VIII.
Joju oli nyt ollut kaksi kuukautta uudessa kodissaan, lukenut joka päivä määrätyn ajan rehtorin johdolla, saanut uuden puvun ja tullut kauniin, reippaan ja sievän pojan näköiseksi. Hän oli köyhän lapsen tavoin iloinnut huoneestaan ja vaateestaan, hyvästä ruoasta, sievästä puvustaan ja kaikenlaisesta mukavuudesta, josta hänellä ennen ei ollut aavistustakaan. Kasvattivanhemmat olivat tyytyväisiä, kun näkivät, miten poika iloitsi ja koetti olla ahkera ja tottelevainen. Mutta kun uutuuden viehätys oli loppunut, rupesi Joju ikävystymään tähän oloonsa. Se tuntui liian mukavalta, kun ei hänellä ollut mitään seikkailuja, eikä hänellä myöskään ollut tovereita, joitten kanssa hänen olisi sopinut ajatuksia vaihettaa. Kaikki meni ihan koneentapaisesti. Rehtorin kanssa hän oli usein kävelemässä ja joskus yksinkin, mutta entisessä kodissaan hän ei milloinkaan käynyt, häntä kun oli kielletty sinne menemästä.
Eräänä päivänä, kun hän oli vähän aikaa läksyjänsä lukenut, rupesi häntä kovin haukotuttamaan, niin pian kun hän kirjaansa katseli. Hän huomasi sen itse ja laski kirjansa pois sekä rupesi tähystämään ulos ikkunasta. Oi, miten siellä aurinko kirkkaasti loisti! Maa oli jo hienon lumen peitossa, niin puhdas ja kaunis. Joju päätti lähteä kaupungille.
Rehtori oli ulkona, mutta Joju meni Eriika tädin luo ja sanoi, että hän lähtisi ulos kävelemään. Jojun täytyi aina sanoa, minne hän aikoi mennä.
Eriika katseli poikaa ... kummallista, hänen pyöreät, kukoistavat poskensa näyttivät kalpeilta, minkätähden?... Olipa hänellä täällä paljon parempi ruoka kuin mitä hänellä oli ollut entisessä kodissaan ja kaikin tavoin mukavampi olo. Miksi hän siis oli kuin kasvi, joka vieraaseen maahan on istutettu?
– Voitko sinä pahoin?
– En, mutta täällä on ... on niin raskasta olla, täytyy päästä ulos.
– Mene, poika kulta! Mikä on raskasta? Täytyykö sinun liiaksi lukea?
– Ei, minä vain tahdon ulos. Hyvästi, täti.
Joju läksi. Hän kulki ilman päämaalia. Päämäärä kyllä olisi ollut, mutta eipä hän saanut mennä, mihin halutti. Hän oli kulkenut vähän matkaa Etelä-esplanaadikatua, kun Korpi tuli juosten häntä vastaan.
– No Korppi sinä, mihinkä kiire?
– Kas, Veitikkako? Enpä aikonut tuntea sinua. Näes, minulla on aina kova kiire, mutta jos sinä joudut seuraamaan minua, niin tule! Saamme sitte vähän jutella toistemme kanssa.
– Oojah, kyllä minulla aikaa on.
– Minä olen kirjapainossa korehtuuripoikana. Katsoppas poika, tällaisia lehtiä minä kannan; tässä on nyt yksi arkki runoutta, ja siitä kustantaja maksaa lähes sata markkaa, kuulin itse, kun herrat painossa puhuivat, ja tämmöisiä papereita minä kannan joka päivä edes takaisin. Ei maar niitä joka miehen kynsiin annettaisi.
– Näytäppäs! Eihän niissä mitään ole. Tuolla sivulla on neljä riviä, tuossa kaksi värssyä, ja kolmas sivu on ihan valkoinen. Hupsut, kun tyhjästä maksavat.
– Kas et sinä ymmärrä sitä asiaa, enkä minäkään, siinä minulla on korpin pää ... mutta se kuuluu olevan sellaista uutta lajia, että siitä sopii maksaa, vaikka siinä ei mitään juuri olekkaan.
– Jospa suutarin Sakkikin toisi runonsa tänne, niin hän jo saisi niin paljon rahaa, että kouluunkin pääsisi.
– Mikä se Sakki on?
– Eräs suutarin poika vain, joka kovin halusi kouluun. Sepä olikin oikein hyvä poika.
– Mutta missä sinä nyt olet, kun noin hienoissa kävelet?
– Olen rehtori Mellilän kasvattipoika.
– Tosiaankin! Onpa sinua onni potkaissut.
– Niin kai on, – vastasi Joju huoaten.
– Tästä portista minun täytyy mennä. Hyvästi, Veitikka.
Joju jäi kadulle. Hän oli nyt aivan lähellä Albertinkatua, missä hänen vanhempansa asuivat, ja oi, kuinka hän halasi mennä tuohon huonoon kotiinsa. Hänellä olisi ollut niin paljo kerrottavaa, ja hän olisi ennen kaikkea tahtonut edes nähdä vanhempiansa. Isähän aina oli ollut hänelle hyvä, ja äiti oli antanut niin monta kertaa lämmintä ruokaa, kun hän viluissaan ja nälissään oli tullut kotia. Olihan äiti paljon kurittanut ja torunut, mutta hyvä hän sentään oli. Tuossa se oli portti ... tuostahan nyt olisi sopinut mennä sisälle... Mikäpä häntä esti, menisi vain... Mutta olihan rehtori kieltänyt... Mistäpä rehtori sen tietäisi?... Kumma, nyt oli ikään kuin Sakki olisi hänen korvaansa kuiskannut: "mitä Joju tietää olevan väärin, sitä hän ei milloinkaan tee", ja vielä hän näki edessään pikku Solmian valkokiharaisen pään ja kuuli hänen punahuultensa lausuvan: "kyllä minä luulen, että sinä olet kelpo poika" ... ja Joju poistui vanhempiensa portilta ja meni kiireesti kotia.
Hän rupesi lukemaan läksyjänsä, mutta vähän päästä hän vain mietti. Iltapäivällä, kun hän palasi rehtorin kammarista oppitunniltaan ja jälleen istui omassa kammiossaan, ei hän ensinkään ottanut valkeata, vaan istui pöytänsä ääreen ja katseli ulos kaasujen valaisemalle kadulle. Vähän aikaa katseltuaan hän rupesi katkerasti itkemään. Silloin aukeni ovi, ja rehtori astui sisälle.
– Joju, mikä sinua vaivaa? Olen huomannut, että olet ollut alakuloinen jonkun ajan. Puhu suoraan, kuten olisin isäsi, taikka ... kuten paras ystäväsi. Ole aina suora, älä pelkää puhua kaikkea, mikä sinua raskauttaa.
– Setä hyvä, pankaa minä pois ja ottakaa suutarin Sakki! Hän toivoi aina, että hän joskus pääsisi kouluun, ja hän on kovin hyvä poika, paljon parempi kuin minä. En minä voi olla täällä.
– No miksi et? Mitä tuo tuommoinen on? Eikö sinun ole ollut täällä hyvä olla, häh? Onko kukaan tehnyt sinulle pahaa?
– Ei, mutta tuntuu ikään kuin raskaat kahleet olisivat päälläni.
– Kuule, poika, sinä ehkä et tahtoisi lukea, mutta ellei ihminen tahdo mitään tehdä eikä totella mitään ohjia, eli kuten sanoit, kahleita, niin silloin hän on ikään kuin metsän peto ja vielä pahempi. Ellei hän tahdo kulkea vanhempiensa ja kasvattajainsa kahleissa, niin hänestä tulee sellainen, kuin se mies, jonka kodissasi näit, joka sinulta vei viisi-markkasi ja joka nyt on yleisen oikeuden kahleissa.
– Kyllä minä tahtoisin totella, mutta minä halajan nähdä vanhempiani. Jos olisivat kaukana, – mutta kun tiedän, että ovat täällä, enkä kuitenkaan saa heitä nähdä. Olin tänään jo heidän portillaan, mutta juoksin taas kiireesti pois, kun muistin Sakin sanat: "mitä Joju kerran vääräksi tietää sitä hän ei tee", vaan en tiedä, jaksanko enään toiste olla menemättä. Antakaa minun vain mennä kotia, ennemmin minä jälleen menen maata huonolle vuoteelleni kotini tuvan nurkkaan, kun olen täällä näkemättä vanhempiani, vaikka tiedän heidän olevan lähellä.
– Hm... Tuumataan tätä asiaa... Ole nyt vain huoleti ja iloinen taas, kuten sinun ikäisesi tulee olla, kyllä katson, että kahleet päästetään, miten sopii. Ensiksikin saat mennä vanhempiasi katsomaan; minä pidän sinusta vielä enemmän nyt, kun tiedän, että täältä mukavuudestasi halusit lähteä vanhempiesi luo. Rehellisyytesi olet myöskin jälleen osottanut, kun et salaa mennyt sinne, vaikka mielesi teki. Sillä tavalla ihminen vapaaksi tulee, että hän oppii itseänsä hallitsemaan. Mutta vielä yksi asia. Kuka tuo Sakki on, josta sinä usein puhut ja joka ihmeellisesti näkyy sinuunkin hyvää vaikuttaneen?
– Sieltä kotipitäjästäni, N:ästä, se on.
– Noh, siellähän lankoni on provastina.
– Onko? Ja hänellä on pieni tyttö, jonka nimi on Solmia.
– Niin on, nuorin lapsi. Lähde nyt oitis katsomaan vanhempiasi, mutta älä sinne jäämistä tuumaa.
– Saanko mennä heti?
– Saat.
– Kiitoksia!
Joju läksi, mutta rehtori meni Eriikan luo.
– Kuules sisko, me olemme olleet liika itsekkäitä, kun tahdoimme kokonaan anastaa itsellemme lapsen rakkauden, jota vahvemmat siteet sitoivat vanhempiinsa. Se itsekkäisyys oli vähällä viedä meiltä koko pojan. Tapasin hänen itkemässä kammarissaan ja sain selkoa siitä, että hän ikävöitsi vanhempiansa, kun ei ollenkaan päässyt heitä katsomaan. Hän pyysi minua laskemaan itseänsä kotia kurjuuteen jälleen ja ottamaan kasvatikseni suutarin Sakin, jonka hän, vaatimattomasti kyllä, vakuutti olevan itseään paljoa paremman.
– No olenhan minä jo kauan nähnyt, että jokin häntä raskautti; hänen muotonsakin kävi huonommaksi. Lähetä Jumalan tähden poika katsomaan vanhempiansa, ettei hän meiltä pois halua. Mitenkä aikamme sitten kuluisi, ellei hän täällä olisi? Varsin hirveätähän olisi ajatella, että poika semmoiseen pesään jäisi.
– Minä hänet jo lähetin. Mutta nyt olisi toinen asia päätettävissä. Joju on tavan takaa puhunut tuosta suutarin Sakista, joka näkyy häneen hyvää vaikuttaneen, ja minä tuumaan, että pöytämme ääreen mahtuisi kaksi yhtä hyvin kuin yksi, ja sitten heillä olisi toisistaan huvia. Me olemme vanhat, ja Jojun saattaisi tulla ikävä, jos hän aina seurustelisi meidän kanssamme, mutta kun meillä täällä on koko pari poikia, niin luulen, että molemmin puolin tulisimme tyytyväisiksi. Suutarin poika on N:n pitäjästä.
– Sieltäkö? No Amaalia sisaremme ja lankomme hänet kentiesi tuntevatkin. Tavallisestihan ne papit seurakuntansa tuntevat aina lapsia myöten.
– Aion kirjoittaa Mäntyselle, tiedustellakseni pojasta. Jojun puheen mukaan hänellä on kova lukuhalu.
Sisarukset juttelivat vielä vähän aikaa, ja heidän keskustellessaan tuli Joju jo kotia. Nyt hän oli kuin toinen poika. Kahleet olivat karisseet pois. Hän oli tosiaan kuin häkistä päässyt lintu. Silmät kiilsivät ja suu hymyili, ja koko olento oli kuin kevään juokseva puronen.
Rehtori kirjoitti vielä samana iltana kirjeen langollensa.