IX.
– Kun ei se postikaan jo tule, että saisin Lasten Kuvalehteä lukea, – sanoi pikku Solmia, joka oli käynyt maltittomaksi odottaessaan postilaukkua.
– Oletko läksysi lukenut?
– Olen, äiti kulta, aikaa jo, ja Helmi sanoi, että osasin oikein hyvin ja lupasi tuoda minulle vesipuoloja, mutta sitten tuli maisteri, eikä Helmi sitte enää olekkaan muistanut antaa puolukoita.
– Käske Mandaa panemaan tulta pesään. Sitte saapi hän mennä tuomaan sinulle marjoja, ja sinä, saat kutsua maisteria ja siskojasi niitä syömään.
Solmia teki kuten äiti käski, ja pian pruustinnan kammarin pesässä paloi iloinen tuli, levittäen lämmittävää valoansa huoneeseen. Sitten toi Manda pöydälle asettimen, jolla oli kauniita vesipuoloja, hienoa sokeria, lautasia ja teelusikoita.
Solmia meni salista kutsumaan Helmi ja Maiju siskojansa sekä maisteri Palosta, joka oli ikään kuin kotoväkeä, hän kun kävi pappilassa melkein joka päivä. Hän oli ihmeellisen avulias, tarjoutui tuon tuostakin provastin puolesta saarnaamaan y. m., kutsuttiin sitten tavallisesti pappilaan päivällisille, ja viipyi siellä vielä lopun päivääkin.
Maisteri ja tytöt noudattivat mielellään Solmian kutsumusta.
– Täälläpä on kovin herttaista ja lämmintä! Oikein suloista on olla tulen ääressä, kun ulkona on lumituisku. Älä, Helmi hyvä, lamppua sytytä, tämän tulen valossa istuminen on niin kodikasta ja hauskaa. Näemmehän tässä puolukoita syödä.
Provasti Mäntynen tuli sisälle – Katsokaapas vain, täällähän on oikein hauskaa. Kummallista, miten posti tänään viipyy, mutta siellä onkin niin kova tuisku ulkona, ettei hevonen juuri juoksemaan pääse kinosten läpi.
– Miten Sakki parka tanhuasta pääsee? – sanoi Solmia.
– Kuka se Sakki on? – kysyi maisteri.
– Meidän postinkuljettajamme, suutari Miettisen poika. Hän on meidän pieni ahkera apulaisemme ja aina tervetullut vieras, sillä kesäisin hän tuo meille ensimmäiset mansikat ja nyt hän on syksystä asti kuljettanut postilaukkuamme kestikievarista tänne.
– Miten todellakin poika nyt pääsee kinosten läpi? virkkoi pruustinna.
– Miehet ovat tanhuaa aukaisemassa, kyllä hän sieltä hyvin tulee.
Solmia juoksi toiseen huoneeseen kurkistamaan akkunasta ulos hämärään, nähdäksensä, koska postipoika tulisi. Ja todellakin siellä nyt näkyi pieni poika, joka pyrki pappilaa kohti. Laukku heilui sivulla. Tyttö kiirehti ilmoittamaan, että Sakki oli tulossa.
– Maiju, sytytä lamppu, vaikkapa parikin, että saadaan lukea, mitä posti meille tuo. On nämät postipäivät sentään hyvin hauskoja täällä maalla, – sanoi pruustinna.
Sillä välin juoksi Solmia tuomaan laukkua kyökistä, ja näki, miten Sakki puhalteli punaisiin sormiinsa.
– Voi kuinka sinä olet kovasti luminen, onko sinun vilu?
– Vähän.
– Lämmittele tässä hellan ääressä. – Solmia vei laukun sisälle ja kertoi, miten Sakkia paleli. – Saanko ottaa hänet kuvakirjojani katselemaan, siksi kuin tee valmistuu? Kyllä hän tarvitsee jotakin lämmintä.
– Kyllä, – vastasi pruustinna.
– Se on oikein, tyttöseni, että muistat pyytää lämmitystä vilustuneelle lapselle, – sanoi provasti, ottaessaan laukkua tyttärensä kädestä. – Mitä täällä nyt sitten on? Tässähän on kirje: "Piga Amanda Juslinille N:n pitäjässä. Seura provasti Mäntysen kirjeet." – Lieneekö vain provastilla tässä kirjeitä seurana. Tuossa on tukku sanomalehtiä, jakakaa ne keskenänne. Tässähän vielä on kirje lehtien välissä: Dalollinen Mändyluodon isändä Mathias Santeljus. N:n pitäjäs. Seuraa Brovasti Mäntysen kirjeitä". No tässä vielä yksi. Tottapa vihdoinkin minulle myös.
– Näytäppäs, keneltä se on?
– Langoltani.
– Katsoppas vain! Ei Antreas usein kirjoita. Mitä hänellä nyt lienee sanottavaa...
– Solmia, vie Mandalle hänen kirjeensä; tuon toisen saa lukkari kirkolla antaa omistajalleen.
Provasti rupesi lukemaan kirjettään ja huudahti hetken perästä: – No kummallista, muistatteko tuota muona-Matin väkeä, joka Helsinkiin muutti? Heidän poikansa on lankoni ottanut kasvatikseen. Hän kirjoittaa, että poika on rehellisen ja kelpo ihmisen alku, mutta hänen kotinsa on perin huono, ja Antreas on tahtonut lapsen pelastaa hukkaan joutumasta, "koska," kuten hän tässä sanoo, "se kaikesta päättäen on näkynyt olevan Jumalan tahto". Mutta vielä tässä on toinen asia. Hän kysyy, tunnemmeko suutarin Sakkia, ja sanoi havainneensa Jojun puheesta, että Sakki on vaikuttanut hyvää häneen. "Jos poika on hyvä lapsi ja tahtoo tulla kasvatikseni, saa hän heti tulla tänne. Minä tahdon valmistaa heitä kouluun, jotta ensi kevännä saavat tutkintonsa suorittaa". Se nyt on uutinen, joka Sakille kelpaa. Helmi, mene käskemään Sakkia tänne.
Sakki, joka katseli Solmian kuvakirjoja, oli heti valmis seuraamaan Helmiä pruustinnan kammariin. Poika näytti erittäin sievältä. Hän oli lämpimässä huoneessa käynyt punaposkiseksi, hänen vaalea tukkansa oli kauniissa kiharoissa otsan ympärillä, ja hänen siniset silmänsä näyttivät syviltä ja haaveksivilta. Hän jäi ovensuuhun seisomaan ja kumarsi kainosti.
– No Sakki, – sanoi provasti, – tahdotko lakata postilaukkua kuljettamasta ja ruveta lukemaan? Häh?
– Lukemaanko? – kysyi poika, ja hänen silmänsä välähtivät. Mitenkä minä saisin ruveta lukemaan?
– Muistatko muona-Matin Jojua?
– Kyllä, hän muutti Helsinkiin.
– Niin, ja lankoni, rehtori Mellilä, on ottanut hänen kasvatikseen, ja tahtoisi vielä ottaa sinunkin. Joju on hänelle puhunut sinusta. Rehtori valmistaisi teitä molempia kouluun, ja tulevana kevännä saisitte suorittaa tutkinnon. Ja sitten sinun tulee olla ahkera ja koettaa kaikin tavoin noudattaa lankoni ja kälyni mieltä.
– Ja se on siis oikein totta! Minä lähden oitis kotia kertomaan!
Sakki ei enään muistanut ujoillakaan, hän iloitsi niin, ettei saattanut olla sitä ilmaisematta.
Provasti virkkoi vielä: – Sano terveisiä isällesi ja äidillesi ja pyydä, että jompikumpi heistä tulisi tänne huomenna tästä asiasta juttelemaan.
Seuraavana päivänä ilmoitettiin, että suutari Miettinen vaimoineen oli pappilan kyökissä, ja hetken perästä he astuivat pruustinnan kammariin.
– Mitä nyt tuumaatte siitä, että lankoni tahtoisi poikanne kasvatikseen?
– Tulin juuri kuulemaan, tunteeko provasti hänen, joka poikamme ottaisi, mutta kyllä kai sitten, koska hän on provastin lankomies. En minä poikaani maailmalle laskisi kenen luo hyvänsä. Ei meillä tosin suuria varoja ole, mutta aina Jumala sentään on huolen pitänyt. Se siinä nyt on, että pojalla aina on ollut kova halu lukemaan, ja hän olisi nyt jo niin menossa että kylläkin.
– Kyllä minä pidän suurena onnena sen, että hän pääsee lankoni luo.
– Poika puhui, että muona-Matin Joju myöskin on otettu samaan paikkaan, ja se oli suuri veitikka, koko poika. Lieneekö sitten muuttunut, kun ihmisiin on tullut...
– Lankoni kiittää häntä hyvin rehelliseksi.
– No niinhän se meidän Sakkikin aina sanoi hänen olevan, ja siksipä olivatkin ystäviä, vaikka meidän poika aina on ollut hiljainen ja Joju kovin vallaton. Ikävä sitä poikaamme tulee, ei hän ole meille milloinkaan surua tehnyt. Mutta kai se sentään paras on, että annamme hänen mennä, emmehän voi hänen onneansa vastaan olla.
– Niin no, jos provasti sitten kirjoittaa, että hän tulee noin viikon päästä; vai miten luulet, Siina, saatko hänen jo siksi kuntoon?
– En tiedä varmaan, tarvitsisi ommella muutamia paitojakin hänelle vielä, poika on niin kasvannut.
– Ei, – sanoi pruustinna, joka myöskin oli tullut keskusteluun osaa ottamaan, – veljeni kirjoitti, ettei vaatteista tarvitse pitää mitään huolta. Eriika sisareni ne kyllä toimittaa kaikki, kun poika vain tulee.
– Soo, soo, vai antavat vaatteetkin. Olisin minäkin hänelle mielelläni paidat ommellut, vaan hyvähän sekin on, että antavat, – sanoi Siina, mutta kyyneleet vierivät kuitenkin ehtimiseen hänen silmistään.
– Maisteri Palonen lähtee parin päivän päästä pääkaupunkiin, ja kyllä hän ottaa poikanne mukaansa ja ohjaa hänet rehtorin luo. – Sepä hyvä on. Oohoo sentään, oikeinpa taakka putosi hartioiltani, kun ei tarvitse häntä sinne yksin lähettää.
– Sopii se hyvin, – sanoi Miettinen. – Kyllä se asia nyt sitte on päätetty. Provasti kirjoittaa vain, että hän parin päivän päästä tulee maisteri Palosen kanssa.
– Kyllä. Matkarahoista ei teidän myöskään tarvitse huolta pitää, ne minä jätän Paloselle.
– Kiitoksia kovin paljo. Mennään nyt sitte mekin jo pois. Jumalan haltuun jääkää!
Parin päivän päästä kulki Sakki vaatemytty kainalossa isänsä kanssa pappilaan. Äidille ja sisaruksille hän oli kotona sanonut jäähyväiset, ja sinne he jäivät häntä kaipaamaan. Mutta äiti lähetti runsaat siunaukset mukaan, ja varoitti poikaansa unhoittamasta vanhempiansa ja ennen kaikkia, unhoittamasta Jumalaa.
Pappilassa sitte juotiin kahvia. Solmia oli itse tahtonut laittaa Sakille eväät pussiin ja oli koonnut siihen, mitä vain parasta löysi äidin varastoista. Sitten hän sanoi Sakille: – Sinun pitää syömän kaikki, mitä siinä on, ei, pari torttua sinun täytyy antaa Jojulle, minä kyllä muistan hänen vielä, ja miten hyvä hän oli juoksemaan. Ja tiedätkö vuoden päästä tulen minäkin kouluun ja silloin pääsen myöskin tädin luo asumaan.
Sakki kiitti eväistä ja läksi jäähyväiset lausuttuaan, maisterin kanssa hevosella lähimmälle asemalle sekä sieltä junalla Helsinkiin.