastasi Jaakko ja läksi sitten ulos nuoren kumppaninsa kanssa.
"Kyllä nyt jo kaikki hyvin käy", sanoi Kustu pihalle päästyään. Minä olen kovin iloinen siitä, että jollakin tavoin saatan edistää meidän Liisun onnea. Sisar parkani menee varsin kalpeaksi joka kerta, kun äiti Jussilasta puhuu, ja harmipa olisikin, jos kaunis, hyvä sisareni työnnettäisiin tuolle vanhalle kaljupäälle. Mutta arvaatko sinä, Jaakko, millä tuo Viulu-Mikko äitini mielen sai kääntymään noin äkkipäätä?"
"En, sitä itsekkin ihmettelin, vaan kyllä kai siitä vielä selko tulee".
"Mutta kysyä ei uskalla —"
"Ei suinkaan! enkä siitä välitäkkään, kun tytön vain saan; mutta enpä ole oikein varma, ennenkuin kuulutuksessa ollaan".
Näin tuumaten Jaakko meni ohjaamaan nuorta toveriaan talon töihin.
* * * * *
Jaakon ja Kustun mentyä Mäkelästä istui muori rukkinsa ääreen ja kehräsi siinä, ikään kuin jos kaikki olisi käynyt varsin tavallista rataansa; hänen puhelias kielensä toki nyt oli vaiti, hän näytti miettivältä, eikä kukaan muorin mietteitä tahtonut häiritä. Matti pisti tupakkaa piippuunsa, istahti sängynlaidalle, veti nysästään muutaman vahvan savun ja laski sitten huokoolle. Kallu toimitteli ulkona ja Manta meiskasi portahitten ääressä juottoporsaan kanssa, mutta Liisu istui penkillä akkunan ääressä katsellen ulos kesän vihantaan maailmaan. Ilma näytti kauniilta, raittiilta, mutta Liisun mieli oli toki haikea. Ukkosen ilman tullessa on luonto tyyni, mutta raskas, ja jotakin sen tapaista — jotakin uhkaavaa tunsi Liisukin sydämmessään, kun hän ääneti istui äitinsä kanssa tuvassa. Täällä oli tukehuttavaa, vaan ulkona raitista, sinne siis hänenkin täytyi rientää. Liisu istahti keinulavitsalle tuuhean pihlajapuun suojaan, hänen lempeät silmänsä katselivat järven tyyntä pintaa, vaan ajatuksensa lentelivät pois hänen nykyisistä tukaloista oloistaan, kuvaillen mitä suloisimmasti tuota vähäistä uudis-asuntoa, jota hänen sulhonsa aikoi rakentaa; mutta eipä hän kauan saanut näissä viehättävissä unelmissaan viipyä, ennenkuin äitin kutsuva ääni kuului:
"Liisuseni, tuleppa tänne, olisihan minulla kahden-kesken sinulle vähän puhuttavaa".
Liisu meni tupaan, syvä huokaus nousi hänen rinnastansa — ja vaiti istui hän kuuntelemaan, mitä jo ennaltaan arvasi äitinisä puhuvan.
"Minä lupasin Jussilan kihlat tallentaa siksi, että sinä ne ottaisit vastaan, sillä, lapseni", sanoi nyt muori hyvin leppeästi, "olethan sinä viisas tyttö, ja kun oikein maltillisesti asiaa ajattelet, niin ymmärräthän, että vanha paikkansa pitää, ja aina sinulla hänessä on parempi turva kuin tämän-aikaisissa nuorukaisissa".
"Oi äitini, älkää suotta itseänne vaivatko tuommoisella puheella, ei ole vanhan ilo siellä, missä nuoren, eikä nuoren siellä, kussa vanhan; jos häntä seuraisin, olisin kuten häkissä lintu".
Muori otti nyt kihlat esille, sanoen: "Katsoppa näitä kaikkia, mitä sinulle, torpan tyttärelle, on tarjona! Eiköhän toki minun tyttäreni ymmärrä ottaa, mitä vain kerran hänelle tarjotaan".
"Äiti hyvä, kyllä parastani tarkoitatte, mutta — valju on sulho kullasta kyhätty, vaan lämmin sydämmen oma valittu — ja siis kaikki nuot korut ovat minulle arvottomia. Jaakko rakentaa kartanon maalle torpan, siellä saamme yhdessä työtä tehdä ja, kun Jumala työmme siunaa, on meillä siitä iloa paljon enemmän, kuin rikkaalla kaikista tavaroistaan". Nyt lankesi Liisu polvilleen ja lausui, katsoen rukoilevin silmin äitiinsä: "Oi äiti, viekää pois nuot kihlat! ne minua oikein inhoittavat. — Älkää toki rakastako tavaraa enemmän kuin" — —
Liisu ei sanottavaansa loppuun saanut lausutuksi, ennenkuin muori hämmästyksissään huudahti:
"No hyvänen aika, älähän toki komeliantiksi rupea! Tyttö hupsu, Jumalaa rukoillessa polville lasketaan, vaan ei ihmisten eteen. Hyvänen aika tuota lasta! Pidä sitte tuo Jaakkosi, koska se niin hirveän hyvä on".
"Jumalan kiitos, että vihdoinkin äiti luopuu turhasta toivostaan. Nyt saatan iloiten Jaakon vastahan mennä, kun hän luokseni tulee! Oi äiti, nyt olette minulle toista vertaa rakkahampi kuin äsken, jolloin luulin teidän enemmän rakastavan rusthollia kuin omaa lastanne!".
"Hm — parastasi minä vain tarkoitin, mutta jätä minut nyt yksin; en voi tästä tällä kertaa enempää jutella. Mene sinä ulos linnuille livertämään iloasi".
Liisu meni, ja muori jäi miettimään. Vähän aikaa ääneti oltuaan rupesi hän itseksensä puhumaan:
"Kuka noita tämän-aikuisia nuoria ymmärtää — laskea polvillensa! — Oikein komeljantin temppuja tuommoiset! — Oih, oih! — Suutelot vielä — sitte olisi kaikki ihan täydellistä!"
Matti, joka rupesi heräämään raskaasta päivällis-unestaan, kuuli muorin puhuvan ja kysyi:
"Mitä sinä nyt, akkaseni, yksin juttelet? mitä ihmeitä?"
"Minä vaan ihmettelen tämän-aikuisten nuorten tapoja ja mieliä. Liisulle tässä juuri äsken sanoin, että hän saa ottaa Jaakkonsa, koska se nyt on maailman paras hänen mielestään, ja tyttö kiitti siitä niin, että polvilleen lankesi. Hupsun tapoja — mutta hyvä lapsi hän on; oikeinpa nöyräksi hänen olen kasvattanut, ja ikäväni tuota tyttö-raiskaa tulee, se on aivan varma".
"No nytpä uni makealta maistuu, kun kuulen, että Liisu on päässyt kaikesta tuskastaan. Nyt vasta, akkaseni, oikein viisaasti teit".
"Vasta nyt? — en tiedä ennenkään hullusti tehneeni!"
"He et, mutta teithän tällä kertaa vielä viisaammin", sanoi Matti, kääntyen toiselle kyljellensä, ja hetken perästä hän jo kuului kuorsaavan.
Mutta mitenkä oli Liisun laita, kun hän tuolla ulkona kepeillä askeleilla astuskeli metsäpolkua pitkin. — Hänen sydämmensä onnesta sykähteli, hän oli mielestään niin vapaa kaikesta huolesta, kuin lentävä lintunen, ja johdatti rohkeasti askeleitaan kartanoon päin, josta hän arveli Jaakon piankin palaavan Kustun kanssa, mutta kun ei kaivattuja kuulunut, istahti Liisu kivelle heitä odottamaan. Ihmetellen katseli hän siinä tuon keväisen kuusimetsän kauneutta, niin heleän viheriältä ei se ennen hohtanut — ja mikäpä siinä, että linnutkin tänään paljon iloisemmasti visertelivät — ne oikein kilpailivat toinen toisensa kanssa, ainakin se siltä kuului Liisun korviin. Mutta nytpä jo kajahti metsässä koiran haukunta; varmaan oli se Vahti, joka jäneksiä ajoi takaa, olipa niinkin, sillä samassa tuli Jaakko jo näkyviin, Kustu oli kartanoon jäänyt. Kiiruusti riensivät meidän nuoret toinen toisillensa ilosanomaa viemään; ja sinne luonnon helmaan heidät jätämme onnestansa juttelemaan — eikä tämä ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, jolloin luonto yksin saa olla näkemässä kahden rakastavan täydellistä onnea.