KOLMAS LUKU.
Jo samana päivänä kihlasi parooni Innstetten Effi Briestin morsiamekseen. Morsiamen hilpeä isä, joka ei kyennyt helposti sopeutumaan juhlalliseen osaansa, oli kihlajaisaterian aikana kohottanut maljan nuoren parin onneksi, ja se oli sylkähdyttänyt rouva von Briestin sydäntä hänen arvatenkin ajatellessaan niitä aikoja, joista nyt oli kulunut tuskin kahdeksantoista vuotta. Mutta tuo tunto häipyi kohta pois; hänelle itselleen se oli ollut mahdotonta, nyt oli siinä hänen oma tyttärensä — kaiken kaikkiaan yhtä hyvin, kenties paremminkin. Briestin keralla näet kävi eleleminen, vaikka hän olikin hieman proosallinen ja taipui toisinaan hillittömäksi puheissaan. Aterian lopulla, kun jo tarjoiltiin jäätelöä, vanha ritaristoneuvos alkoi vielä kerran puhua esittäen yleistä sinuttelua avartuneen perheen jäsenten kesken. Samalla hän syleili Innstetteniä ja suuteli hänen vasenta poskeansa. Mutta asia ei ollut hänen mielestään vielä täysin järjestyksessä; hän suositteli vielä jokapäiväistä käytäntöä varten tuttavallisempia nimiä ja titteleitä sepittäen eräänlaisen kodikkaan arvoluettelon, tietenkin oikeutettuja, hyvin hankittuja omituisuuksia säilytellen. Rouvaa, arveli hän, oli paras edelleenkin nimittää »äidiksi» (olihan näet olemassa nuoriakin äitejä), hän itse puolestaan luopui kunnianarvoisesta nimestä »isä» pitäen parempana pelkkää nimeä Briest, jo senvuoksi, että se oli sievän lyhyt. Mitä taas lapsiin tuli — tähän asti ehdittyään hänen täytyi äkkiä rohkaista mieltänsä katsellessaan vain kahtatoista vuotta nuorempaa Innstetteniä — niin Effi sai olla Effi ja Geert Geert. Ellei hän erehtynyt, merkitsi Geert solakkana kohoavaa runkoa, ja Effi voi niinmuodoin olla »Efeu», muratti, jonka oli kietouduttava rungon ympärille. Morsiuspari katsahti tuon kuullessaan toisiinsa hieman hämillään, Effi sitäpaitsi lapsellisen iloisin ilmein, mutta rouva von Briest virkkoi: »Briest, puhu mitä tahdot ja muovaile maljapuheesi miten hyväksi näet, mutta suvaitse jättää runolliset vertaukset, ne ovat sinun liikkumisalasi ulkopuolella.» Nämä nuhtelevat sanat herättivät Briestin mielessä enemmän myöntymystä kuin torjuntaa. »Voitpa olla oikeassa, Luise.»
Kohta aterian jälkeen Effi otti loman käydäkseen pappilassa. Ollessaan sinne menossa hän ajatteli: »Luulenpa Huldan olevan vihoissaan. Minä olen sittenkin ehtinyt ennen häntä — hän on aina ollut kovin itserakas ja omahyväinen.» Mutta Effin odotukset eivät täysin toteutuneet; Hulda säilytti täydellisesti malttinsa, käyttäytyi moitteettomasti ja jätti kiukun ja närkästyksen ilmaisemisen äitinsä asiaksi. Pastorin rouva esittikin erittäin omituisia huomautuksia. »Niin, niinhän siinä käy. Luonnollisesti. Kun ei äidin sopinut, niin täytyy tyttären. Kyllä se tiedetään. Vanhat suvut vetävät aina yhtä köyttä, ja missä jotakin on, siihen aina jotakin kertyy.» Nämä alinomaiset sivistyksen ja sopivaisuuden puutetta osoittavat lausumat vaivasivat vanhaa Niemeyeriä, joka jälleen valitteli, että oli nainut taloudenhoitajattarensa.
Pastorin luota Effi tietenkin lähti kanttori Jahnken asumukseen. Kaksoset olivat jo häntä tähyilleet ja ottivat hänet vastaan talon edustalla olevassa puutarhassa.
»Kuulehan, Effi», virkkoi Hertha, kun he kaikki kolme astelivat oikealla ja vasemmalla kukkivien pensaiden ohi, »kuulehan, Effi, miltä sinusta oikeastaan tuntuu?»
»Miltä tuntuu? Oh, aivan hyvältä. Me jo sinuttelemmekin toisiamme ja mainitsemme ristimänimellä. Hänen nimensä näet on Geert, kuten muistaakseni jo olen maininnutkin.»
»Niin olet. Mutta minua sittenkin kovin peloittaa. Onkohan hän oikea?»
»Epäilemättä hän on oikea. Sinä et sitä ymmärrä, Hertha. Kuka hyvänsä on oikea. Hänen täytyy tietenkin olla aatelinen ja hyvässä asemassa ja kaunismuotoinen.»
»Siunatkoon, Effi, kuinka puhut. Olethan ennen puhunut aivan toisin.»
»Niin, ennen.»
»Ja oletko jo ihan onnellinen?»
»Ihminen, joka on vasta kaksi tuntia kihloissa, on aina ihan onnellinen. Ainakin minusta nähden.»
»Ja eikö sinusta ollenkaan tunnu, kuinka nyt sanoisinkaan, hieman tukalalta?»
»Hieman tukalalta kyllä tuntuu, mutta ei sentään kovin. Ja luulenpa, että siitä selviydytään.»
Pappilassa ja lukkarilassa suoritettujen vierailujen jälkeen, jotka eivät olleet kestäneet puolta tuntia, Effi oli palannut takaisin kotiin, missä oltiin parhaillaan istuutumassa kahvipöytään puutarhanpuolisella kuistikolla. Appiukko ja vävypoika käyskelivät hiekkakäytävällä suurten plataanien välimaalla. Briest puhui piirineuvoksen asemaan liittyvistä vaikeuksista; hänelle oli virkaa tarjottu monet kerrat, mutta hän oli aina kieltäytynyt. »Minulle on aina ollut mieluisinta saada menetellä oman mieleni mukaan, joka tapauksessa se on ollut mieluisampaa — anteeksi, Innstetten — kuin joutua alinomaa suuntaamaan katsettaan yläilmoihin. Sellaisessa tapauksessa ihmisellä on ainoastaan korkeihin ja korkeimpiin esimiehiin kohdistuvaa oivallusta ja kunnioitusta. Se ei ole minua varten. Täällä minä elelen miten mielin ja iloitsen jokaisesta viheriästä lehdestä ja villiviinistä, joka kasvaa tuolla ikkunassa.»
Hän puhui vielä enemmänkin samanlaista, virallisuutta vastustavaa, ja pyysi kerran toisensa jälkeen anteeksi, eri tavoin muovaten lausetta »Pardon, Innstetten!» Viimeksimainittu nyökkäsi konemaisesti, mutta kiinnitti oikeastaan vain vähän huomiotansa asiaan ja katseli kuin lumoutuneena ikkunaa kiertävään villiviiniin, josta Briest oli vastikään puhunut, ja niin tehden hänestä tuntui kuin näkyisivät jälleen viiniköynnösten välitse vaaleat tytönpäät ja kuuluisi vallaton huuto: »Tule, Effi!»
Hän ei uskonut merkkeihin ja aavistuksiin, vaan torjui pikemmin kaikki taikauskoiset asiat mielestään. Mutta sittenkään hän ei kyennyt vapautumaan noista kahdesta sanasta, ja Briestin yhä laveasti haastellessa hänestä tuntui kuin tuo pieni tapahtuma olisi sittenkin ollut enemmän kuin pelkkä sattuma.
* * * *
Innstetten, joka oli ottanut vain lyhyen loman, matkusti pois jo seuraavana päivänä luvattuaan kirjoittaa joka päivä. »Niin, sinun pitääkin kirjoittaa», oli Effi sanonut, ja nuo sanat kumpusivat hänen sydämestänsä, sillä hän ei ollut moniin vuosiin tietänyt mitään oivallisempaa kuin esimerkiksi saada oikein paljon syntymäpäiväkirjeitä. Kaikkien täytyi kirjoittaa hänelle sellaisena päivänä. Kirjeisiin sirotellut lausumat, kuten »Gertrud ja Klara pyytävät minua lähettämään sinulle parhaat onnittelut», olivat ankarasti kielletyt; jos Gertrud ja Klara tahtoivat olla ystävättäriä, niin heidän tuli pitää huolta, että heiltä saapui erikoinen kirje, mieluimmin — Effin syntymäpäivä näet sattui matka-aikaan — vieraalla merkillä varustettu, Sveitsistä tai Karlsbadista.
Innstetten kirjoitti tosiaankin lupauksensa mukaan joka päivä, ja hänen kirjeittensä vastaanottamisen teki erikoisen mieluisaksi se seikka, että hän odotti vain joka viikko aivan pientä vastauskirjelmää. Se saapuikin, joka kerta täynnä suloisen mitättömiä ja viehättäviä asioita. Vakavampia seikkoja pohti rouva von Briest vävynsä kanssa — häiden viettämistä, kapioita ja taloudenjärjestelyä koskevia kysymyksiä. Innstettenillä, joka oli ollut jo kolme vuotta virassaan, oli asumuksessaan Kessinissä säädynmukainen, joskaan ei loistelias kalusto, joten oli syytä kirjeenvaihdon avulla ottaa selkoa siitä, mitä oli olemassa, jottei tullut hankituksi mitään tarpeetonta. Vihdoin, kun rouva von Briestillä oli kaikista näistä asioista riittävä selvyys, päätettiin, että äidin ja tyttären piti matkustaa Berliniin hankkimaan trousseauta prinsessa Effille, kuten Briest asian ilmaisi. Effi iloitsi ennakolta kovin. Berlinissä-olostaan, sitäkin enemmän, kun isä oli suostunut siihen, että he asettuisivat asumaan Hotel du Nordiin. »Kulungit voitiin vähentää myötäjäisistä; olihan Innstettenillä ilmankin kaikki, mitä tarvittiin.» Effi — aivan toisin kuin hänen äitinsä, joka oli kerta kaikkiaan kieltänyt esittämästä sellaisia poikamaisia piloja — oli ilomielin suostunut isän ajatukseen, ollenkaan huolehtimatta siitä, oliko tarkoitus vakava vai leikkisä, ja hänen mieltänsä askarrutti ajatus, millaisen vaikutuksen he molemmat, äiti ja tytär, tulisivat aikaansaamaan ilmaantuessaan yhteiseen päivällispöytään, paljoa enemmän kuin Spinn ja Mencke, Goschenhofer ja muut liikkeet, joita oli muistiin merkitty. Ja näitä hänen hilpeitä kuvittelujansa vastasi tosiaankin hänen käyttäytymisensä, kun suuri Berlinin viikko tosiaankin saapui. Aleksanterinrykmenttiin kuuluva serkku Briest, erinomaisen iloinen nuori luutnantti, joka tilasi »Lentäviä lehtiä» ja merkitsi muistiin parhaat sukkeluudet, asettui kaikkina virkavapaina hetkinään naisten käytettäväksi, ja niin he istuivat hänen kerallaan Kranzlerin kulmaikkunan luona tai soveliaana aikana Café Bauerissakin ja ajoivat iltapuolella eläintarhaan nähdäkseen siellä giraffeja, joista serkku Briest, nimeltään Dagobert, mielellään sanoi: »Ne ovat aatelisten vanhojenpiikojen näköisiä». Kaikki päivät kuluivat ohjelmanmukaisesti, ja kolmantena tai neljäntenä päivänä he menivät, kuten päätetty oli. Kansalliseen taulukokoelmaan, koska Dagobert halusi näyttää serkulleen »Autuaitten saaren». »Serkku-neiti on tosin aikeissa mennä naimisiin, mutta saattaahan sentään olla hyvä, että hän oppii jo ennakolta tuntemaan 'Autuaitten saaret'.» Täti kopahdutti häntä viuhkallaan, mutta iskua säesteli niin armollinen katse, ettei serkku Dagobertillä ollut mitään syytä muuttaa puheensävyä. Ne olivat autuaita päiviä kaikille kolmelle, ei suinkaan vähimmin herra serkulle, joka osasi ihmeen hyvin mairitella ja nopeasti sovittaa pieniä erimielisyyksiä. Sellaisista äidin ja tyttären välisistä erimielisyyksistä ei ollutkaan puutetta, mutta ne eivät onneksi ilmaantuneet ostoksia tehtäessä. Effi oli yhtä tyytyväinen, jos ostettiin kuusi tai kolme tusinaa joitakin esineitä, ja kun kotimatkalla puhuttiin vastikään ostettujen tavaroiden hinnasta, niin häneltä menivät säännöllisesti summat sekaisin. Rouva von Briest, joka muuten oli varsin kriitillinen, omaan lapseensakin nähden, ei ainoastaan suhtautunut kevyesti tuohon puuttuvaan mielenkiintoon, vaan havaitsi siinä jonkinlaista etuisuuttakin. »Kaikki nämä asiat», ajatteli hän, »eivät Effille paljoa merkitse. Effi on vaatimaton; hän elää mielikuvissaan ja unelmissaan, ja kun prinssi Friedrich Karlin korkea puoliso ajaa ohi ja tervehtii ystävällisesti vaunuistaan, niin tuo on Effistä merkittävämpi asia kuin kokonainen arkku täynnä palttinaa.»
Tuo kaikki olikin oikein, mutta vain puolittain. Kaikenlaisten enemmän tai vähemmän jokapäiväisten esineiden omistamisesta Effi ei paljoa välittänyt, mutta kun hän kulki äitinsä keralla Unter den Linden-katua edestakaisin ja kun he kaikkein kauneimmat näyteikkunat tarkastettuaan astuivat Demuthin myymälään suorittaakseen ostoksia heti häiden jälkeen tehtäväksi suunniteltua Italian-matkaa varten, niin Effin todellinen luonne tuli ilmi. Vain kaikkein hienoin miellytti häntä, ja ellei hän voinut saada kaikkein parasta, hän jäi mieluummin vaille lähinnäparasta, koska sellainen toisarvoinen esine ei hänelle enää mitään merkinnyt. Niin, hän voi jäädä vaille, ja hänen äitinsä oli aivan oikeassa otaksuessaan, että sellaiseen käytökseen sisältyi jonkinlaista vaatimattomuutta; mutta jos oli poikkeuksellisesti jotakin välttämättä hankittava, niin sen täytyi olla jotakin aivan erikoista. Ja sikäli hän oli vaatelias.