ENSIMMÄINEN LUKU.
Jo vaaliruhtinas Yrjö Wilhelmin ajoilta von Briest-suvun hallussa olleen Hohen-Cremmenin herrastalon etupuolella lankesi kirkas päivänpaiste keskipäivän hiljaisuudessa lepäävälle kylätielle; puiston ja puutarhan puolella loi suorakulmaisesti suunniteltu kylkirakennus leveän varjon ensin valko- ja viheriäruutuiselle liuskakäytävälle ja sitten suureen istutuspyörylään, jonka keskellä oli aurinkokello ja jonka kehän muodosti canna indica ja rabarberipensaat. Suunnilleen kaksikymmentä askelta kauempana, tarkoin kylkirakennuksen suunnassa, näkyi kirkkomaan kiviaita, pienilehtisen muratin kokonaan peittämänä ja vain eräässä kohden suoden sijaa valkoiseksi sivutulle rautaovelle, ja sen takana kohosi ilmoille paanukattoinen torni, jonka hiljattain kullattu viirikukko kimalteli auringonsäteissä. Päärakennus, kylkirakennus ja kirkkomaan aita sulkivat hevosenkengän tavoin sisäänsä pienen korukasvitarhan, ja avoimeksi jäävällä puolella havaittiin lammikko rantaportaineen ja siihen kiinnitettyine venheineen sekä aivan lähellä keinu, jonka lauta riippui kummastakin päästä kahden nuoran varassa — tukipylväiden seistessä jo hieman kallellansa. Mutta lammikon ja pyörylän välimaalla seisoi kaksi valtavan suurta vanhaa plataania.
Herrastalon julkisivu, pengermä, jolla nähtiin aloesammioita ja pari pajutuolia, soi sekin pilvisellä säällä mieluisan ja samalla kaikenlaista huvia tarjoovan oleskelupaikan, mutta helteisinä päivinä annettiin puutarhapuolelle ehdoton etusija. Niin tekivät varsinkin talon rouva ja tytär, jotka tänäänkin istuivat liuskakivikäytävän syvässä varjossa, selän takana pari villiviinin kiertämää avointa ikkunaa ja vieressä ulkonevat pienet kiviportaat, joiden neljä askelmaa johti puutarhasta kylkirakennuksen välikerrokseen. Äiti ja tytär olivat kumpikin uutterassa työssä, valmistamassa neliömäisistä tilkuista koottavaa alttarimattoa; isolla pyöreällä pöydällä lepäsi lukemattomia villa- ja silkkilankavyyhtejä sekasortoisena joukkiona sekä niiden keskellä, väliaterian jäljeltä, pari jälkiruokalautasta ja suuri kaunis majolikakulho täynnä karviaismarjoja. Nopeasti ja varmasti liikkuivat naisten neulat, mutta äidin istuessa hievahtamatta työtänsä tarkaten, tytär, jota mainittiin nimellä Effi, laski tavan takaa neulan kädestään, nousi ja suoritti kaikkien taiteen sääntöjen mukaan kumarrellen ja ojennellen terveys- ja kotivoimistelun koko ohjelman. Oli ilmeistä, että hän antautui erikoisen mielellään näihin tahallaan hieman naurettaviksi muovaamiinsa harjoituksiin, ja kun hän siinä seisoi, kohotti hitaasti käsivartensa ja laski kämmenensä vastakkain korkealle päänsä yläpuolelle, niin katsahtipa silloin äitikin työstänsä, mutta aina vain vilkaisten ja salavihkaa, koska ei tahtonut ilmaista, kuinka ihastuttavalta hänestä näytti oma tytär, — vaikka sellainen äidillisen ylpeyden liikahdus olikin täysin oikeutettu. Effillä oli yllään sini- ja valkoraitainen, puolittain mekkomainen liinapuku, johon vyötäryksen muodosti tiukalle vedetty pronssinvärinen nahkavyö; kaula oli paljaana, ja niskaan ja hartioille levisi laaja merimieskaulus. Kaikessa, mitä hän teki, liittyivät toisiinsa vallattomuus ja sulo, ja hänen nauravat ruskeat silmänsä osoittivat suurta luontaista älykkyyttä, elämänhalua ja hyväsydämisyyttä. Häntä nimitettiin »Pienokaiseksi», ja hänen täytyi asiaan suostua, koska hänen kaunis solakka äitinsä oli vielä kämmenenleveyttä pitempi.
Effi oli jälleen noussut ja käännähteli liikkeitään suorittaen vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan, kun äiti irroitti katseensa neulomuksestaan ja virkkoi: »Kuulehan, Effi, sinun olisi oikeastaan pitänyt ruveta kaunoratsastajaksi. Aina trapetsilla, aina ilmojen tyttärenä. Luulenpa melkein, että se on halusi.»
»Voipa olla, äiti. Mutta jos niin olisi, kuka on syypää? Keneltä se on peritty? Sinultapa tietenkin. Vai arveletko sen johtuvan isästä? Jo täytyy itsesikin nauraa. Ja minkätähden pistät minut tähän pussiin, tähän pojanmekkoon? Toisinaan ajattelen, että joudun vielä lyhyitä hameita kantamaan. Ja kun ne ovat jälleen ylläni, niin minä niiaankin taasen niinkuin tyttöheilakan tulee, ja kun tulevat tänne Rathenowista, istun eversti Goetzen syliin ja ratsastan hopp, hopp. Miksi en sitä tekisi? Kolme neljännestä on hänessä setää ja vain yksi neljännes liehittelijää. Oma syysi. Minkätähden en saa kunnollisia vaatteita? Miksi et tee minusta täysikasvanutta?
»Tekisikö mielesi?»
»Ei.» Samassa Effi juoksi äidin luo, syleili häntä kiihkeästi ja suuteli.
»Ei niin rajusti, Effi, ei niin kiihkoisasti. Minä käyn aina kovin levottomaksi, kun näen sinut tuollaisena…» Ja äiti tuntui vakavasti aikovan jatkaa huoltensa ja pelkojensa esittämistä. Mutta hän ei päässyt pitkälle, sillä samassa astui kirkkomaan aidassa olevasta pienestä rautaovesta puutarhaan kolme nuorta tyttöä, jotka astelivat hiekoitettua käytävää pitkin pyöreätä kukkalavaa ja aurinkokelloa kohti. He heiluttivat kaikin päivänvarjojansa tervehdykseksi Effille ja kiiruhtivat rouva von Briestin luo suudellakseen hänen kättänsä. Rouva von Briest esitti nopeasti muutamia kysymyksiä ja kehoitti sitten tyttöjä olemaan puolisen tuntia heidän tai ainakin Effin seurana. »Minulla on muutenkin paljon tekemistä, ja nuoret viihtyvät parhaiten toistensa parissa. Voikaa hyvin.» Sitten hän nousi puutarhasta kylkirakennukseen johtavia kiviportaita.
Nyt olivat nuoret yksin.
Kaksi tytöistä — pieniä, pyöreitä olentoja, joiden kesakot ja hyvätuulisuus erinomaisesti sopivat heidän kihariin, vaaleanruskeisiin hiuksiinsa — olivat Hansaliittoa, Skandinaviaa ja Fritz Reuteria ehdottomasti ihailevan kanttori Jahnken tyttäriä. Kanttori olikin mecklenburgilaiseen maanmieheensä ja mielirunoilijaansa nojautuen ja Miningin ja Liningin suomaa esikuvaa silmälläpitäen antanut omille kaksosilleen nimet Bertha ja Hertha. Kolmas nuori neito oli Hulda Niemeyer, pastori Niemeyerin ainoa lapsi; hän käyttäytyi täysikasvaneemmin kuin molemmat toiset, mutta oli sensijaan ikävystyttävä ja omahyväinen, pöhöttynyt, vaaleaverinen tyttö, jonka hieman ulkonevat silmät tylsyydestään huolimatta näyttivät alinomaa jotakin etsivän. Husaari Klitzing olikin hänestä sanonut: »Eikö näytä siltä kuin hän odottaisi joka hetki enkeli Gabrielia?» Effin mielestä oli hieman kriitillinen Klitzing liiankin oikeassa, mutta siitä huolimatta hän karttoi erilaista suhtautumista näihin kolmeen ystävättäreensä. Kaikkein vähimmin teki hänen nyt mielensä siten menetellä. Hän laski kätensä pöydälle ja virkkoi: »Tämä ompeleminen on ihan kuolettavan ikävää. Jumalan kiitos, että tulitte.»
»Mutta äitisi me olemme ajaneet pakoon», sanoi Hulda.
»Ette suinkaan. Hän olisi lähtenyt muutenkin, kuten jo teille sanoi; hän näet odottaa vierasta, vanhaa ystävää tyttöajoiltansa. Minä kerron hänestä teille myöhemmin; se on lemmentarina sankareineen ja sankarittarineen ja se päättyy kieltäymykseen. Suurin silmin sitä ihmettelette. Minä olen muuten jo nähnyt äidin vanhan ystävän Schwantikowissa; hän on piirineuvos, hyvävartaloinen ja erittäin miehekäs.»
»Se on pääasia», virkkoi Hertha.
»Epäilemättä. Naiset naiselliset, miehet miehekkäät — se, kuten tiedätte, on isän lempilauseita. Mutta auttakaa nyt minua tämän pöydän järjestämisessä, muuten saan jälleen kuulla nuhdesaarnan.»
Käden käänteessä siirtyivät kaikki vyyhdit koriin, ja kun kaikki jälleen istuivat, sanoi Hulda: »Nyt, Effi, on aika esittää kieltäymykseen päättyvä lemmentarina. Vai eikö se olekaan niin paha?»
»Kieltäymykseen päättyvä tarina ei ole milloinkaan paha. Mutta en voi aloittaa, ellei Hertha maista karviaismarjoja — näenhän, ettei hän käännä niistä katsettansa. Ota muuten kuinka paljon tahansa, voimmehan myöhemmin poimia uusia, mutta heitä kuoret kauas tai mieluummin tähän sanomalehdelle, teemme siitä sitten tötterön ja toimitamme kaikki pois. Äiti ei siedä, että kuoria on kaikkialla, hän sanoo voivan luiskahtaa ja katkaista säärensä.»
»En usko», virkkoi Hertha, ahkerasti käyttäen hyväkseen karviaismarjoja.
»En minäkään», vahvisti Effi. »Ajatelkaahan: minä kaadun joka päivä vähintään kaksi tai kolme kertaa, mutta en ole vielä katkaissut mitään. Eihän kunnon sääri hevin katkea, ei minun eikä sinunkaan, Hertha. Mitä arvelet sinä, Hulda?»
»Ei pidä kiusata kohtaloansa; ylpeys käy lankeemuksen edellä.»
»Aina kuin kotiopettajatar; sinä olet ihan ilmetty vanhapiika.»
»Mutta toivon kumminkin joutuvani naimisiin. Ehkäpä ennen sinua.»
»Olkoon menneeksi. Luuletko minun sitä odottelevan. Se vielä puuttuisi. Minä muuten saan sulhasen, ehkä piankin. Se ei minua pelota. Hiljattain sanoi minulle pieni Ventivegni tuolta toiselta puolen: 'Lyödäänkö vetoa, neiti Effi; täällä vietetään häät jo tänä vuonna'.»
»Entä mitä sanoit sinä?»
»Varsin mahdollista, sanoin minä, varsin mahdollista; Hulda on meistä vanhin ja voi mennä naimisiin milloin hyvänsä. Mutta hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan, vaan sanoi: 'Ei, vaan eräs toinen nuori neiti, joka on yhtä ruskea kuin neiti Hulda on vaalea. Samalla hän silmäili minua aivan vakavasti… Mutta minä joudun tässä ihan pois ladulta ja unohdan kerrottavani.»
»Niin, sinä keskeytät kerran toisensa jälkeen; et kenties tahdokaan kertoa.»
»Tahdonpa kyllä, mutta kertomukseni tosiaankin aina katkeaa, sillä koko juttu on hieman omituinen, melkeinpä romanttinen.»
»Mutta sanoithan, että hän on piirineuvos.»
»Niin onkin. Ja hänen nimensä on Geert von Innstetten, parooni von
Innstetten.»
Kaikki kolme nauroivat.
»Mitä nauratte?» kysyi Effi loukkaantuneena. »Mitä tämä merkitsee?»
»Ah, Effi, emmehän tahdo loukata sinua enempää kuin parooniakaan. Sanoitko Innstetten? Ja Geert? Eihän täällä ole ketään sennimistä ihmistä. Mutta aateliset nimet ovat usein naurettavia.»
»Niin, rakkaani, epäilemättä. Mutta ovatpahan sensijaan aatelisia. He voivat sen itselleen sallia, ja mitä kauemmaksi siirrytään taaksepäin — tarkoitan ajassa — sitä enemmän he voivat itselleen sallia. Siitä te ette ymmärrä mitään, mutta älkää panko pahaksenne, että sen sanon. Pysymmehän sittenkin hyvinä ystävinä. Siis Geert von Innstetten ja parooni. Hän on ihan yhtä vanha kuin äiti, päivälleen.»
»Ja kuinka vanha on oikeastaan äitisi?»
»Kolmenkymmenenkahdeksan.»
»Kaunis ikä.»
»Onpa niinkin, varsinkin jos on säilynyt näöltään sellaisena kuin äiti. Onhan hän oikeastaan kaunis nainen, eikö teidänkin mielestänne? Ja kuinka hän onkaan kaikesta selvillä, aina varma ja samalla hieno eikä milloinkaan sopimaton niinkuin isä. Jos olisin nuori luutnantti, rakastuisin äitiin.»
»Kuinka voitkaan sanoa niin, Effi?» virkkoi Hulda. »Sehän on neljännen käskyn rikkomista.»
»Joutavia. Kuinka se voisi olla neljännen käskyn rikkomista? Luulenpa, että äiti olisi mielissään, jos saisi kuulla minun niin sanovan.»
»Mahdollista kyllä», keskeytti Hertha. »Mutta nyt vihdoinkin kertomaan!»
»Olehan huoletta, minä jo aloitan… Siis parooni Innstetten! Hän ei ollut vielä kahdenkymmenen vuoden ikäinen palvellessaan tuolla Rathenowin rykmentissä, ja silloin hän vieraili usein täkäläisillä tiloilla, mieluimmin Schwantikowissa isoisäni Bellingin luona. Tietenkään ei isoisän vuoksi, ja kun äiti siitä kertoo, voi kuka hyvänsä helposti huomata, kenen tähden se oikeastaan tapahtui. Ja luulenpa, että asia oli molemminpuolinen.»
»Entä kuinka kävi sitten?»
»Kävi niinkuin käydä täytyi ja niinkuin aina käy. Hän oli vielä aivan liian nuori, ja kun sitten ilmaantui isäni, joka oli jo ritarineuvos ja omisti Hohen-Cremmenin, ei ollut puhettakaan pitkistä aikailuista, äitini otti hänet ja oli siitä lähtien rouva von Briest… Ja mitä muuta vielä tuli, sen tiedätte… se muu olen minä.»
»Niin, se muu olet sinä, Effi», virkkoi Bertha. »Jumalan kiitos, meillä ei olisi sinua, jos olisi käynyt toisin. Mutta kerrohan, mitä Innstetten teki, mitä hänestä tuli! Missään tapauksessa hän ei ole itseänsä surmannut, sillä niin ollen ette voisi odottaa häntä tänään luoksenne.»
»Ei, hän ei ole surmannut itseänsä. Mutta jotakin sentapaista sentään sattui.»
»Yrittikö hän?»
»Ei yrittänytkään. Mutta hän ei voinut enää jäädä näille main, ja koko sotilaselämä alkoi varmaan häntä kyllästyttää. Silloinhan olikin rauhan aika. Sanalla sanoen, hän otti eron ja alkoi opiskella lakitiedettä, 'oikein olut-innoin', kuten isä sanoo. Vuonna seitsemänkymmentä, sodan puhjetessa, hän palasi palvelukseen, mutta ei entiseen rykmenttiinsä, vaan Perlebergin, ja sai ristin. Luonnollisesti, sillä hän on erittäin reima. Heti sodan loputtua hän istui jälleen asiakirjojensa ääressä, ja sanotaan, että Bismarck pitää häntä suuressa arvossa samoinkuin keisarikin, ja niin hänestä tuli piirineuvos Kessinin piiriin.»
»Missä on Kessin? Minä en ole kuullut sellaisesta.»
»Ei, se ei olekaan meidän tienoillamme; se sijaitsee sievoisen matkan päässä täältä, Pommerissa, jopa Taka-Pommerissakin, mikä ei kumminkaan paljoa merkitse, koska se on kylpypaikka (siellä onkin pelkkiä kylpypaikkoja), ja parooni Innstettenin nyt suorittama lomamatka on oikeastaan lankomatka tai jotakin sentapaista. Hän tahtoo tavata vanhoja tuttaviaan ja sukulaisiaan.»
»Onko hänellä täällä sukulaisia?»
»On ja ei ole, kuinka tahtoo asian ymmärtää. Innstettenin sukua täällä ei enää ole, eipä liene yleensäkään enää olemassa. Mutta hänellä on täällä kaukaisia serkuksia äidin puolelta, ja ennen kaikkea hän lienee tahtonut nähdä jälleen Schwantikowin ja Bellingin kartanon, johon häntä liittävät monet muistot. Toissapäivänä hän oli siellä, ja tänään hän saapuu tänne Hohen-Cremmeniin.»
»Entä mitä sanoo siihen isäsi?»
»Ei mitään. Hän ei ole sellainen. Sitäpaitsi hän tuntee äidin. Hän vain kiusoittelee äitiä.»
Samassa kuuluivat keskipäivän lyönnit, ja jo ennen äänten häipymistä ilmaantui Wilke, Briestin talon kaikkikaikessa tuoden Effille tietoa: »Armollinen rouva käskee sanoa että armollisen neidin tulee pukeutua hyvissä ajoin; kohta kello yhden jälkeen saapunee parooni.» Tuota vielä ilmoittaessaan Wilke jo alkoi korjata pois pöydällä olevia esineitä tarttuen ensinnä sanomalehteen, jolla karviaismarjankuoret lepäsivät.
»Ei, Wilke, ei niin; se on meidän asiamme… Hertha, sinun pitää tehdä tötterö ja pistää siihen kivi, jotta se paremmin uppoaisi. Ja sitten me lähdemme pitkänä surusaattona ja hautaamme tötterön avoimelle meren selälle.»
Wilke muhoili. »Aika villitty, meidän neitimme», oli suunnilleen hänen ajatuksensa. Mutta Effi laski tötterön keskelle kokoonkaapaisemaansa pöytäliinaa ja sanoi: »Nyt käymme kiinni, kukin kulmaltansa, ja laulamme jotakin surullista.»
»Niin, niinpä sanot, Effi. Mutta mitä laulamme?»
»Jotakin; mitä tahansa, kunhan loppusointuun sisältyy syviä ja surullisia ääntiöitä. Lauletaan siis:
»Vuoksi, vuoksi,
tuo kaikki jälleen luoksi…»
Effin alkaessa juhlallisesti laulaa litaniaansa kaikki neljä lähtivät liikkeelle kohti lammen laituria, astuivat venheeseen ja antoivat siinä seisten tötterön hiljalleen liukua lampeen kivineen päivineen.
»Nyt on syyllisyytesi upotettu syvyyteen, Hertha», sanoi Effi. »Johtuu tässä muuten mieleeni, että ennen vanhaan hukutettiin tällä tavoin venheestä käsin onnettomia naisraukkoja, tietenkin uskottomuuden vuoksi.»
»Ei kumminkaan näillä main.»
»Ei, ei näillä main», nauroi Effi, »täällä ei sellaista tapahdu. Mutta.
Konstantinopolissa, ja johtuupa vielä mieleeni sekin, että sinun täytyy
tietää asia yhtä hyvin kuin minun, koska olin läsnä, kun maisteri
Holzapfel kertoi meille siitä maantiedetunnilla.»
»Niin kyllä», sanoi Hulda, »se kertoi aina sellaisia. Mutta ne asiat unohtuvat toinen toisensa jälkeen.»
»Minä en unohda. Minun muistissani ne pysyvät.»