X.
Oltiin Toukokuussa. Valkolakit ja valkovuokot kaunistivat kilvan Helsingin ympäristössä olevia viheriäisiä lehtoja. Meren aallot loiskivat vapaina kahleistaan. Sekä pieniä että suuria höyryaluksia vihelsi lakkaamatta satamassa, ja mitä muhkeimpia kolmimastoisia laivoja loikoili rannassa ankkuroittuina.
Eräänä päivänä, kun rehtori Mellilä oli lukenut poikiensa kanssa niin kauan, että sekä opettaja että oppilaat olivat väsyksissä, sanoi hän: Tämä nyt jo saa riittää täksi erää. Entä jos tästä lähtisimme kävelemään.
– Se olisi kovin hupaista, lukeminen tuntuikin oikein raskaalta jo, kun niin kovin halusin päästä tuonne ulos.
– Kun et sanonut olisinhan saattanut aikaisemmin lopettaa ja jatkaa pitemmän aikaa iltapäivällä.
– Enhän minä kehdannut olla väsyksissä, kun setäkin, vanha mies, jaksoi kysellä ja neuvoa meitä.
– Ennen, kun olin sinun iälläsi, hämmensi äitini sokerikaakkua, ja minä surkuttelin häntä, kun hänen kätensä heilui niin ahkeraan. Mutta hän vakuutti, ettei hän ollenkaan väsynyt; vaan kun minä pyysin, että hän edes vähän aikaa antaisi minun hämmentää, niin hän hymyili ja sanoi, etten sitä kauan tekisi. Minä rupesin hämmentämään; ja vähän ajan kuluttua oli käteni niin kankea, etten millään olisi tasaisesti jaksanut työtäni jatkaa. Kun sitten ihmettelin miten hän, joka oli vanha, saattoi tuota työtä tehdä yhtä mittaa koko tunnin ajan, niin hän vastasi: "tottumus sen tekee". Samati on tässä minun laitani. Olemmekin lukeneet nyt tavattoman kauan, mutta luku-aikamme läheneekin jo loppuansa suurin askelin. No, Sakki, kaiketi sinäkin olet iloinen, kun pääset ulos?
– Olen kyllä, täällä on niin paljo katseltavaa, josta on hauska kertoa tädille ja kirjoittaa kotia. Mutta kyllä lukeminen sentään on hauskinta.
– Niin, tuo Sakki on aina ollut tuollainen. Kyllä minäkin nyt jo luen mielelläni, mutta onhan sentään paljon hauskempi olla ulkona, kuin ilma on kaunis.
– Luulisinpä sitä. Mihinkä päin nyt lähdemme? Te saatte määrätä!
– Lähdetään eteläsatamaan, siellä on niin paljo laivoja ja niitä minä kovin mielelläni katselisin. Ja sitten menisimme Kaivopuiston kallioille, siellä näemme meren, oikein aavan meren. Oi, kuinka siellä on kaunista! Oikein lentää tahtoisi.
– Niin, taikka Kaisaniemen rantaan, siellä on niin hiljaista ja kaunista, – sanoi Sakki.
– No kummanka mieltä nyt noudatan? – kysyi rehtori hymyillen.
– Kyllä Kaivopuistossakin on kaunista, lähdetään vain sinne, – kiirehti Sakki sanomaan.
– Satamasta sinä ehkä et välitä?
– En, mutta Jojun mielestä se on hauskin paikka. Tavallisesti hän saa jäädä sinne yksin, sillä ei minua haluta siellä seisoa niin kauan, kuin Joju laivoja tarkastelee.
Rehtori meni ulos poikiensa kanssa.
– Oletko, Joju, useinkin käynyt laivoja katselemassa?
– Olen.
– Vai niin. Mikä se niissä sinua miellyttää?
– Kaikki! Purjeet, touvit ja mastot. Siellä saa mielin määrin kiivetä, vaikka kuinka korkealle.
– On tuo Joju niin tarkkaan pannut mieleensä joka nuoran ja koko aluksen, että hän sen aivan osaa paperille piirtää.
– En ole tietänytkään, että sinä sellainen laivojen ihailija olet. Mutta entä jos kiivetessäsi putoaisit mereen...
– Minäkö? Johan nyt! Totta kai köydet niin vahvoja ovat, että minun kannattavat.
– Ei köydet katkea, mutta sinun kätesi ja voimasi saattaisivat pettää.
– Ei, älkää luulko.
He olivat nyt ennättäneet rantaan, ja Joju riensi oitis erääseen kolmimastoiseen laivaan, jossa laivamiehet näkyivät tuntevan hänen.
– Noh, mastoonko jälleen? – kysyi eräs merimies.
– Tottakai, – vastasi Joju, sylkäsi käteensä ja kapusi oravan tapaan mastoon ja sieltä laivaköysiä myöten toiseen mastoon ja sitte alas jälleen.
– Poika todellakin tekee nuot temput kuten paras merimies. Ei sinua maalla tarvita, tule pois merelle vain, – sanoi eräs merimies.
– Minun täytyy käydä koulua, – vastasi Joju.
– Joju, tule pois jo, – huusi rehtori, ja Joju tuli käskyä totellen, mutta hänen kasvonsa hehkuivat ja silmät loistivat, kun hän kertoi, miten hauskaa oli kiivetä.
– Joju kyllä halukkaammin menisi merelle kuin kävisi koulua, – sanoi Sakki.
– Niin menisinkin, kun setä vain laskisi.
– Poika parka, ei siellä niin hauskaa olisi, kuin nyt luulet. Siellä kovat myrskyt pauhaavat, joten aallot pian tuollaisen tottumattoman laivan kannelta viruttaisivat pois. Ajatteleppas vain, kun laiva keinuu kuin pieni lastu tuolla suurella valtamerellä, missä ei näy muuta kuin taivas ja vesi.
– Ei lastullakaan ole mitään hätää, ei se mene pohjaan eikä kaadu.
– Niin, mutta laivoja joutuu joka vuosi haaksirikkoon.
He tulivat kaivopuistoon ja läksivät kallioille, missä aava meri näkyi ja raitis tuuli puhalteli. Rehtori istui eräälle lavitsalle ja nojasi leukaansa valkonuppista keppiänsä vasten, jota hän molemmin käsin piteli kiinni. Hän näytti miettiväiseltä eikä näkynyt katselevankaan luontoa.
Sakki istui rehtorin viereen, ja hänen silmänsä katsoivat uneksien kauas etäisyyteen. Tuo aava näkö-ala tuntui hänestä kovin suurenmoiselta, ja hänen mieleensä syntyi monenmoisia ajatuksia, epäselviä tulevaisuuden kuvia, jotka vielä olivat ikään kuin usvaan verhoittuina.
Mutta Jojulla ei ollut aikaa istua; hän hyppeli paikasta paikkaan ja katseli säihkyvin silmin merelle, huutaen tuon tuostakin riemastuneena: Tuossa tulee höyry-alus, oi, kuinka se on kömpelö noitten purjeveneitten rinnalla! Kas tuossa näkyy suuri alus, oikea kolmimastoinen, varmaan se on kolmimastoinen. Ei se tulekkaan, se menee. On se vain jalo kapine! Oi sentään, kun pääsisi tuonne kauas, kauas, näkemään, mitä siellä merien takana on.
– Noilla laivoilla, jotka kauan ovat merellä, saa usein pahennutta ruokaakin, ei siellä niin hyvä oltava ole kuin luulet, – sanoi Sakki hymyillen.
– Totta heillä on perunoita ja silakkaa. En vielä ole niin pilaantunut, etten huonoonkin tyytyisi. Enköhän pääsekkin merelle?
– Enhän olisi suonut sinun merimieheksi rupeavan, mutta jos sinulla siihen todellakin on taipumusta, niin en tahdo sinua estää siksi tulemasta. Mutta usein lapset mielivät joksikin, johon he jäljestäpäin eivät tyydykkään, he kun eivät vielä ymmärrä, mitä tahtovat. Siis olen minäkin päättänyt, että sinun pitää muutaman vuoden käydä koulua, eli siksi, että ripille pääset. Koulu on sinulle suureksi hyödyksi, ja sitä paitsi sitten paremmin tiedät, mihin haluat. Mutta mennään nyt jo kotia, Eriika siellä odottaa päivälliselle.
Iltapäivällä rehtori jälleen jatkoi lukemista poikien kanssa. Tätä vielä kesti pari viikkoa, ja sitten tuli päivä, jolloin pojat saivat mennä tutkintoansa suorittamaan.
Molemmat pääsivät toiselle luokalle, ja entisistä marjapojista oli siis tullut koulupoikia.