TOINEN LUKU.
He juttelivat niin vielä hetken aikaa muistellen närkästyneinä ja mielihyvin yhteisiä koulutuntejansa ja kaikenlaisia Holzapfelin kertoelemia sopimattomia asioita. Jutuista ei tahtonut tulla loppuakaan, kunnes Hulda yhtäkkiä virkkoi: »Nyt on aika, Effi; sinä näytät, niin, kuinka sanoisinkaan, sinä näytät sellaiselta kuin tulisit kirsikoita poimimasta, kaikki on ihan rypyssä; liinakangas painuu ainakin moniin laskoksiin, ja iso valkoinen kääntökaulus… niin, totisesti, sinä olet ihan kuin laivapoika.»
»Midshipman, jos suvaitset. Täytyyhän minulla olla jotakin hyötyä aateluudestani. Olinpa muuten midshipman tai laivapoika, joka tapauksessa on isä luvannut minulle hiljattain jälleen mastopuun, joka pystytetään tuohon keinun viereen raakapuineen ja köysitikapuineen. Se olisi totisesti minulle mieleen, ja viirin minä tahtoisin välttämättä itse kiinnittää sen huippuun. Ja sinä, Hulda, kiipeät toista puolta ylös, ja siellä korkealla me huudamme hurraa ja suutelemme toisiamme. Tuhat tulimmaista, se joltakin maistuisi!»
»'Tuhat tulimmaista…' miltä tuo nyt kuulostaakaan… Sinä puhut tosiaankin kuin midshipman. Mutta varonpa kiipeämästä jälkeesi, en ole niin uhkarohkea. Jahnke on ihan oikeassa sanoessaan, että sinussa on paljon bellingiläistä, äidiltäsi perittyä. Minä olen vain pastorinlapsi.»
»Joutavia. Syvässä vedessä isot kalat uivat. Muistatko vielä, kuinka serkku Briestin ollessa täällä kadettina laskit mäkeä vajan katolta, vaikka olit jo varsin iso. Ja minkätähden? Enpä tahdo ilmaista sitä salaisuutta. Mutta tulkaa keinumaan, kaksi kummallekin puolen; ei se suinkaan katkea, mutta ellei teillä ole halua — nolo ilmeenne näyttää siihen viittaavan — niin ollaan hippasilla. Minulla on aikaa vielä neljännestunti. En halua vielä lähteä sisään, kun ei ole parempaa asiaa kuin sanoa hyvää päivää piirineuvokselle, vieläpä sellaiselle, joka tulee Taka-Pommerista. Onhan hän jo iällinenkin, voisi melkein olla isäni, ja jos hän tosiaankin asuu merikaupungissa — Kessinin sanotaan olevan jotakin sellaista — niin silloinhan minun merimiespukuni oikeastaan täytyy miellyttää häntä kaikkein parhaimmin, jopa tuntua suurelta huomaavaisuudeltakin. Sen verran olen kuullut isältäni, että ruhtinaatkin toisiaan vastaanottaessaan pukeutuvat vierailijan maassa käytettyyn asepukuun. Ei siis hätää mitään… hei, hei, ottakaa kiinni, tuossa rahin vieressä on 'vapaa'.»
Hulda tahtoi tehdä vielä pari rajoitusta, mutta Effi kiiti jo lähintä polkua ylös, vasemmalle, oikealle, kunnes yhtäkkiä kerrassaan hävisi. »Effi, se ei käy päinsä; missä olet? Emmehän ole piilosilla, vaan hippasilla!» Sellaisia moitteita esittäen ystävättäret riensivät hänen jäljessään, kauas istutuspyörylän ja sivulla seisovien plataanien toiselle puolelle, kunnes kadonnut äkkiä syöksyi esiin piilostaan ja saapui vaivattomasti vapaalle alueelle rahin luo, koska takaa-ajajat olivat jo ehtineet hänen ohitsensa.
»Missä sinä olit?»
»Rabarberipensaitten takana: niissä on suuret lehdet, vielä suuremmat kuin viikunapuussa…»
»Hyi…»
»Ei, vaan hyi teitä, kun pelin hävisitte. Hulda suurine silmineen ei taaskaan nähnyt mitään, aina taitamaton.» Samassa Effi kiiti jälleen yli istutuspyörylän kohti lammikkoa, luultavasti aikoen ensin piiloutua siellä kasvavaan tiheään pähkinäpuuviidakkoon, kiertää sitten suuressa kaaressa kirkkomaan ja päärakennuksen ja saapua vihdoin kylkirakennuksen luo ja rauhoitetulle alueelleen. Kaikki oli hyvin harkittu; mutta hän ei ollut ehtinyt vielä kiertää puoltakaan lammikkoa, kun jo kuuli nimeänsä huudettavan. Kääntyessään hän näki äitinsä viittovan nenäliinallaan kiviportailta. Seuraavana hetkenä Effi jo oli hänen edessään.
»Nyt sinä olet yhä vieläkin mekossasi, ja vieras on saapunut. Sinä et ole milloinkaan valmis ajallasi.»
»Minä kyllä pidän vaarin ajastani, mutta vieras ei ole niin tehnyt. Eihän kello ole vielä yksi, ei likimainkaan.» Sitten hän kääntyi kaksosiin päin (Hulda oli loitompana) ja huusi heille: »Leikkikää vain edelleen; minä tulen aivan kohta.»
* * * *
Jo seuraavana hetkenä Effi astui äitinsä kanssa suureen puistosaliin, joka täytti melkein koko kylkirakennuksen.
»Äiti, älä minua moiti. On tosiaankin vasta puoli yksi. Minkätähden hän tulee niin varhain. Kavaljeerit eivät saavu liian myöhään, mutta vielä vähemmin liian aikaisin.»
Rouva von Briest oli ilmeisesti hämillään, mutta Effi painautui hyväillen häntä vasten ja sanoi: »Suo anteeksi, minä pidän nyt kiirettä; tiedäthän, että voin olla nopsakin. Viidessä minuutissa muuttuu Tuhkimo kuninkaantyttäreksi. Niin kauan hän voi odottaa tai jutella isän kanssa.»
Äidilleen nyökäten hän aikoi lähteä pieniä rautaportaita, jotka johtivat salista yläkertaan. Mutta rouva von Briest, joka toisinaan saattoi jättää sovinnaiset säännöt huomiotta, pidätti äkkiä poisrientävää tytärtään, loi silmäyksen nuorekkaan viehättävään olentoon, joka leikin kiihdyttämänä seisoi hänen edessään kuin kaikkein raikkaimman elämän kuva, ja sanoi melkein tutunomaisesti: »Lienee lopultakin parasta, että tulet tässä asussasi. Niin, tule tosiaankin. Sinä näytät erittäin somalta. Ja ellei niinkään olisi, näytät valmistautumattomalta, koristelemattomalta, ja sehän onkin tärkeintä ensi hetkenä. Minun näet täytyy sanoa sinulle, Effi kultaseni…» hän tarttui lapsensa molempiin käsiin… »minun täytyy sanoa sinulle…»
»Äiti, mitä nyt? Minua alkaa ihan pelottaa.»
»… Minun täytyy sanoa sinulle, Effi, että parooni Innstetten on vastikään pyytänyt sinua vaimokseen.»
»Minua vaimokseen? Tosissaanko?»
»Se ei ole mikään leikin asia. Sinä näit hänet toissapäivänä, ja luulenpa, että hänkin miellytti sinua. Hän on tosin sinua vanhempi, mikä kaiken kaikkiaan on vain onneksi, sitäpaitsi mies, jolla on luja luonne, hyvä asema ja hyvät tavat, ja ellet sano 'en', mitä tuskin voin odottaa älykkäältä Effiltäni, olet kahdenkymmenen iällä siinä, mihin toiset ehtivät neljäkymmentä täytettyään. Sinä ehdit paljoa kauemmaksi kuin äitisi.»
Effi oli vaiti ja haeskeli vastausta. Mutta ennenkuin vastaus löytyi, hän kuuli viereisestä, vielä päärakennukseen kuuluvasta takahuoneesta isänsä äänen, ja kohta senjälkeen astui sisään ritaristoneuvos von Briest, hyvin säilynyt ja nimenomaan hyvätuulisen näköinen viisikymmenvuotias herra — ja hänen kerallaan parooni Innstetten, solakka, tummapintainen ja ryhdiltään sotilaallinen.
Hänet nähdessään Effi alkoi hermostuneesti värähdellä; mutta se ei kestänyt kauan, sillä melkein samana hetkenä, jolloin Innstetten ystävällisesti kumartaen lähestyi häntä, ilmaantuivat villiviinin kiertämään avoimeen ikkunaan kaksosten pellavapäät, ja Hertha, vallattomampi, huusi saliin: »Tule, Effi!»
Sitten hän hävisi näkyvistä, molemmat sisarukset hyppäsivät rahinselukselta, jolla olivat seisoneet, ja kuului vain vielä heidän hiljainen hihityksensä ja naurunsa.