VIIDES LUKU.
Hohen-Cremmenin juhlapäivät olivat ohi; kaikki olivat matkustaneet pois, nuori parikin jo hääpäivän iltana.
Aattojuhla oli tyydyttänyt kaikkia, varsinkin niitä, jotka olivat mukana näyttelemässä, ja Hulda oli ollut kaikkien nuorten upseerien, Rathenowin husaarien samoinkuin hieman kriitillisempien Aleksanterin rykmenttiin kuuluvien kumppanien ihastuksen esineenä. Niin, kaikki oli sujunut hyvin ja hauskasti, melkeinpä paremminkin kuin oli edellytetty. Ainoastaan Bertha ja Hertha olivat nyyhkyttäneet niin ankarasti, että Jahnken alasaksalaiset säkeet olivat häipyneet melkein kuulumattomiin. Mutta sekään ei ollut tehnyt suurta haittaa. Olivatpa eräät hienot tuntijat olleet sitä mieltä, että niin pitikin käydä; vaikenemisen ja nyyhkytyksen ja sekavuuden merkeissä saavutettiin heidän mielestään kaikkein nimenomaisimmat voitot (varsinkin kun olivat kysymyksessä sellaiset vaaleat kiharapäät). Serkku Briest oli saavuttanut aivan erikoisen menestyksen itse sommittelemassaan osassa. Hän oli saapunut Demuthin kauppa-apulaisena, joka muka oli saanut tietää nuoren morsiamen aikovan heti häiden jälkeen matkustaa Italiaan ja tahtoi jättää matkalaukun. Matkalaukku tietenkin havaittiin lähemmin tarkasteltaessa jättiläiskokoiseksi Hövelin makeisrasiaksi. Oli tanssittu kello kolmeen saakka, ja vanha Briest, joka alinomaa jutellen joutui vähitellen kaikkein korkeimman samppanjamielialan valtoihin, esitti kaikenlaisia huomautuksia monissa hoveissa vielä käytännössä olevasta tuohustanssista ja »sukkanauhan-irtitanssimisen» merkillisestä tavasta. Nämä huomautukset, joilla ei tahtonut olla loppua, korostuivat yhä enemmän, kehittyen vihdoin siihen määrään, että täytyi välttämättä käydä niitä ehkäisemään. »Hillitse itseäsi, Briest», oli hänen puolisonsa kuiskannut hänelle verrattain vakavaan sävyyn, »sinä et ole tässä kaksimielisyyksien juttelemista varten, vaan talon isäntänä. Me olemme nyt häissä emmekä metsästysretkellä.» Siihen oli Briest vastannut sanoen, ettei hän puolestaan nähnyt tilaisuuksien välillä mitään eroa ja että hän oli onnellinen.
Hääpäivä oli sekin sujunut hyvin. Niemeyer oli puhunut oivallisesti, ja eräs vanha berliniläinen herra, joka puolittain kuului hovipiireihin, oli kirkosta häätaloon palattaessa lausunut, että oli sentään omituista, miten runsaasti meikäläisessä valtiossa oli eteviä kykyjä. »Minä pidän asiaa koulujemme ja kenties vielä enemmän filosofiamme saavuttamana verrattomana voittona. Kun ajattelen, että tuo Niemeyer, vanha maalaispappi, joka oli aluksi turvakodin asujaimen näköinen… niin, veikkoseni, sanohan itse, eikö hän puhunut kuin hovisaarnaaja? Kuinka tahdikkaasti hän asioita esitti taitavasti käytellen vastakohtia, aivan kuin Kögel, mutta tunteeltaan vielä häntä etevämpänä. Kögel on liian kylmä. Tosin täytyykin hänen asemassaan olevan miehen olla kylmä. Mikä se ihmisen yleensä kumoon ajaa? Aina vain lämpö.» Vielä naimaton, mutta kaiketi juuri siitä syystä neljättä kertaa »suhteissa» oleva arvohenkilö, jolle nuo sanat lausuttiin, oli tietenkin samaa mieltä. »Liiankin totta, ystäväiseni», sanoi hän. »Liian paljon lämpöä… kerrassaan mainiota… Minun täytyy muuten kertoa teille myöhemmin eräs juttu.»
* * * * *
Seuraava päivä oli kirkas lokakuun päivä. Aamuaurinko paisteli, mutta siitä huolimatta oli jo syksyisen viileätä, ja Briest, joka oli vastikään aterioinut puolisonsa keralla, nousi paikaltaan ja asettui yhä riutuvan liesitulen ääreen, kädet selän takana. Rouva von Briest, jolla oli käsissään neulomus, siirtyi hänkin lähemmäksi ja sanoi Wilkelle, joka astui sisään korjaamaan ruokapöytää: »Kuulkaahan, Wilke, kun saatte kaikki järjestykseen salissa, pitäkää huoli siitä, että leivokset viedään perille, pähkinätorttu pappilaan, ja kulho pienine leivoksineen Jahnkelle. Ja varokaa laseja. Tarkoitan ohuita, hiottuja.»
Briest poltti jo kolmatta savuketta, näytti voivan erittäin hyvin ja selitti, ettei mikään tee ihmiselle niin hyvää kuin häät, omia häitä tietenkään lukuunottamatta.
»En tiedä, Briest, kuinka johdut tuollaiseen huomautukseen. Minulle on ihan uutta, että sinä muka olet joutunut siitä kärsimään. Enpä tietäisi, minkätähden.»
»Luise, sinä olet hilpeydenhäiritsijä. Mutta minä en pane pahakseni mitään, en sellaistakaan. Mitäpä muuten puhunkaan meistä, jotka emme ole olleet edes häämatkalla. Isäsi sitä vastusti. Mutta Effi on nyt häämatkallansa. Kadehdittavaa. Kymmenen aikaan tapahtui lähtö. Nyt he ovat varmaan jo Regensburgin tienoilla, ja otaksunpa, että Innstetten luettelee hänelle — tietenkin junasta poistumatta — Walhallan tärkeimmät taideaarteet. Innstetten on oiva mies, mutta hänessä on hieman taidenarria, ja Effi, Jumala paratkoon, meidän Effi rukkamme on luonnonlapsi. Pelkään Innstettein hieman kiduttavan häntä taideinnollansa.»
»Jokainen kiduttaa vaimoansa. Ja taideinto ei suinkaan ole pahinta.»
»Ei, eipä minkään; missään tapauksessa emme käy siitä kiistelemään, siinä on avarat alat. Ja sitäpaitsi ihmiset ovat kovin erilaisia. Sinä, niin, sinä olisit siihen kelvannut. Sinä olisit yleensäkin sopinut Innstettenille paremmin kuin Effi. Vahinko, nyt on liian myöhäistä.»
»Erinomaisen kohteliasta, puhumattakaan siitä, ettei se sovi. Se mikä on ollut, on joka tapauksessa ollutta ja mennyttä. Nyt hän on minun vävyni, ja eihän voi olla mitään hyötyä siitä, että alinomaa viittailet nuoruusajan asioihin.»
»Tahdoin vain saada mielialasi vilkastumaan.»
»Erittäin suopeata. Muuten ei ollenkaan tarpeellista. Minun mielialani on vilkas.»
»Ja hyväkin?»
»Melkeinpä niin. Mutta sinä et saa sitä rikkoa. Mitä sinulla onkaan vielä sanottavaa? Minä näen, että sinulla on jotakin sydämelläsi.»
»Miellyttikö sinua Effi? Miellyttikö sinua koko juttu? Hän oli omituinen, puolittain kuin lapsi, ja sitten taas erittäin itsetietoinen eikä ollenkaan niin vaatimaton kuin hänen tulisi olla suhteessaan sellaiseen mieheen. Asian laita voi olla ainoastaan niin, ettei Effi vielä oikein tiedä, kenet omistaa. Tai onko yksinkertaisesti seikka se, ettei Effi häntä oikein rakasta? Se olisi paha juttu. Kaikista eduistaan huolimatta Innstetten näet ei ole mies helposti voittamaan itselleen tätä rakkautta.»
Rouva von Briest oli vaiti ja laski neulomuksensa pistoja. Vihdoin hän virkkoi: »Se, mitä äsken sanoit, Briest, on järkevintä, mitä olen sinulta kuullut kolmeen päivään, pöytäpuheesi mukaanluettuna. Minuakin on asia arveluttanut. Mutta luulenpa, että voimme rauhoittua.»
»Onko hän purkanut sinulle sydämensä?»
»Niin en tahtoisi asiaa nimittää. Hän tosin tuntee puhumisen tarvetta, mutta ei kumminkaan tahdo puhua ihan avoimesti. Hän sopii monet asiat omassa mielessään, on puhelias ja vaitelias samalla kertaa, melkeinpä umpimielinenkin, sanalla sanoen aivan erikoinen sekoitus.»
»Olen aivan samaa mieltä. Mutta ellei hän ole sinulle mitään sanonut, mistä sen tiedät?»
»Sanoin vain, ettei hän ole purkanut minulle sydäntänsä. Hänestä ei ole sellaiseen yleisrippiin, joka paljastaa koko sielun ja mielen. Kaikki erkani hänestä vain tempauksittain ja äkkiä, ja sitten oli kaikki jälleen ohi. Mutta asia oli minulle erikoisen tärkeä juuri siitä syystä, että se kumpusi hänen mielestään ihan tahtomatta ja ikäänkuin sattumalta.»
»Milloin se tapahtui ja missä tilaisuudessa?»
»Siitä lienee nyt tasan kolme viikkoa. Me istuimme puutarhassa askarrellen kaikenlaisissa kapiopuuhissa, suurissa ja pienissä, kun Wilke toi Innstetteniltä saapuneen kirjeen. Effi pisti sen taskuunsa, ja minun täytyi neljännestunnin kuluttua muistuttaa häntä siitä, että hänellä oli kirje. Sitten hän sen luki, mutta tuskin ilmettään muuttaen. Minä tunnustan, että sydämeeni koski; minua pelotti niin, että tahdoin mielelläni saada varmuutta, sikäli kuin sellaisissa asioissa voi varmuutta saada.»
»Aivan oikein, aivan oikein.»
»Mitä tarkoitat?»
»Tarkoitanhan vain… Mutta yhdentekevää. Kerro enemmän; olen pelkkänä korvana.»
»Minä kysyin suoraan, kuinka oli laita, ja kun tahdoin hänen luonteensa vuoksi välttää juhlallista sävyä ja käsitellä kaikkea mahdollisimman kevyesti, melkeinpä leikillisestikin, kysäisin, menisikö hän ehkä mieluummin naimisiin serkku Briestin kanssa, joka oli häntä Berlinissä kovin liehitellyt.»
»Entä sitten?»
»Kunpa olisit ollut näkemässä. Hänen ensimmäinen vastauksensa oli nenäkäs nauru. Hän sanoi, että serkku oli oikeastaan vain iso kadetti, joka oli puettu luutnantiksi. Ja kadettia hän ei voinut edes rakastaa, naimisiinmenosta puhumattakaan. Sitten hän puhui Innstettenistä, joka yhtäkkiä ilmeni hänelle kaikilla miehen hyveillä varustettuna.»
»Entä kuinka sen selität?»
»Aivan yksinkertaisesti. Vaikka hän onkin valpas ja vilkas ja melkein intohimoinenkin, tai kenties juuri senvuoksi, hän ei kuulu niihin, jotka nimenomaan tavoittelevat rakkautta, ei ainakaan sitä, mikä tuon nimen todella ansaitsee. Hän tosin puhuu siitä, vieläpä painokkaasti ja vakuuttavastikin, mutta vain senvuoksi, että on jostakin lukenut rakkauden olevan kaikkein korkeinta, kauneinta, ihaninta. Mahdollista sekin, että hän on kuullut asian tuolta liikatunteelliselta tytöltä, Huldalta, ja toistaa vain hänen lausumiansa. Mutta paljoakaan tunnetta ei siihen liity. Mahdollista, että se kaikki vielä tulee, Jumala siitä varjelkoon, mutta nyt ei sitä ole olemassa.»
»Mitä siis on olemassa? Mitä hänessä on?»
»Hänessä on minun ja hänen oman todistuksensa mukaan kaksi asiaa: huvitteluhalu ja kunnianhimo.»
»Se käy laatuun. Minä olen ihan rauhallinen.»
»Minä en. Innstetten on ylenemisintoinen — kiipijästä en puhu, se hän ei olekaan, siihen hän on tosiaankin liian jalo — siis ylenemisintoinen, ja se tyydyttää Effin kunnianhimoa.»
»Niinpä kyllä. Sehän on hyvä.»
»Niin, se on hyvä! Mutta siinä on vasta ensimmäinen puoli. Hänen kunnianhimonsa tulee tyydytetyksi, mutta käyneekö samoin leikkiin ja seikkailuun suuntautuvan taipumuksen? Innstetten tulee erittäin huonosti pitämään huolta alinomaisesta pienestä huvista ja innostamisesta, kaikesta, mikä taistelee ikävystymistä, henkevän pikku olennon pahinta vihollista vastaan. Hän ei tule jättämään Effiä henkiseen autiuteen, sikäli hän on liian älykäs ja maailmanmies, mutta hän ei tule myöskään häntä erikoisesti hauskuttamaan. Ja pahinta on, ettei hän edes tule nimenomaan harkinneeksi, kuinka sellainen asia olisi saatava alulleen. Joitakin aikoja se käy päinsä, paljoakaan vahinkoa tuottamatta, mutta vihdoin Effi sen huomaa, ja silloin asia häntä loukkaa. Ja sitten en tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Vaikka näet Effi onkin taipuisa, hänessä on samalla jotakin raisua, ja hän voi toimia aivan arvelematta.»
Samassa astui salista Wilke, joka ilmoitti laskeneensa kaikki ja havainneensa kaiken olevan tallessa; ainoastaan hienoista viinilaseista oli yksi särkynyt, mutta jo eilen, kun oli juotu malja nuorten onneksi — neiti Hulda oli kilistänyt liian voimallisesti luutnantti Nienkerkenin kanssa.
»Se on selvää, vanhastaan aina kuin unissaan, ja syreenin alla asia ei suinkaan ole paremmaksi muuttunut. Typerä olento; minä en ymmärrä Nienkerkeniä.»
»Minä ymmärrän hänet täydellisesti.»
»Eihän hän voi mennä hänen kanssaan naimisiin.»
»Ei.»
»Miksi siis?»
»Onhan siinä avarat alat, Luise.»
* * * * *
Tämä tapahtui hääpäivää seuranneena päivänä. Kolme päivää myöhemmin saapui Münchenistä pieni kortti harakanvarpaineen, kaikki nimet vain alkukirjaimin merkityt. »Rakas äiti! Tänään aamupäivällä Pinakoteekissa. Geert tahtoi käydä vielä toisessakin, jonka nimeä en tässä mainitse, koska en ole oikein varma siitä, miten nimi on kirjoitettava, ja kysyä en viitsi. Hän on muuten minulle hyvä kuin enkeli ja selittää kaikki. Yleensäkin kaikki erittäin kaunista, mutta rasittavaa. Italiassa asia kaiketi muuttuu ja paranee. Me asumme 'Neljän vuodenajan' hotellissa, ja Geert johtui siitä sanomaan, että ulkona on syksy, mutta että minä olen hänen keväänsä. Se oli minusta mielevästi sanottu. Hän on yleensäkin erittäin huomaavainen. Minun täytyy tosin minunkin olla tarkkaavainen, varsinkin kun hän jotakin sanoo tai selittää. Hän tietää muuten kaikki niin hyvin, ettei hänen edes tarvitse kirjasta katsoa. Hän puhuu ihastuneena teistä, varsinkin äidistä. Huldaa hän pitää hieman teeskentelevänä; mutta ukko Niemeyer on hänet kerrassaan lumonnut. Tuhannet terveiset hurmaantuneelta, mutta myöskin hieman väsyneeltä Effiltänne.»
Sellaisia kortteja saapui nyt joka päivä, Innsbruckista, Veronasta, Vicenzasta, Paduasta. Kaikki alkoivat tähän tapaan »Me kävimme tänään aamupäivällä täkäläisessä kuuluisassa taulukokoelmassa», ja ellei ollut kysymyksessä taulukokoelma, niin sen sijaan jokin areena tai kirkko, jonka nimenä oli Santa Maria ja vielä jotakin lisäksi. Paduasta tuli kortin keralla oikea kirjekin. »Eilen olimme Vicenzassa. Vicenza täytyy nähdä Palladion vuoksi; Geert sanoi minulle, että hänestä juontuu kaikki nykyaikainen. Tietenkin vain, mikäli on kysymyksessä rakennustaide. Täällä Paduassa (jonne saavuimme tänään varhain aamulla) hän sanoi hotellin vaunuissa muutamia kertoja itsekseen 'Hän lepää haudattuna Paduassa', ja oli ihmeissään kuullessaan minulta, etten ollut vielä milloinkaan noita sanoja kuullut. Mutta lopulta hän sanoi, että oli oikeastaan varsin hyvä, vieläpä etukin, etten siitä mitään tietänyt. Hän on yleensäkin erittäin oikeamielinen. Ja ennen kaikkea hän on minulle hyvä kuin enkeli eikä ollenkaan kopea eikä myöskään ollenkaan vanha. Minun jalkojani yhä pakottaa, ja kirjan selaileminen ja pitkäaikainen kuvien edessä seisominen uuvuttaa minua. Mutta sehän on välttämätöntä. Minä iloitsen kovin Veneziasta. Siellä me viivymme viisi päivää, kentiespä kokonaisen viikonkin. Geert on jo ihastuneena kertonut minulle Markus-torin kyyhkysistä ja että siellä saa ostaa hernetötteröitä ruokkiakseen niitä somia eläimiä. Kuuluu olevan kuvia, jotka sitä esittävät, kauniita, vaaleita tyttöjä, 'Huldan tyyppiä', sanoi hän. Tuostapa johtuvatkin mieleeni Jahnken tytöt. Ah, mitä antaisinkaan, jos saisin istua heidän kanssaan vaununaisalla pihallamme ja ruokkia meidän kyyhkysiämme. Mutta kupukyyhkystä te ette saa surmata, tahdon saada sen vielä nähdä. Ah, täällä on erinomaisen kaunista. Kuuluuhan tämä olevankin maailman kauneimpia paikkoja. Onnellinen, mutta hieman väsynyt Effinne.»
Luettuaan kirjeen ääneen rouva von Briest sanoi: »Lapsi rukka. Hän ikävöi.»
»Niin», virkkoi Briest, »hän ikävöi. Tuo kirottu matkusteleminen…»
»Minkätähden sanot niin nyt? Olisithan voinut sen estää. Mutta se on juuri sinun tapaistasi: näytellä jälkeenpäin viisaan osaa. Kun lapsi on pudonnut kaivoon, määräävät raatiherrat kaivon katettavaksi.»
»Ah, Luise, älä huoli minulle esittää sellaisia juttuja. Effi on meidän lapsemme, mutta lokakuun kolmannesta päivästä lähtien hän on paroonitar Innstetten. Ja jos hänen miehensä, meidän herra vävymme, tahtoo tehdä häämatkan ja siinä tilaisuudessa laatia uuden luettelon jokaisesta taidekokoelmasta, en voi häntä siitä estää. Se on juuri sitä, mitä naimisiinmenoksi nimitetään.
»Nyt siis sen myönnät. Minun kanssani sinä olet aina väitellyt, et ole tahtonut tunnustaa, että nainen on pakonalaisessa asemassa.»
»Niinpä olen. Mutta miksi siitä nyt kiistelisimme. Joudumme liian avaroille aloille.»