NELJÄS LUKU.
Serkku Dagobert oli asemalla, kun naiset lähtivät paluumatkalle Hohen-Cremmeniin. Päivät olivat olleet onnelliset, ennen kaikkea myöskin siinä suhteessa, ettei ollut tarvinnut kärsiä epämukavien ja melkein epäsäädynmukaisten sukulaisten vuoksi. »Täti Therese», oli Effi sanonut heti perille saavuttua, »ei saa tällä kertaa tietää meidän täällä olostamme. Ei käy päinsä, että hän tulee tänne hotelliin. Joko Hotel du Nord tahi täti Therese; yhteen ne eivät sovi.» Äiti oli vihdoin selittänyt suostuvansa, olipa vielä suudellut lemmikkinsä otsaa yksimielisyyden merkiksi.
Serkku Dagobertin laita tietenkin oli aivan toisin. Hänellä oli ensinnäkin kaartinryhti, ja sitäpaitsi hän oli sen omituisen hyvätuulisuuden nojalla, joka oli Aleksanterin-upseereissa melkein perinnäinen, osannut alun pitäen innostaa ja ilahduttaa sekä äitiä että tytärtä, ja tämä hyvä mieliala kesti viimeiseen asti. »Dagobert», sanoi Effi vielä hyvästellessään, »sinä siis tulet hääaattoani viettämään, ja tietenkin saattue mukanasi. Esitysten jälkeen (mutta muista, ettei kaupunginlähetti kelpaa enempää kuin sadinkauppiaskaan) on tanssiaiset. Ja sinun tulee ottaa huomioon, että ensimmäiset suuret tanssiaiseni kenties ovat viimeisenikin. Vähempää kuin kuusi kumppania — tietenkin parhaita tanssijoita — ei oteta vastaan. Voitte palata varhaisella junalla.» Serkku lupasi, ja niin erottiin.
Puolenpäivän aikaan molemmat naiset saapuivat rautatieasemalle, josta ajoivat puolessa tunnissa Hohen-Cremmeniin. Briest oli erittäin iloinen, kun vaimo ja tytär olivat jälleen kotona, ja esitti kysymyksen toisensa jälkeen, enimmälti huolimatta odottaa niihin vastausta. Sensijaan hän esitti laveasti omia elämyksiään. »Te puhuitte minulle äsken Kansallisgalleriasta ja 'Autuaitten saaresta', mutta meilläpä on täällä, teidän poissaollessanne, ollut samantapaista: pehtorimme Pink ja puutarhurin vaimo. Minun täytyi tietenkin erottaa Pink; tein sen muuten vastahakoisesti. On ylen ikävää, että sellaisia asioita sattuu enimmäkseen elonkorjuun aikana. Ja Pink oli muuten erinomaisen kunnollinen mies, joskin valitettavasti täällä väärässä paikassa. Mutta jätetään se juttu; Wilke käy jo levottomaksi.»
Aterian aikana Briest kuunteli paremmin; hän oli mielissään serkun kanssa vallinneesta hyvästä sovusta, mutta vähemmän tyytyväinen täti Thereseen kohdistuneeseen käytökseen. Huomasi kuitenkin selvästi, että hän paheksumisestaan huolimatta oikeastaan iloitsi asiasta; pieni kepponen näet oli aivan hänen makunsa mukainen, ja täti Therese oli tosiaankin naurettava olento. Briest kohotti lasinsa ja kilisti vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Myöhemminkin, kun aterian jälkeen levitettiin hänen nähtäväkseen ja arvosteltavakseen eräitä kauneimpia ostoksia, hän osoitti melkoista harrastusta, jota vielä kesti, tai joka ei ainakaan kokonaan herpoutunut, kun hän loi silmäyksen laskuihin. »Hieman kallista, tai sanokaamme oikeammin erittäin kallista; mutta mitäpä tuosta. Kaikki on niin kuosikasta, tekisipä mieleni sanoa elähdyttävää, että jos lahjoitat minulle jouluna tuollaisen matkalaukun tai -peiton, niin olenpa varma, että mekin olemme pääsiäisenä Roomassa ja suoritamme kahdeksantoista vuoden kuluttua häämatkamme. Mitä arvelet, Luise? Pyritäänkö jäljessä? Myöhään tulevat, mutta tulevat kumminkin!»
Rouva von Briest liikahdutti kättänsä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa »Parantumaton» ja jätti hänet muuten oman häpeäntuntonsa valtoihin, joka ei kuitenkaan ollut suuri.
* * * * *
Elokuu oli lopussa, hääpäivä (lokakuun 3:s) lähestyi, ja herraskartanossa samoinkuin pappilassa ja koulussakin varustauduttiin viettämään häiden aattoiltaa. Jahnke oli Fritz Reuter-innostukselleen uskollisena keksinyt jotakin erikoisen »mielevää». Berthan ja Herthan näet piti esiintyä Lininginä ja Mininginä, tietenkin alasaksaa puhuen, Huldan tuli esittää Heilbronnin Käthcheniä syreenikohtauksessa, ja husaariluutnantti Engelbrechtin Wetter von Strahlia. Niemeyer, joka voi nimittää itseään aatteen isäksi, oli rientänyt runoelemaan Innstetteniin ja Effiin viittailevan sovitelman. Hän oli itse teokseensa tyytyväinen, ja kuuli ensimmäisen esityksen jälkeen paljon ystävällistä kaikilta läsnäolijoilta, valtaherraansa ja vanhaa ystäväänsä Briestiä lukuunottamatta, joka Kleistin ja Niemeyerin yhteistyön tulosta kuunneltuaan esitti vilkkaita vastalauseita, joskaan ei kirjallisista syistä. »Korkea herra ja yhä uudelleen korkea herra — mitä se merkitsee? Se johtaa harhaan, vääntää kaikki vinoon. Innstetten on kieltämättä oivallinen ihmisyksilö, lujaluonteinen ja terävä, mutta Briestit — suo anteeksi berliniläinen lauseparteni, Luise — eivät hekään ole huonoista vanhemmista. Me olemme kerta kaikkiaan historiallinen suku, salli minun lisätä Jumalan kiitos, ja Innstettenit eivät ole; Innstettenit ovat vain vanhaa aatelia, alkuaatelia, olkoon menneeksi, mutta mitä merkitsee alkuaateli? Minä en tahdo, että joku Briest tai ainakin joku kummailija, jossa jokaisen täytyy havaita Effimme kuvajainen — en tahdo, että joku Briest puhuu välillisesti tai välittömästi lakkaamatta 'korkeasta herrasta'. Silloinhan täytyisi Innstettenin olla vähintään valepukuinen Hohenzoller, onhan niitä sellaisia. Mutta hän ei kuulu heihin, ja niinmuodoin voin vain toistaa, mitä jo sanoin: tilanne vääntyy vinoon.»
Ja tosiaankin: Briest pysytteli joitakin aikoja erikoisen sitkeästi tuossa mielipiteessään. Vasta toisen harjoituksen jälkeen, jossa »Käthchen», jo puolittain esiintymisasussaan, näyttäytyi ruumiinmukaisissa samettiliiveissä, hän — joka ei muutenkaan kitsastellut kiitellessään Huldaa — viehättyi sanomaan, että »Käthchen esiintyi varsin edukseen», ja tämä käänne oli suunnilleen aseidenluovutuksen veroinen tai ainakin johti siihen. Turhaa lienee mainita, että kaikki nämä asiat pidettiin Effiltä salassa. Jos viimeksimainittu olisi ollut uteliaampi, niin asia ei varmaankaan olisi käynyt päinsä, mutta Effi ei ollenkaan halunnut tunkeutua valmistelujen ja suunniteltujen yllätysten salaisuuksiin, sanoihan vain äidilleen erittäin painokkaasti: »Minä voin odottaa». Ja kun äiti tuota epäili, Effi vakuutti uudelleen samaa ja kehoitti äitiä uskomaan. Ja miksipä ei? Olihan se pelkkää teatteria, ja kauniimpi kuin »Tuhkimo», jonka hän oli nähnyt viimeisenä Berlinissä viettämänään iltana, kauniimpi ja runollisempi ei tämä esitys suinkaan voinut olla. Siellä hän olisi tosiaankin halunnut olla mukana näyttelemässä, ellei muuten, niin liituamassa naurettavan koulukodin-opettajan selkäpuolta. »Ja kuinka ihastuttava olikaan viimeisessä näytöksessä 'Tuhkimon herääminen prinsessana' tai ainakin kreivittärenä; tosiaankin, se oli kuin satua.» Siten hän usein puhui, oli useimmiten entistä hillittömämpi ja vihoitteli vain siitä, että ystävättäret alinomaa supattelivat ja näyttivät salakähmäisiltä. »Kunpa he eivät olisi itselleen niin tärkeitä, vaan olisivat olemassa enemmän minua varten. Jälkeenpäin he kuitenkin tikahtuvat paikoilleen, ja minun täytyy olla peloissani heidän tähtensä ja hävetä, että he ovat ystävättäriäni.»
Sellaisia olivat Effin pilkkapuheet, ja ilmeistä oli, ettei hän paljoakaan välittänyt häistä enempää kuin niiden aattojuhlastakaan. Rouva von Briestiä asia ajattelutti, mutta suremaan ei hänkään joutanut, koska Effi hyväenteisesti askarteli verrattain uutteraan tulevaisuudessaan ja kertoi keveän mielikuvituksensa varassa elämästään Kessinissä. Näissä kertoelmissa ilmeni ohimennen ja äidin suureksi huviksi merkillinen Taka-Pommeria koskeva käsitys, joka saattoi olla älykkään tarkoituksellinenkin. Effi näet mielellään käsitti Kessinin puolittain siperialaiseksi paikkakunnaksi, joka ei milloinkaan kunnollisesti vapaudu jäästä ja lumesta.
»Tänään on Goschenhofer lähettänyt viimeisetkin», virkkoi rouva von Briest istuessaan tapansa mukaan Effin keralla kylkirakennuksen kupeella olevan työpöydän ääressä, jota kattavat liinavaatevarastot yhä kasvoivat, tilaa riistävien sanomalehtien määrän yhä vähentyessä. »Toivottavasti sinulta nyt ei puutu mitään, Effi. Mutta jos sinulla on pieniä toiveita, niin sinun tulee ilmaista ne nyt, tänä hetkenä, jos mahdollista. Isä on myynyt rapsia edullisesti ja on harvinaisen hyvällä tuulella.»
»Harvinaisen? Onhan hän aina hyvällä tuulella?»
»Harvinaisen hyvällä tuulella», toisti äiti. »Ja sitä tulee käyttää hyväkseen. Sano siis arkailematta. Berlinissä ollessamme minusta tuntui monet kerrat kuin olisit erikoisesti toivonut saavasi sitä tai tätä.»
»Niin, äiti rakas, mitä sanoisinkaan. Oikeastaanhan minulla on kaikki, mitä tarvitaan, minä tarkoitan, mitä täällä tarvitaan. Mutta koska kerran on määrätty, että minun tulee joutua niin kauas pohjoiseen… huomautan, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, päinvastoin, iloitsen ennakolta, revontulista ja tähtien kirkkaammasta loisteesta… koska kerran on niin määrätty, tahtoisin mielelläni saada turkit.»
»Mutta Effi, lapsukaiseni, tuohan on kaikki selvää hullutusta. Ethän sinä joudu Pietariin tai Arkangeliin.»
»En; mutta sentään sinnepäin…»
»Epäilemättä, sinnepäin, lapseni. Mutta mitä se merkitsee? Kun matkustat täältä Naueniin, olet myöskin matkalla Venäjälle päin. Muuten, jos niin tahdot, saat turkitkin. Mutta sen sanon sinulle ennakolta, että neuvon puolestani sinua ajatuksesta luopumaan. Turkit ovat vanhempia henkilöitä varten; vanha äitisikin on vielä liian nuori niitä varten, ja jos esiinnyt seitsentoistavuotiaana tuhkurin tai näädännahoissa, niin kessiniläiset luulevat sinun olevan menossa naamiohuveihin.»
* * * * *
Tämä keskustelu tapahtui syyskuun toisena päivänä ja olisi luultavasti jatkunut, ellei olisi sattunut olemaan Sedanin-päivä. Mutta nyt sen keskeytti rumpujen ja huilujen pauhina, ja Effi, joka oli jo aikaisemmin kuullut suunnitellusta kulkueesta, mutta oli sen jälleen unohtanut, syöksyi nyt äkkiä pois yhteisen työpöydän luota ja istutuspyörylän ja lammikon ohi kohti pientä kirkkomaan aitaan rakennettua parveketta, jolle johti kuusi kapeata porrasaskelmaa. Tuokiossa hän oli ylhäällä, ja aivan oikein, sielläpä jo saapuikin koko koulunuoriso, Jahnke juhlallisena oikealla sivustalla. Kulkueen etunenässä, kaukana toisista, marssi pieni rummunlyöjä, joka ilmeestä päättäen aikoi taistella uudelleen Sedanin taistelun, Effi heilutti liinaansa, ja tervehditty teki kunniaa kiiltävällä pärrytyspuikollaan.
* * * * *
Viikkoa myöhemmin äiti ja tytär istuivat jälleen vanhassa paikassaan, jälleen työssään askarrellen. Oli ihmeen kaunis päivä; sirossa kukkalavassa aurinkokellon ympärillä seisova heliotrooppi kukki vielä, ja hiljaa leyhyvä ilmanhenki toi mukanaan sen tuoksua.
»Ah, kuinka hyvältä tuntuukaan oloni», sanoi Effi, »hyvältä ja onnelliselta; en voi ajatella taivasta kauniimmaksi. Ja kukapa tietää, onko taivaassa niin kauniita heliotrooppeja.»
»Effi kulta, niin et saa puhua; se on sinussa isääsi, jolle ei mikään ole pyhää ja joka hiljattain sanoi niinkin, että Niemeyer muistuttaa Lotia. Kuulumatonta. Ja mitä tuo oikeastaan tarkoittaa? Ensinnäkään hän ei tiedä, minkänäköinen Lot on ollut, ja toiseksi se on sanomattoman häikäilemätöntä Huldaa kohtaan. Onneksi on Niemeyerillä yksi ainoa tytär, joten koko vertaus oikeastaan luhistuu omaan ajatuksettomuuteensa. Mutta eräässä suhteessa hän on ollut liiankin oikeassa, nimittäin kaikessa, mitä hän on sanonut 'Lotin vaimosta', hyvästä pastorinrouvastamme, joka oli typeryydellään ja häikäilemättömyydellään jälleen tärvellä Sedanin-päivämme. Johtuu muuten mieleeni, että Jahnken kulkiessa ohi kouluineen meidän keskustelumme katkesi — en ainakaan voi otaksua, että silloin mainitsemasi turkit olivat ainoana toiveenasi. Sanohan siis, kultaseni, mitä vielä on sydämelläsi?»
»Ei mitään, äiti.»
»Eikö tosiaankaan?»
»Ei tosiaankaan; aivan totta… Mutta jos sittenkin pitäisi jotakin olla…»
»Annahan kuulua!»
»… niin toivoisin japanilaisen vuodevarjostimen, jossa on mustia ja kultaisia lintuja, kaikilla pitkät kurjen-nokat… Ja sitten kenties vielä punaisen riippulampun makuusuojaamme varten.»
Rouva von Briest ei virkkanut mitään.
»Kas niin, äiti, nyt olet vaiti ja näytät sellaiselta kuin olisin sanonut jotakin erikoisen sopimatonta.»
»Et, Effi, et ole sanonut mitään sopimatonta. Et missään tapauksessa mitään sellaista, mitä et saisi sanoa omalle äidillesi. Tunnenhan sinut. Sinä olet pieni haaveksija, kuvittelet mielelläsi tulevaisuutta, ja mitä värikkäämpiä kuvasi ovat, sitä kauniimmilta ja houkuttelevammilta ne sinusta näyttävät. Huomasin sen erikoisen selvästi, kun ostimme matkalaukkuja. Ja nyt sinä ajattelet kerrassaan ihmeen kauniiksi asiaksi, kun saisit vuodekaihtimen, johon on kirjaeltu kaikenlaisia tarumaisia eläimiä ja johon lankee punaisen riippulampun hämyvalo. Se tuntuu sinusta sadulta, ja sinä tahtoisit olla prinsessa.»
Effi tarttui äitinsä käteen ja suuteli sitä. »Niin, äiti, sellainen minä olen.»
»Niin, sellainen sinä olet. Sen tiedän. Mutta rakas Effi, meidän täytyy olla varovaisia elämässämme, varsinkin meidän naisten. Ja kun nyt tulet Kessiniin, pienelle paikkakunnalle, missä öisin tuskin palaa yhtään lyhtyä, niin sellaisille asioille nauretaan. Ja kunpa ei muuta kuin naurettaisiin. Ne, jotka ovat epäsuopeita, ja sellaisia on aina olemassa, puhuvat huonosta kasvatuksesta, ja monet sanovat vielä pahempaakin.»
»Siis ei mitään japanilaista eikä mitään riippulamppua. Mutta minä tunnustan, että olin ajatellut kaikki erittäin kauniiksi ja runolliseksi, olin nähnyt kaikki punaisessa hohteessa.»
Rouva von Briestin mieli läikkyi. Hän nousi ja suuteli Effiä. »Sinä olet lapsi. Kaunista ja runollista. Ne ovat mielikuvia. Todellisuus on toisenlainen, ja usein on hyvä, jos valon ja himmeän hohtelun sijalla on pelkkä pimeys.»
Effi näytti aikovan vastata, mutta samassa tuli Wilke tuoden kirjeitä. Eräs oli Kessinistä Innstetteniltä. »Ah, Geertiltä», virkkoi Effi ja jatkoi sitten, pistäen kirjeen piiloon, rauhalliseen sävyyn: »Mutta sallithan ainakin, että asetan flyygelin saliin vinosti. Se on minusta tärkeämpi seikka kuin liesi, jonka Geert on minulle luvannut. Ja sinun kuvasi minä asetan sitten jalustalle; ihan ilman sinua en tule toimeen. Ah, kuinka tulenkaan teitä ikävöimään, kenties jo matkalla, ja sitten Kessinissä ihan varmaan. Siellähän ei kuulu olevan varusväkeä, eipä edes sotilaslääkäriäkään, ja oiva onni, että se on edes kylpypaikka. Serkku Briest — ja se olkoon lohdutuksenani — jonka äiti ja sisar menevät aina Warnemündeen kylpemään — niin, minä en tosiaankaan voi käsittää, minkätähden hän ei voisi suunnata rakkaita sukulaisia kerran Kessiniinkin. 'Suunnata' — tuohan kuulostaa ihan pääesikunnalta, jota kohti hänen kunnianhimonsa luullakseni pyrkii. Ja silloin hän tietenkin tulee heidän kerallaan ja asuu luonamme. Minulle muuten kertoi äskettäin joku, että kessiniläisillä on verrattain suuri höyryalus, joka lähtee kaksi kertaa viikossa Ruotsiin. Ja laivalla on silloin tanssiaiset (heillä on tietenkin soittokunta), ja hän tanssii erittäin hyvin…»
»Kuka?»
»Dagobert, kukapa muu.»
»Luulin sinun tarkoittavan Innstetteniä. Joka tapauksessa on nyt aika vihdoinkin saada tietää, mitä hän kirjoittaa… Onhan kirje vielä taskussasi.»
»Oikein. Olinpa sen ihan unohtaa.» Effi avasi kirjeen ja lukaisi sen nopeasti.
»Sinä et virka sanaakaan Effi. Et säteile etkä naurakaan. Kirjoittaahan hän aina iloisesti ja hauskasti eikä ollenkaan isämäisen viisaasti.»
»Siihen en suostuisikaan. Hänellä on oma ikänsä ja minulla nuoruuteni. Ja minä uhkaisin häntä sormella ja sanoisin: 'Harkitse, Geert, mikä on parempi!'»
»Ja hän vastaisi sinulle: 'Se, mikä sinulla on, on parempi'. Hän näet ei ole ainoastaan hienokäytöksinen mies, hän on myöskin oikeamielinen ja ymmärtäväinen ja tietää varsin hyvin, mitä nuoruus merkitsee. Hän ajattelee sitä aina ja soinnuttaa itsensä nuorekkaaksi, ja jos hän säilyy avioliitossakin sellaisena, niin siitä syntyy esikuvaksi kelpaava liitto.»
»Niin, sen uskon minäkin, äiti. Mutta ajattelehan — minua melkein hävettää se sanoa — minä en toivo erikoisesti sitä, mitä nimitetään mallikelpoiseksi avioliitoksi.»
»Se on sinun tapaistasi. Mutta sanohan, mitä oikeastaan toivot!»
»Minä toivon… niin, toivon tasavertaisuutta ja tietenkin sitäpaitsi hellyyttä ja rakkautta. Ja ellei hellyyttä ja rakkautta voi olla, koska rakkaus, kuten isä sanoo, on kuitenkin pelkkää lorua (minä en sitä kumminkaan usko), toivon rikkautta ja hienon talon, kerrassaan hienon, johon tulee prinssi Friedrich Karl metsästämään, hirvijahtiin tai metsonsoitimelle, tai saapuu vanha keisari ja lausuu armollisen sanan jokaiselle naiselle, nuorillekin. Ja kun sitten olemme Berlinissä, toivon pääseväni hovitanssiaisiin ja oopperan juhlanäytäntöön, suuren keskiaition viereen.»
»Sanotko tuon vain vallattomuudesta tai päähänpistosta?»
»En, äiti, olen ihan tosissani. Rakkaus on ensimmäinen, mutta kohta sen jäljessä tulee loisto ja kunnia, ja sitten tulee huvittelu — niin, huvittelu, aina jotakin uutta, aina jotakin sellaista, että täytyy nauraa tai itkeä. Ikävystymistä minä en voi sietää.»
»Kuinka oletkaan tullut toimeen meidän seurassamme?»
»Ah, äiti, kuinka voitkaan niin sanoa! Totta kyllä, että kun talvella tulevat ajaen rakkaat sukulaiset ja viipyvät kuusi tuntia tai kauemminkin, ja kun täti Gundel ja täti Olga minua tarkastelevat ja pitävät nenäkkäänä — täti Gundel on sen minulle kerran sanonut — niin silloin ei toisinaan ole kovinkaan somaa, se täytyy tunnustaa. Mutta muuten olen ollut täällä aina onnellinen, ylen onnellinen…»
Tuon sanottuaan hän heittäytyi nyyhkyttäen polvilleen äidin eteen ja suuteli hänen molempia käsiään.
»Nouse, Effi! Nuo ovat pelkkiä mielialoja, joiden valtaan ihminen joutuu ollessaan sinun iälläsi ja odottaessaan häitä ja tuntematonta tulevaisuutta. Mutta luehan nyt minulle kirje, ellei siinä ole mitään erinomaista, ehkäpä salaisuuksiakin.»
»Salaisuuksia», nauroi Effi hypähtäen äkkiä seisomaan aivan toisen mielialan vallassa. »Niin, hän on aina aikeissa, mutta enimmän osan minä voisin naulita julkisesti nähtäviin, sinne, piirineuvoksen kuulutusten viereen. Niin, onhan Geertkin piirineuvos.»
»Lue, lue!»
»Rakas Effi!… Niin se näet aina alkaa, ja toisinaan hän nimittää minua 'Pikku Eevakseen'».
»Lue, lue… Onhan asiasi nyt lukea.»
»No niin: Rakas Effi! Mitä lähemmäksi siirtyy hääpäivämme, sitä harvemmin saapuu sinulta kirje. Postin tultua minä etsin aina ensin sinun käsialaasi, mutta kuten tiedät (ja enhän minäkään ole muuta toivonut) yleensä suotta. Talossa on nyt käsityöläisiä, joiden tulee järjestää tosin vähälukuiset huoneet sinun tuloksesi. Paras osa työtä tapahtunee vasta meidän ollessamme matkalla. Verhoilija Madelung, joka kaikki toimittaa, on originaali, josta sinulle kohdakkoin kerron, mutta ennen kaikkea sanon, kuinka iloitsen sinusta, sinä suloinen, pikku Effini. Maaperä tuntuu polttavan jalkojeni alla, ja samalla muuttuu kelpo kaupunkimme yhä hiljaisemmaksi ja yksinäisemmäksi. Viimeinen kylpyvieras matkusti pois eilen; hän kylpi lopulta 9 asteen vedessä, ja kylvettäjät olivat aina iloiset, kun hän hengissä asiasta suoriutui. He näet pelkäsivät halvausta, joka saattaisi kylpylän huonoon maineeseen, ikäänkuin aallot olisivat täällä huonommat kuin missä muualla tahansa. Minä riemuitsen ajatellessani, että saan jo neljän viikon kuluttua matkustaa kanssasi Piazzettalta Lidoon tai Muranoon, jossa valmistetaan lasihelmiä ja kauniita koruja. Kaunein olkoon sinua varten. Paljon terveisiä vanhemmille ja hellin suutelo sinulle Geertiltäsi.»
Effi taittoi kirjeen jälleen kokoon pistääkseen sen kuoreen.
»Erittäin sievä kirje», virkkoi rouva von Briest, »ja erikoisena etuna on vielä se, että hän noudattaa kaikessa kohtuutta.»
»Epäilemättä, hän noudattaa kohtuutta.»
»Rakas Effini, salli minun kysyä jotakin: olisiko sinulle mieluisempaa, ellei kirje noudattaisi kohtuutta, toivoisitko sen helläksi, kenties ylenmäärin helläksi?»
»En, en, äiti. Totta totisesti en. Näin on sentään parempi.
»Näin on sentään parempi. Miltä tuo nyt taas kuulostaakaan. Oletpa merkillinen. Ja taanoin sinä itkit. Mitä sinulla onkaan sydämelläsi? Vielä on aikaa. Etkö rakasta Geertiä?»
»Minkätähden en häntä rakastaisi? Minä rakastan Huldaa ja rakastan Berthaa ja rakastan Herthaa. Rakastanhan vanhaa Niemeyeriäkin. Ja enpä tahdo puhuakaan siitä, kuinka teitä rakastan. Minä rakastan kaikkia, jotka tahtovat parastani ja ovat minulle hyviä ja hemmottelevat minua. Ja Geert tulee varmaan hänkin minua hemmottelemaan. Tietenkin omalla tavallaan. Tahtoohan hän jo lahjoittaa minulle koruja Veneziassa. Hän ei aavistakaan, etten välitä mitään koruista. Mieluummin minä kiipeilen ja keinun, ja kaikkein mieluimmin aina peläten, että se voi katketa ja että voin syöksyä maahan. Eihän siinä heti pää mene.»
»Entä rakastatko kenties myöskin serkkuasi Briestiä?»
»Erinomaisesti. Hän ilahduttaa minua aina.»
»Ja olisitko halunnut mennä naimisiin serkun kanssa?»
»Naimisiin? Herra varjelkoon! Hänhän on vielä melkein poikanen. Geert on mies, kaunis mies, mies, jonka kanssa voin esiintyä edukseni ja josta jotakin tulee maailmassa. Mitä ajatteletkaan, äiti?»
»Hyvä niin, Effi, se on minulle mieleen. Mutta onko sinulla vielä jotakin sydämelläsi?»
»Voi olla.»
»Sanohan!»
»Näetkös, äiti, se seikka, että hän on minua vanhempi, ei ollenkaan haittaa, onpa kenties aivan hyväkin: eihän hän ole vanha, hän on terve ja reipas ja sotilasmainen ja terävä. Voisinpa sanoa olevani ehdottomasti hänen puolellaan, ellei… niin, kunhan hän olisi hieman toisenlainen.»
»Kuinka niin, Effi?»
»Niin, kuinka. Et saa minulle nauraa. Vasta äskettäin satuin sen kuulemaan, tuolla pappilassa. Me puhuimme Innstettenistä, ja yhtäkkiä veti vanha Niemeyer otsansa laskoksiin, tosin kunnioituksen ja ihailun laskoksiin, ja sanoi: 'Niin, parooni! Hän on lujaluontoinen mies, mies, jolla on periaatteet'.»
»Niin onkin, Effi.»
»Epäilemättä. Ja luulenpa Niemeyerin myöhemmin sanoneen niinkin, että hän on mies, jolla on lujat valta-aatteet. Ja se luullakseni merkitsee vielä enemmän. Ah, ja minulla… minulla ei ole mitään sellaista. Näetkö, äiti, siinä piilee jotakin kiduttavaa ja pelottavaa. Hän on minulle hyvä ja hellä ja lempeä, mutta… minä pelkään häntä.»