SEITSEMÄS LUKU.
Kun Effi seuraavana aamuna heräsi, oli jo kirkas päivä. Hänen oli vaikea heti perehtyä uuteen asioiden tilaan. Missä hän olikaan? Oikein, Kessinissä, piirineuvos Innstettenin talossa, ja hän itse oli piirineuvoksen puoliso, paroonitar Innstetten. Hän kohottautui ja katseli uteliaana ympärilleen. Edellisenä iltana hän oli ollut liian väsynyt voidakseen lähemmin tarkastella kaikkea sitä puolittain oudonlaista, puolittain vanhanaikaista, mikä häntä ympäröi. Vuoliaisia tukemassa oli kaksi pylvästä, ja viheriät verhot erottivat muusta huoneesta alkovintapaisen makuusuojan, jossa olivat vuoteet; vain keskeltä verho puuttui tai oli siirretty syrjään, joten hän voi makuusijaltaan helposti huonetta tarkastella. Molempien ikkunoiden välissä oli kapea, lähelle katonrajaa ulottuva seinäkuvastin, ja vasemmalla sen vieressä, eteisen seinän puolella, kohosi iso musta kaakeliuuni, jota (sen hän oli huomannut jo edellisenä iltana) lämmitettiin vanhan tavan mukaan ulkoapäin. Nyt hän tunsi, kuinka siitä uhosi lämmintä. Kuinka suloista sentään olikaan omassa kodissa; sellaista mielihyvää hän ei ollut kokenut koko matkan aikana, ei Sorrentossakaan.
Mutta missä oli Innstetten? Kaikki oli hiljaista hänen ympärillään, ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Hän kuuli vain pienen heilurikellon tikityksen ja silloin tällöin uunista kumean äänen, jonka nojalla päätteli, että eteisestä käsin lisättiin uuniin puuta. Vähitellen hänen mieleensä johtui, että Geert oli edellisenä iltana puhunut soittojohdosta. Hänen ei tarvinnutkaan sitä kauan etsiä; ihan hänen pieluksensa vieressä oli pieni valkoinen norsunluinen nuppi, jota hän kevyesti painoi.
Kohta senjälkeen ilmaantui Johanna. »Armollinen rouva on käskenyt.»
»Ah, Johanna, luulenpa nukkuneeni liian kauan. On varmaan jo myöhä.»
»Täsmälleen yhdeksän.»
»Entä herra…» Hänestä tuntui vaikealta puhua muitta mutkitta »miehestänsä». »Herra on liikkunut hiljaa, sillä minä en ole kuullut mitään.»
»Epäilemättä. Ja armollinen rouva on varmaan nukkunut sikeästi. Pitkän matkan jälkeen.»
»Niin olen. Entä herra, nouseeko hän aina niin varhain?»
»Aina, armollinen rouva. Siinä suhteessa hän on ankara. Hän ei siedä liikaa nukkumista, ja kun hän tulee huoneeseensa, täytyy uunin olla lämmin, ja kahvikaan ei saa viipyä.»
»Hän on siis jo syönyt aamiaista?»
»Eipä suinkaan, armollinen rouva… armollinen herra…»
Effi käsitti, ettei hänen olisi pitänyt tuota kysyä ja että olisi ollut parempi jättää lausumatta se otaksuma, ettei Innstetten ollut voinut häntä odottaa. Senvuoksi hän tahtoi korjata virhettänsä, mikäli se oli mahdollista, nousi, asettui kuvastimen eteen ja aloitti keskustelun uudelleen: »Herra on muuten aivan oikeassa. Varhainen nouseminen oli sääntönä vanhempienikin kodissa. Siellä, missä ihmiset viettävät aamunsa vuoteessa, ei ole koko päivänä mitään järjestystä. Mutta herra ei varmaankaan ole ylen vaatelias minuun nähden; minä valvoin yöllä vähän aikaa, vieläpä hieman pelkäsinkin.»
»Mitä ihmettä, armollinen rouva! Mikä olikaan vikana?»
»Yläpuoleltani kuului aivan omituinen ääni, ei voimakas, mutta erittäin itsepintainen. Ensin kuulosti siltä, kuin olisivat pitkät laahustimet permantoa viistäneet, ja olinpa kiihtyneessä mielentilassani pari kertaa näkevinäni valkoisia atlaskenkiä. Minusta tuntui kuin yläkerrassa olisi tanssittu, mutta aivan hiljaa.»
Keskustelun aikana Johanna katseli nuoren rouvan olkapään yli korkeaan, kapeaan kuvastimeen voidakseen paremmin tarkastella Effin ilmeitä. Sitten hän sanoi: »Niin, se kuuluu yläkerran salista. Aikaisemmin se kuului keittiöönkin. Mutta nyt me emme sitä enää kuule; olemme siihen tottuneet.»
»Onko siinä jotakin erikoista?»
»Taivas varjelkoon, ei ollenkaan. Ensin ei oikein tiedetty, mistä se johtui, ja herra saarnaaja näytti hämmentyneeltä, vaikka tohtori Gieshübler aina vain nauroi asialle. Mutta nyt tiedämme, että se johtuu uutimista. Sali on hieman ummehtunut, ja senvuoksi ovat ikkunat aina auki, ellei satu olemaan rajuilma. Siitä syystä on ylhäällä melkein aina ankara veto, joka viistättää ylen pitkiä uutimia pitkin lattiaa, edestakaisin. Se kuulostaa kuin silkkihameiden kahinalta tai kuin atlaskenkien askelilta, kuten armollinen rouva äsken sanoi.»
»Niin, tietysti. Mutta enpä käsitä, minkätähden uutimia ei oteta pois. Tai voisihan ne lyhentää. Sellainen omituinen ääni häiritsee kenen hermoja tahansa. Antakaahan nyt, Johanna, tuo pieni liina, ja pyyhkäiskää otsaani. Tai ottakaa mieluummin pirskotinpullo käsilaukustani… Ah, se on oivallista ja virkistävää. Nyt lähden toiseen huoneeseen. Onhan hän vielä siellä, vai onko hän jo lähtenyt ulos?»
»Armollinen herra oli jo ulkona, luullakseni virastossa. Mutta hän palasi neljännestunti sitten. Minä käsken Friedrichiä tuomaan aamiaisen.»
Sen sanottuaan Johanna poistui huoneesta. Effi loi vielä silmäyksen kuvastimeen ja kulki sitten eteisen läpi, jonka iltainen loihtuisuus oli päivänvalossa melkoista vähäisempi, Geertin huoneeseen.
Viimeksimainittu istui kirjoituspöytänsä ääressä, joka oli verrattain kömpelörakenteinen, mutta josta hän ei tahtonut luopua, koska se oli vanhempien kodista saatu perintökalu. Effi seisoi hänen takanansa ja syleili ja suuteli häntä, ennenkuin hän ehti paikaltaan nousemaan.
»Näin varhain?»
»Varhain, sanot. Tietenkin minua pilkaten.»
Innstetten pudisti päätänsä. »Kuinka voisinkaan?» Mutta Effiä miellytti itsensä syyttäminen, ja hän ei tahtonut kuullakaan, kun hänen miehensä väitti puhuneensa ihan vilpittömästi. »Täytyyhän sinun jo matkaltamme tietää, etten ole milloinkaan antanut itseäni odottaa aamusella. Päivän mittaan — niin, se on toista. En tosin ole kovin täsmällinen, mutta en unikekokaan. Sikäli ovat vanhempani luullakseni kasvattaneet minut hyvin.»
»Sikäli? Joka suhteessa, suloinen Effini.»
»Sinä sanot niin vain senvuoksi, että vietämme vielä kuherruskuukauttamme… mutta ei, mehän olemme jo sen viettäneet. Taivaan tähden, Geert, sitä en ole tullut vielä ollenkaan ajatelleeksi, mehän olemme olleet naimisissa jo yli kuusi viikkoa, kuusi viikkoa ja päivän. Niin, se on toista; niinpä en käsitäkään sitä enää imarteluksi, vaan pidän sen täytenä totena.»
Samassa astui huoneeseen Friedrich tuoden kahvia. Aamiaispöytä oli vinosti pienen kulmasohvan edessä, joka tarkoin täytti huoneen erään nurkan. He sijoittuivat siihen molemmin.
»Kahvi on oivallista», sanoi Effi, samalla tarkastellen huonetta ja sen sisustusta. »Tämä on vielä hotellikahvia tai kuin Bottegonessa… muistatko, Firenzessä, tuomiokirkko näköalana. Siitä minun täytyy kirjoittaa äidille, tällaista kahvia ei ole meillä Hohen-Cremmenissä. Yleensäkin, Geert, minä huomaan vasta nyt, kuinka hienosti olen mennyt naimisiin. Meillä oli kaikki vain jotenkuten mukiinmenevää.»
»Hullutuksia, Effi. En ole nähnyt milloinkaan parempaa taloudenhoitoa kuin teillä.»
»Ja millainen onkaan asuntosi. Ostettuaan uuden pyssykaapin ja kiinnitettyään kirjoituspöytänsä yläpuolelle puhvelinpään ja heti sen alle ukko Wrangelin (hän näet oli aikoinaan ukon adjutanttina) isä luuli jo jotakin tehneensä; mutta kun katselen täällä ympärilleni, niin koko Hohen-Cremmenin ihanuus on tämän rinnalla vain puutteellista ja jokapäiväistä. En tiedä ollenkaan, mihin tätä kaikkea vertaisin; jo eilen illalla, nopeasti katsahdettuani, johduin ajattelemaan kaikenlaista.»
»Mitä, jos saan kysyä?»
»Niin, mitä. Mutta et saa sille nauraa. Minulla oli kerran kuvakirja, jossa nähtiin persialainen tai intialainen ruhtinas (hänellä näet oli päässään turbaani) istumassa punaisella silkkityynyllä, jalat allansa, ja hänen takanansa oli sitäpaitsi vielä iso punainen silkkipielus, joka pursui esiin pulleana vasemmalta ja oikealta, ja huoneen takaseinä oli ihan täynnä miekkoja ja tikareita ja pantterinnahkoja ja kilpiä ja pitkiä turkkilaisia pyssyjä. Aivan samanlaista on täällä sinun luonasi, ja jos vielä vedät jalat allesi, niin yhtäläisyys on täydellinen.»
»Effi, sinä olet ihastuttava, suloinen olento. Et ollenkaan tiedä, kuinka vakuutettu olen siitä ja kuinka mielelläni tahtoisin joka hetki sinulle osoittaa, että olen siitä vakuutettu.»
»Onhan sinulla vielä aikaa aivan riittävästi; minä olen vasta seitsemäntoista vuoden ikäinen enkä aio vielä kuolla.»
»Et ainakaan ennen minua. Minä tosin ottaisin sinut mieluimmin mukaani, kun kuolema tulee. En tahdo jättää sinua kenellekään toiselle. Mitä siitä arvelet?»
»Sitä asiaa minun täytyy vielä ajatella. Tai oikeammin: jättäkäämme se juttu. Minä en puhu mielelläni kuolemasta, minä kannatan elämää. Sanohan nyt, kuinka täällä elelemme? Olet kertonut minulle matkalla kaikenlaista merkillistä maaseudusta ja kaupungista, mutta et sanaakaan siitä, kuinka me itse tulemme täällä elämään. Huomaan tosin, että täällä on kaikki toisenlaista kuin Hohen-Cremmenissä ja Schwantikowissa, mutta täytyyhän meidän voida löytää hieman seuraa tässä 'kelpo Kessinissäkin', kuten sinä paikkakuntaa aina nimität. Onko tässä kaupungissa jalosukuisia?»
»Ei, rakas Effi; siinä suhteessa joudut kokemaan suurta pettymystä. Lähiseudulla asuu eräitä aatelisia, joihin tulet tutustumaan, mutta täällä kaupungissa ei ole mitään.»
»Ei mitään? Sitä tuskin voin uskoa. Onhan teitä suunnilleen kolmetuhatta henkeä, ja täytyyhän täällä vähäpätöisten henkilöiden, sellaisten kuin parturi Beza (sehän hänen nimensä oli), ohella olla jonkinlainen valiojoukko, arvohenkilöitä tai jotakin sentapaista.»
Innstetten nauroi. »Niin, onhan täällä arvohenkilöitä. Mutta tarkoin katsoen se ei suuriakaan merkitse. Meillä on tietenkin saarnaaja ja tuomari ja rehtori ja luotsipäällikkö, ja sellaiset virkahenkilöt täyttänevät kokonaisen tusinan, mutta useimmat heistä ovat hyviä ihmisiä ja huonoja soittoniekkoja. Ja kaikki muut ovatkin sitten vain konsuleita.»
»Vain konsuleita! Kuinka voitkaan niin sanoa, Geert? Onhan se jotakin suurta, tekisipä mieleni sanoa melkein pelottavaakin. Konsulit, nehän ovat niitä, jotka kuljettivat raippakimppuja, niistä kirves kurkistamassa.»
»Ei ihan, Effi. Heitä nimitettiin liktoreiksi.»
»Aivan oikein, ne olivat liktoreita. Mutta onhan konsulina-olo sentään jotakin erittäin ylhäistä ja korkeasti laillista. Olihan Brutuskin konsuli.»
»Oli, Brutus oli konsuli. Mutta meikäläiset eivät kovinkaan häntä muistuta. He tyytyvät kaupitsemaan sokeria ja kahvia tai murtamaan auki appelsiinilaatikon, josta sitten myyvät sinulle hedelmiä kymmenestä pennistä kappaleen.»
»Eihän se ole mahdollista!»
»On varmaakin. He ovat pieniä viekkaita kauppiaita, tarjoavat neuvojansa vieraille aluksille, jotka tänne saapuessaan eivät oikein tiedä, miten menetellä jossakin liikeasiassa, ja kun ovat neuvonsa antaneet ja siten suorittaneet palveluksen jollekin hollantilaiselle tai portugalilaiselle alukselle, tulevat lopulta sellaisten vieraiden valtakuntien valtuutetuiksi edustajiksi, joten meillä on täällä Kessinissä ihan yhtä paljon konsuleita kuin Berlinissä on lähettiläitä, ja kun sattuu jokin juhlapäivä — ja niitä sattuu täällä tuhkatiheään — vedetään kaikki liput tankoon. Jos sattuu olemaan kirkas auringonpaiste, näet sellaisena päivänä koko Euroopan liputtavan meidän katoillamme, ja lisäksi tähtilipun ja kiinalaisen lohikäärmeen.»
»Sinä olet ivallisella tuulella, Geert, ja lienetpä oikeassakin. Mutta minun vähäisen täytyy puolestani tunnustaa, että pidän kaikkea täällä ihastuttavana ja että havellandilaiset kaupunkimme joutuvat tämän rinnalla ihan häpeään. Kun siellä vietetään keisarin syntymäpäivää, näkyy liehumassa ainoastaan mustaa ja valkoista ja korkeintaan hieman punaista lisäksi, mutta eihän se ole mitään niiden lukemattomien lippujen rinnalla, joista kerroit. Kuten sinulle jo sanoin, on mielestäni täällä kaikki jollakin tavoin vierasmaalaista, ja enpä ole kuullut enkä nähnyt vielä mitään, mikä ei olisi minua tavallaan hämmästyttänyt heti eilen illalla tuo merkillinen laiva eteisessä ja sen takana haikala ja krokodiili ja sitten tämä sinun huoneesi. Kaikki on niin itämaista, aivan kuin intialaisen ruhtinaan luona, sanon sen vieläkin…»
»Olkoonpa menneeksi. Minä onnittelen, ruhtinatar…»
»Ja yläkerrassa sali, jonka pitkät uutimet viistävät permantoa.»
»Mitä tiedätkään siitä salista, Effi?»
»En mitään muuta kuin sen, mitä sanoin. Kun yöllä heräsin, minusta tuntui tunnin ajan kuin olisin kuullut silkkikenkien lattiaa hipovan, kuin olisi tanssittu ja melkeinpä kuin olisi soittoakin kuulunut. Mutta kaikki ihan hiljaa. Kerroin sitten kaikki Johannalle tänä aamuna, vain selittääkseni, minkätähden olin niin kauan nukkunut. Ja hän sanoi sen johtuvan pitkistä uutimista salissa. Ajattelenpa, että päätämme asian lyhyeen leikkaamalla kappaleen uutimista, tai ainakin suljemme ikkunat; alkaahan muutenkin kohta olla myrskyinen sää. Marraskuun keskivaiheilla on jo aika.»
Innstetten katseli hetkisen hämillään eteensä ja näytti olevan kahden vaiheilla, vastaisiko tuohon kaikkeen. Lopulta hän päätti olla mitään sanomatta. »Olet aivan oikeassa, Effi; me lyhennämme yläkerran pitkiä uutimia. Mutta sillä asialla ei ole kiirettä, varsinkaan kun ei ole varmaa, että siitä tulee apu. Asiaan voi olla syynä jokin muu, savupiippu tai puuta kovertava mato tai hilleri. Täällä näet on hillereitä. Ennenkuin ryhdymme toimittamaan muutoksia taloudessamme, sinun täytyy siihen perehtyä, tietenkin minun opastamanani; me suoriudumme siitä neljännestunnissa. Ja sitten sinä pukeudut, järjestäydyt, vain hieman, sillä oikeastaan olet näin kaikkein viehättävin. Kello käy jo yhtätoista, ja erehdynpä kovin, ellei ystävämme Gieshübler ilmaannu tänne yhdentoista aikaan tai myöhäisintään kellon kahtatoista lyödessä lausuakseen sinut kunnioittavimmin tervetulleeksi. Sellainen puhetapa näet on hänen suosimansa. Muuten, kuten jo sanoin, miesten mies, josta tulee ystäväsi, jos tunnen oikein hänet ja sinut.»