KUUDES LUKU.
Marraskuun keskivaiheilla — matkustajat olivat ehtineet Capriin ja Sorrentoon saakka — Innstettenin loma loppui, ja ajan ja hetken tarkka noudattaminen kuului hänen luonteeseensa ja tottumuksiinsa. Niinpä hän saapuikin marraskuun 14:nä päivänä varhain aamulla pikajunassa Berliniin, missä serkku Briest lausui hänet ja serkkunsa tervetulleiksi ja ehdotti, että ne kaksi tuntia, jotka olivat vielä jäljellä Stettinin junan lähtöön käytettäisiin St. Privat-panoraaman katselemiseen ja pienen aamiaisen nauttimiseen. Molemmat ehdotukset hyväksyttiin kiitollisesti. Puolenpäivän aikaan oltiin jälleen asemalla ja erottiin toisistaan sydämellisesti kättä pudistaen, kun sitä ennen olivat Effi ja Innstetten lausuneet tavanomaisen, onneksi ei milloinkaan vakavasti tarkoitetun kehoituksen »käydä joskus katsomassa». Junan jo liikkuessa Effi hyvästeli ikkunasta. Sitten hän asettui mukavaan asentoon ja sulki silmänsä; vain toisinaan hän jälleen kohottautui ja ojensi Innstettenille kätensä.
Matka oli mieluisa, ja juna saapui täsmällisesti Klein-Tantowin asemalle, josta johti viertotie kahden peninkulman päässä sijaitsevaan Kessiniin. Kesällä, varsinkin kylpykuukausien aikana, käytettiin viertotien asemesta mieluummin vesitietä ja matkustettiin vanhassa siipialuksessa alaspäin pitkin pientä Kessine-jokea, josta itse Kessin oli saanut nimensä; mutta lokakuun ensimmäisenä päivänä lakkasi »Feeniks», jonka oli jo kauan toivottu jonakin matkustajattomana hetkenänsä muistavan nimensä ja palavan poroksi, joka syksy kulkemasta. Niinpä olikin Innstetten jo Stettinistä sähköttänyt ajomiehelleen Kruselle: »Kello viisi Klein-Tantowin asemalle. Kauniilla säällä avoimet vaunut.»
Ja nyt oli tosiaankin kaunis sää, ja Kruse odotti avoimine vaunuineen asemalla tervehtien tulijoita asianmukaisen arvokkaasti, kuten herrasväen ajomies ainakin.
»No, Kruse, onko kaikki järjestyksessä?»
»Kuten käskette, herra piirineuvos.»
»Niinpä astu vaunuihin, Effi, ole hyvä.» Effin noudattaessa kehoitusta ja erään asemamiehen sijoittaessa pientä matkalaukkua vaunujen etuosaan Innstetten antoi määräyksen, että muut matkatavarat oli toimitettava perille myöhemmin omnibus-vaunuissa. Kohta senjälkeen hänkin sijoittui paikalleen, pyysi kansanomaiseksi paneutuen tulta eräältä lähellä olevalta ja huusi Kruselle: »Nyt eteenpäin, Kruse». Ja niin ajettiin yli ratakiskojen, jotka levisivät ylimenopaikalla moniraiteisina, vinosti ratavallia alas ja heti senjälkeen jo viertotien varrella sijaitsevan ravintolan ohi, jolla oli nimenä »Ruhtinas Bismarck». Juuri tässä kohden näet tie haarautui, johtaen oikealla Kessiniin, vasemmalla Varziniin, Bismarckin asuinsijoille. Ravintolan edessä seisoi keskikokoinen leveähartiainen mies puettuna turkkeihin ja turkislakkiin, jota hän herra piirineuvoksen ohi ajaessa erittäin kunnioittavasti kohotti. »Kuka hän oli?» kysyi Effi, jossa kaikki näkemänsä herätti erinomaista mielenkiintoa ja joka jo senvuoksi oli mitä parhaimmalla tuulella. »Hänhän oli ihan starostan näköinen, vaikka minun totta puhuen onkin tunnustaminen, etten ole milloinkaan starostaa nähnyt.»
»Eikä haittaa, vaikka et olekaan nähnyt, Effi. Olet siitä huolimatta osunut varsin oikeaan. Hän on tosiaankin starostan näköinen ja onkin jokin sellainen. Hän näet on puoli-puolalainen, nimeltään Golchowski, ja kun meillä on täällä vaali- tai jahtipuuhat, niin hän kiikkuu ylinnä. Oikeastaan aivan epävarma veikko, johon en voi ollenkaan luottaa ja jolla lienee paljonkin omallatunnollansa. Hän näyttelee kuitenkin lojaalin osaa, ja kun Varzinin herrasväki ajaa tästä ohi, hän heittäytyisi mieluimmin pyörien alle. Minä tiedän, että hän on ruhtinaallekin vastenmielinen. Mutta mitä se auttaa? Meidän ei sovi rikkoa hyviä suhteitamme, koska tarvitsemme häntä. Hänellä on koko tämä seutu taskussaan, ja hän on selvillä vaalijuonista paremmin kuin kukaan muu; pidetäänpä häntä varakkaanakin. Sitäpaitsi hän lainaa rahoja kiskoen korkoa, mitä puolalaiset muuten eivät tee; yleensä päinvastoin.»
»Mutta hän oli hyvännäköinen.»
»Epäilemättä. Hyvännäköisiä ovat täällä useimmat. Kaunista ihmislajia. Mutta se onkin parasta, mitä heistä voi sanoa. Teidän markkimaanne ihmiset ovat vaatimattomampia ja jurompia ja käytökseltään vähemmän kohteliaita, oikeastaan eivät ollenkaan, mutta heidän sanansa voi luottaa. Täällä on kaikki epävarmaa.»
»Minkätähden sen minulle sanot? Täytyyhän minun kumminkin nyt elää täällä heidän kanssaan.»
»Ei sinun, sinä et tule paljoakaan heistä näkemään etkä kuulemaan. Kaupunki ja maaseutu näet ovat täällä hyvinkin erilaiset, ja sinä tulet tuntemaan ainoastaan kaupunkilaisemme, kelpo kessiniläiset.»
»Kelpo kessiniläiset. Onko se ivaa, vai ovatko he tosiaankin hyviä.»
»En tahdo nimenomaan väittää, että he ovat hyviä, mutta he ovat kumminkin toisenlaisia kuin muut; niin, he eivät ollenkaan muistuta täkäläistä maaseutuväestöä.»
»Mistä se johtuu?»
»Siitä, että he ovat aivan toista väkeä, syntyperältään ja suhteiltaan. Ne ihmiset, joita maaseudulla tapaat, ovat niinsanottuja kasubeja, joista olet kenties kuullut, slaaveja, jotka asustavat täällä jo tuhat vuotta, todennäköisesti paljoa kauemminkin. Kaikki ne, jotka asustavat täällä rannikolla pienissä meri- ja kauppakaupungeissa, sitävastoin ovat kaukaa tänne muuttaneita, jotka eivät paljoakaan välitä kasubilaisesta maaseudusta, koska heillä ei ole siitä suurtakaan hyötyä ja koska ovat riippuvaiset aivan muusta. He ovat riippuvaiset niistä seuduista, joiden kanssa käyvät kauppaa, ja koska käyvät kauppaa kaiken maailman kanssa ja ovat suhteessa kaikkeen maailmaan, tapaatkin heidän keskuudessaan ihmisiä kaikilta maailman kulmilta. Meidän kelpo Kessinissämmekin, vaikka se oikeastaan onkin vain pieni loukko.»
»Mutta sehän on ihastuttavaa, Geert. Sinä puhut aina pienestä loukosta, ja nyt löydän täältä, ellet ole liioitellut, kokonaisen uuden maailman. Kaikenlaista ulkomaista. Eikö totta, niinhän tarkoitit?»
Innstetten nyökkäsi.
»Kokonaisen uuden maailman, sanon minä, ehkäpä neekerin tai turkkilaisen, ehkäpä kiinalaisenkin.»
»Kiinalaisenkin. Hyvinpä osaat arvata. On mahdollista, että täällä vieläkin elää kiinalainen, mutta joka tapauksessa meillä on kiinalainen ollut; nyt hän on kuollut ja haudattu pienelle rautaristikon ympäröimälle alueelle ihan hautausmaan viereen. Ellet ole pelokas, näytän sinulle joskus hänen hautansa; se sijaitsee rantasärkkien välissä, vain rantakauraa yltympäri ja siellä täällä muutama eternelli, ja meren kohina kuuluu aina. Erittäin kaunista ja erittäin kaameata.»
»Niin, kaameata, ja minä tietäisin mielelläni siitä enemmän. Mutta lienee sittenkin parempi, etten kuule, koska saan heti näkyjä ja unia enkä haluaisi heti tänä yönä, toivottavasti hyvin nukkuessani, nähdä kiinalaisen astuvan vuoteeni luo.»
»Ei hän sitä teekään.»
»Ei hän sitä teekään. Kuulehan, tuo kuulostaa omituiselta, ikäänkuin se kumminkin olisi mahdollista. Sinä tahdot tehdä Kessinin minulle mielenkiintoiseksi, mutta menet siinä hieman liian pitkälle. Onko teillä Kessinissä paljonkin sellaista väkeä?»
»Erittäin paljon. Koko kaupungin väestön muodostavat sellaiset vieraat, ihmiset, joiden vanhemmat tai isovanhemmat ovat eläneet jossakin aivan toisaalla.»
»Ylen merkillistä. Kerrohan minulle siitä enemmän. Mutta ei kaameata.
Kiinalainen on minun mielestäni aina hieman kaamea.»
»Niinpä kyllä», nauroi Geert. »Mutta muut ovatkin, Jumalan kiitos, aivan toista lajia, pelkkiä sievästi käyttäytyviä ihmisiä, kenties hieman liiaksi kauppiaita, hieman liiaksi omaa etuansa valvovia ja aina valmiit tarjoamaan vekseleitä, joiden arvo on epäilyksenalainen. Niin, täytyy olla varuillaan ollessaan tekemisissä heidän kanssaan. Mutta muuten varsin miellyttäviä. Ja jotta näet, etten ole joutavia jutellut, annan sinulle heti pienen näytteen, eräänlaisen henkilöluettelon.»
»Niin, Geert, tee se!»
»Meillä on esimerkiksi vain viidenkymmenen askelen päässä asumuksestamme kone- ja ruoppaajamestari Macpherson, aito skotlantilainen ja ylämaalainen.»
»Onko hänellä vielä ylämaalaisen pukukin?»
»Ei, Jumalan kiitos, sillä hän on ukkoräivä, josta ei voisi erikoisesti ylpeillä hänen klaaninsa enempää kuin Walter Scottkaan. Ja samassa talossa, jossa tämä Macpherson asuu, elelee vielä eräs vanha haavuri, Beza nimeltään, oikeastaan vain parturi; hän on kotoisin Lissabonista, joka on myöskin kuuluisan kenraali Mezan kotipaikka — Meza, Beza, sukulaisuuden kuulee jo nimistä. Ja sitten meillä on ylempänä jokivarrella, siinä, missä alukset ovat laiturissa, Stedingk-niminen kultaseppä, joka polveutuu eräästä vanhasta ruotsalaisesta suvusta, niin, luulenpa, että on olemassa riikinkreivejäkin, joilla on tuo nimi, ja lisäksi, luetteloni toistaiseksi lopettaakseni, meillä on kelpo vanha tohtori Hannemann, joka tietenkin on tanskalainen, on oleskellut kauan Islannissa, onpa sepittänyt Heklan tai Krablan viime purkausta käsittelevän pienen teoksenkin…»
»Mutta sehän on suurenmoista, Geert. Siinähän on kuin kuusi romaania, siitä ei suoriudu niinkään helposti. Aluksi se kuulostaa poroporvarilliselta, mutta on sittenkin lopulta jotakin aivan erikoista. Ja koska kaupunkinne on merikaupunki, teillä täytyy varmaan olla ihmisiä, jotka eivät edusta vain haavurien ja parturien ammatteja tai muuta sentapaista. Täytyyhän teillä olla kapteenejakin, joku lentävä hollantilainen tai…»
»Olet aivan oikeassa. Meillä on kapteeni sellainenkin, joka on ollut merirosvona mustalippujen joukossa.»
»En tunne. Keitä ne ovat, mustaliput?»
»Ne ovat väkeä Tonkinin tienoilta ja Tyyneltämereltä… Mutta ihmisten joukkoon palattuaan hän on jälleen aivan moitteeton ja varsin hupainen.»
»Minä sentään pelkäisin häntä.»
»Aivan suotta, olipa aika mikä tahansa; sinun ei tarvitse pelätä silloinkaan, kun olen maaseudulla tai teekutsuissa ruhtinaan luona, sillä onhan meillä, Jumalan kiitos, kaiken muun lisäksi vielä Rollo…»
»Rollo?»
»Niin, Rollo. Edellyttäen, että olet kuullut Niemeyerin tai Jahnken sellaisista asioista kertovan, sinä varmaankin ajattelet normandilaisherttuaa, ja onhan meidän Rollommekin samaa laatua. Mutta se on vain newfundlandilainen, ihmeen kaunis eläin, joka rakastaa minua ja tulee sinuakin rakastamaan. Rollo näet on tuntija. Ja niin kauan kuin hän on vaiheillasi, sinä olet hyvässä turvassa, ja sinua ei voi ahdistaa kukaan, ei elävä eikä kuollut. Mutta katsohan kuuta. Eikö olekin kaunis?»
Effi, joka oli itseensä vaipuneena kuunnellut puolittain pelokkaasti, puolittain ahnaasti jokaista sanaa, kohottautui nyt ja katsahti oikealle, missä kuu parhaillaan näytti uivan esiin vaaleiden, mutta nopeasti kiitävien hattaroiden seasta. Kuparinkarvaisena paistoi suuri kiekko leppälehdon takaa luoden valoansa leveään suvantoveteen, jonka Kessine-joki siinä kohden muodosti. Voipa se olla jo mereltä tulvivien vesienkin muodostama haff.
Effi oli kuin huumautunut. »Niin, olet oikeassa, Geert; se on kaunis, mutta samalla siinä on jotakin pelottavaa. Italiassa minä en ole kokenut mitään sellaista, en silloinkaan, kun kuljimme Mestrestä Veneziaan. Sielläkin oli vettä ja suota ja kuutamoa, ja minä ajattelin sillan murtuvan; mutta se ei ollut niin aavemaista. Mistä se johtuneekaan? Pohjoisuusko sen vaikuttanee?»
Innstetten nauroi. »Me olemme täällä viisitoista peninkulmaa pohjoisempana kuin Hohen-Cremmenissä, ja saatpa vielä hieman odottaa, ennenkuin tulee vastaamme ensimmäinen jääkarhu. Luulenpa, että olet hieman hermostunut pitkän matkan, St. Privat-panoraaman ja kiinalaista koskevan kertomukseni vuoksi.»
»Ethän ole minulle mitään kertonut.»
»En, olen hänet vain maininnut. Mutta kiinalainen on jo sinänsä kokonainen juttu…»
»Niinpä kyllä», nauroi Effi.
»Ja joka tapauksessa siitä pian suoriudut. Näetkö tuon pienen rakennuksen, josta vilkkuu valo? Se on paja. Siinä tie kääntyy. Ja kun olemme sen käänteen ohi ehtineet, näet jo Kessinin tornin tai oikeammin molemmat…»
»Onko siellä kaksi?»
»On, Kessin on kohentumassa. Siellä on nykyjään katolinenkin kirkko.»
* * * * *
Puoli tuntia myöhemmin vaunut pysähtyivät kaupungin toisessa päässä sijaitsevan talon, koruttoman, hieman vanhanaikaisen ristikkorakennuksen luo, jonka julkisivu oli merikylpylöihin johtavan pääkadun puolella ja pääty kohti kaupungin ja rantasärkkien välillä sijaitsevaa metsikköä, jolla oli nimenä »Plantaaši». Tämä vanhanaikainen talo oli muuten vain Innstettenin yksityisasumus eikä varsinainen piirineuvoksen virkatalo, joka sijaitsi vinosti vastapäätä, toisella puolen katua.
Krusen ei tarvinnut ilmoittaa tuloa kolme kertaa piiskaansa paukuttamalla; ovista ja ikkunoista oli jo kauan aikaa tähyilty, ja ennen vaunujen saapumista olivat kaikki talon asujaimet kokoontuneet koko katukäytävän levyiselle porraskivelle, etumaisena Rollo, joka vaunujen pysähdyttyä alkoi niitä kiertää. Innstetten auttoi ensin nuorta rouvaansa astumaan vaunuista ja lähti sitten, hänelle käsivartensa tarjoten, ystävällisesti tervehtien palvelijain ohi, jotka nyt seurasivat nuorta paria upeiden vanhojen seinäkaappien koristamaan eteiseen. Sisäkkö, sievä, ei enää aivan nuori henkilö, jota kaunisti hänen rehevä täyteläisyytensä melkein samassa määrin kuin vaaleita hiuksia peittävä siro myssy, auttoi armollista rouvaa riisumaan käsipuuhkaa ja päällysvaatteita ja kumartui riisumaan turkisvuorisia kumikenkiäkin. Mutta ennenkuin hän oli niin pitkälle ehtinyt, virkkoi Innstetten: »Lienee parasta, että esittelen sinulle heti koko talonväen, lukuunottamatta rouva Krusea, joka ei mielellään näyttäydy — luulenpa, että hän on jälleen auttamattoman mustan kanansa parissa.» Kaikki hymyilivät. »Mutta olkoon rouva Kruse… Tämä on vanha Friedrich, joka oli jo mukanani yliopistossa… Eikö totta, Friedrich, ne ajat kelpasivat… ja tämä on Johanna, Markista kotoisin samoinkuin sinäkin, jos tunnustat Pasewalkin seudun kelvolliseksi, ja tämä on Christel, jonka haltuun me uskomme päivällä samoinkuin illallakin ruumiillisen hyvinvointimme ja joka osaa keittää, sen vakuutan. Ja tässä on Rollo. No, kuinka voit, Rollo?»
Rollo näytti vain odottaneen tätä erikoista puhuttelua, haukahti iloisesti heti nimensä kuultuaan, hypähti ja laski etukäpälänsä herransa olkapäille.
»Riittää, Rollo, riittää. Mutta näetkö, tuo tuossa on rouva; minä olen kertonut hänelle sinusta, sanonut, että olet kaunis eläin ja että suojelet häntä.» Nyt Rollo paneutui pitkäkseen Innstettenin jalkojen eteen samalla uteliaasti silmäillen nuorta rouvaa. Effin ojentaessa kättään se sitä hyväili.
Effillä oli tämän esittelyn aikana tilaisuutta katsella ympärilleen. Kaikki, mitä hän näki, ikäänkuin; lumosi hänet, ja runsas valaistus häikäisi hänen silmiänsä. Eteisen etuosassa paloi neljä viisi seinään kiinnitettyä kynttilähaarukkaa, haarukat itse varsin yksinkertaiset, pelkkää läkkipeltiä, mikä kuitenkin vain lisäsi loistoa ja kirkkautta. Kaksi punaisin harsoin peitettyä astraalilamppua, Niemeyerin häälahja, seisoi kahden tammipöydän väliin sijoitetulla saranapöydällä ja sen etualalla teeneuvot, kattilan alla oleva lamppu jo sytytettynä. Mutta kaiken tämän lisäksi tuli vielä paljon muuta ja osalta erittäin merkillistä. Eteisen katossa nähtiin kolme vuoliaista, jotka jakoivat katon yhtä moneen osaan; etumaisesta riippui laiva täysine purjeineen, korkeine peräkansineen ja tykkiaukkoineen, kauempana taas näkyi ilmoilla uiva jättiläiskokoinen kala. Effi kosketti kädessään olevalla sateenvarjolla kevyesti hirviötä, joka alkoi hitaasti keinua.
»Mikä tuo on, Geert?» kysyi hän.
»Se on haikala.»
»Entä tuo kauempana, tuo, joka näyttää tupakkamyymälän edustalla riippuvalta isolta sikarilta?»
»Se on nuori krokodiili. Mutta sinä voit katsella kaikkea paremmin ja tarkemmin huomenna; tule nyt juomaan teetä. Kaikista vaipoista ja peitteistä huolimatta olet varmaan ollut viluissasi. Lopulta oli tuntuvan kylmä.»
Hän tarjosi nyt Effille käsivartensa, molemmat palvelijattaret vetäytyivät pois, ja he astuivat ainoastaan Friedrichin ja Rollon saattamina vasemmalle, talonherran oleskelu- ja työhuoneeseen. Effi oli täällä yhtä hämmästynyt kuin eteisessä, mutta ennenkuin hän ehti mitään virkkamaan, Innstetten siirsi syrjään oviverhon, jonka takana oli toinen, pihan ja puutarhan puolella sijaitseva huone. »Tämä tulee siis olemaan sinun, Effi. Friedrich ja Johanna ovat sen järjestäneet niin hyvin kuin osasivat, minun määräysteni mukaisesti. Minä pidän sitä varsin siedettävänä ja olisin iloinen, jos se sinuakin miellyttäisi.»
Effi irroitti käsivartensa ja kohottautui varpaisilleen antaakseen hänelle hellän suutelon.
»Kuinka hemmotteletkaan minua vaivaista. Flyygeli ja matto, luullakseni kerrassaan turkkilainen, kala-allas ja vielä kukkapöytä! Pelkkää hemmottelua, minne katsonkin.»
»Niin, rakas Effi kultani, siihen sinun nyt täytyy suostua, eipä ollakaan suotta nuori ja kaunis ja rakastettava, minkä kessiniläisetkin lienevät jo kuulleet, Jumala tiesi miten. Kukkapöytä näet ei ainakaan ole minun omallatunnollani. Mistä tulee kukkapöytä, Friedrich?»
»Apteekkari Gieshübleriltä… Siinä on kortti mukana.»
»Ahaa, Gieshübleriltä, Alonzo Gieshübleriltä», virkkoi Innstetten ja ojensi nauraen, melkeinpä vallattominkin elein Effille kortin, johon oli painettu nimi ja hieman vieraalta kajahtava etunimi. »Gieshübler, hänestä olen unohtanut kertoa — hän käyttää muuten tohtorintitteliäkin, mutta ei kuule mielellään itseään sillä nimellä mainittavan, koska arvelee oikeiden tohtorien siitä vain sydämystyvän, mikä lieneekin oikeaan osattu. Luulenpa, että opit hänet piankin tuntemaan; hän on meidän paras numeromme, kaunosielu ja originaali ja ennen kaikkea erinomainen ihminen, mikä onkin aina pääasia. Mutta jätetään nyt ne jutut ja istutaan teetä juomaan. Missä sen juomme? Täällä sinun luonasi vaiko tuolla minun suojassani? Muuta mahdollisuutta näet ei ole. Ahdas ja pieni on majani.»
Effi istuutui arvelematta pieneen kulmasohvaan. »Tänään jäämme tänne. Tänään sinä olet minun vieraani. Tai paremmin näin: teen juomme säännöllisesti minun luonani, aamiaisen nautimme sinun huoneessasi; niin saa kumpainenkin oikeutta, ja minä olen utelias näkemään, missä paremmin viihdyn.»
»Se on aamu- ja iltakysymys.»
»Epäilemättä. Mutta ratkaisu riippuu siitä, kuinka se asetetaan, tai oikeammin, kuinka me siihen suhtaudumme.»
Hän nauroi, vetäytyi lähelle miestään ja aikoi suudella hänen kättänsä.
»Ei, Effi, taivaan nimessä, ei niin. Minä en tahdo olla mikään kunnianarvoinen henkilö, sellainen olen kessiniläisten silmissä. Sinulle minä olen…»
»Mikä?»
»Olkoon. Enpä mieli sitä sanoa.»