KAHDEKSAS LUKU.
Kello kävi jo kauan kahtatoista, mutta Gieshübleriä ei ollut vielä ilmaantunut. »Minä en voi odottaa kauemmin», sanoi Geert, jonka täytyi lähteä virastoonsa. »Jos Gieshübler vielä saapuu, ole mahdollisimman kohtelias, niin kaikki käy erinomaisesti. Hämilleen joutuessaan hän ei tiedä, mitä sanoa, tai puhuu mitä eriskummallisimpia asioita; mutta jos osaat herättää hänessä luottamusta ja hilpeyttä, niin hän puhuu kuin kirja. Sinä varmaan asiasta selviydyt. Älä odota minua ennen kello kolmea; minulla on kaikenlaista suoritettavaa. Mitä yläkerran saliin tulee, harkitsemme asiaa vielä; mutta luulenpa olevan parasta jättää se ennalleen.»
Innstetten lähti ja jätti nuoren vaimonsa yksin. Effi istui hieman taaksepäin nojautuneena somassa nurkassa ikkunan luona ja nojasi siinä katsellessaan vasenta käsivarttansa pieneen lautaan, joka oli vedetty ulos kirjoituspöydän sivusta. Katu oli rannalle johtava valtaväylä, ja kesällä vallitsi siinä vilkaskin liike, mutta nyt, keskivaiheilla marraskuuta, oli kaikki tyhjää ja hiljaista. Vain muutamia köyhiä lapsia, joiden vanhemmat asuivat »Plantaašin» äärimmällä laidalla sijaitsevissa olkikattoisissa hökkeleissä, astua kapsutti puukengissään Innstettenin talon ohi. Effiä ei yksinäisyys kumminkaan rasittanut, sillä hänen mielikuvituksensa askarteli yhä niissä ihmeellisissä asioissa, joita hän oli nähnyt vähän aikaisemmin, taloa tarkastellessaan. Tarkastelu oli alkanut keittiöstä, jonka liesi havaittiin rakenteeltaan uudenaikaiseksi; katonrajassa taas kulki aina palvelijattarien huoneeseen saakka ulottuva sähköjohto — molemmat laitteet olivat vasta äskettäin järjestetyt. Effi oli ollut iloissaan Innstettenin tuosta kertoessa, mutta sitten hän oli lähtenyt keittiöstä takaisin eteiseen ja eteisestä pihamaalle, jonka alkupuolen muodosti pelkkä kahden kylkirakennuksen välinen verrattain kapea kujanne. Noihin sivusuojiin oli sijoitettu kaikki, mitä talouteen vielä kuului: oikealla olivat palvelijattarien ja palvelijoiden suojat ja mankelihuone, vasemmalla tallin ja vaunuvajan välissä sijaitseva ajomiehen asunto, joka oli Krusen perheen hallussa. Sen yläpuolella, lakassa, olivat saaneet sijansa kanat, ja tallin yläpuolella oleva kattoluukku oli kyyhkysten kulkuaukkona. Kaikkea tuota Effi oli katsellut suurin mielenkiinnoin, mutta hänen mielenkiintonsa lisääntyi verrattomasti, kun hän pihalta etusuojaan palattuaan nousi Innstettenin opastamana yläkertaan johtavia portaita. Portaat olivat vinot, rappeutuneet ja pimeät; eteissuoja, johon ne päätyivät, vaikutti sensijaan melkein iloiselta, koska oli valoisa ja tarjosi kauniin näköalan: toisella puolen näkyi kaupunginrannan kattojen ja »Plantaašin» takana korkealla rantasärkällä seisova hollantilainen tuulimylly, toisella puolen Kessine-joki, joka tässä, lähellä mereenlaskua, oli verrattain leveä ja vaikutti komealta. Tuota vaikutelmaa oli mahdoton välttää, ja Effi olikin ilmaissut vilkkaasti riemastustansa. »Niin, erittäin kaunista, kuin maalaus ikään», oli Innstetten vastannut. Sitten hän oli asiaan enempää kajoamatta avannut hieman vinona riippuvan kaksoisoven, joka johti oikealle niinsanottuun saliin. Sali oli koko kerroksen pituinen; etu- ja takaikkunat olivat avoinna, ja monestimainitut pitkät uutimet liikkuivat voimakkaassa ilmanhengessä edestakaisin. Toisella pitkällä seinämällä ulkoni liesi suurine kivilevyineen, ja vastakkaisella seinällä oli kaksi läkkipeltistä kynttilähaarukkaa, kummassakin kaksi kynttilänsijaa, aivan samanlaiset kuin alakerrassa, mutta tummat ja hoidottomat. Effi tunsi itsensä hieman pettyneeksi ja selitti haluavansa aution ja vaivaisen salin asemesta nähdä eteisen toisella puolen olevat huoneet. »Siellä ei ole oikeastaan mitään», oli Innstetten vastannut, mutta oli kuitenkin avannut ovet. Siellä oli neljä huonetta, jokaisessa yksi ikkuna, kaikki keltaiseksi maalatut ja yhtä tyhjät kuin sali. Vain eräässä oli pari kaislatuolia rikkinäisille istuimineen, ja erään tuolin selustaan oli kiinnitetty pieni, vain puolen sormen pituinen kuva, joka esitti kiinalaista sinisessä nutussa, roimahousuissa ja päässä lattea hattu. Effi näki sen ja kysyi: »Mikä on tuo kiinalainen?» Innstetteniä itseäänkin näytti kuva ihmetyttävän, ja hän vakuutti, ettei tietänyt siitä mitään. »Sen on siihen liimannut Christel tai Johanna. Leikintekoa. Voit nähdä, että se on leikattu aapisesta.» Effi oli samaa mieltä ja ihmetteli vain, miksi Innstetten suhtautui kaikkeen niin vakavasti, ikäänkuin asiassa sittenkin olisi jotakin piillyt. Sitten Effi oli vielä vilkaissut saliin ja sanonut olevan oikeastaan valitettavaa, että kaikki oli tyhjänä. »Meillähän on alakerrassa ainoastaan kolme huonetta, ja kun joku tulee vieraaksemme, emme tiedä, mitä tehdä. Etkö luule, että salista voisi tehdä kaksi kaunista vierashuonetta. Se olisi jotakin äidille; hän voisi nukkua takasuojassa, josta on näköala joelle ja molemmille aallonmurtajille, ja etupuolella hän näkee kaupungin ja hollantilaisen tuulimyllyn. Hohen-Cremmenissä meillä on yhä vielä vain pukkimylly. Sanohan, mitä siitä arvelet! Toukokuussa äiti varmaan tulee.»
Innstetten oli suostunut kaikkeen ja oli vain lopuksi sanonut: »Kaikki hyvin. Mutta luulenpa, että on sittenkin parempi, jos sijoitamme äidin tuonne virastorakennukseen; koko ensimmäinen kerros on siellä tyhjä aivan samoin kuin täälläkin, ja hän on siellä enemmän omissa oloissaan.»
* * * * *
Tuo oli ollut ensimmäisen talossa suoritetun kierroksen tuloksena. Sitten Effi oli pukeutunut, ei aivan niin nopeasti kuin Innstetten oli otaksunut, ja istui nyt miehensä huoneessa ajatellen vuoroin yläkerran pientä kiinalaista, vuoroin Gieshübleriä, jota ei vieläkään kuulunut. Neljännestuntia aikaisemmin tosin oli kadun toista puolta kulkenut pienikokoinen, vinohartiainen ja melkeinpä vialliseltakin näyttävä mies puettuna lyhyeen hienoon turkisnuttuun ja korkeaan, erittäin sileäksi harjattuun silkkihattuun ja oli katsellut ikkunoihin. Mutta se ei varmaankaan voinut olla Gieshübler! Ei, tuon vinohartiaisen herran, joka samalla näytti erittäin hienolta, täytyi olla oikeudenpresidentti, ja Effi tosiaankin muisti jossakin seurassa täti Theresen luona sellaisen nähneensä, kunnes hänen mieleensä äkkiä johtui, että Kessinissä oli vain alemman asteen tuomari.
Effin ollessa vielä näissä mietteissään tuli hänen ajatustensa esine,
joka oli ilmeisesti ollut aamu- tai kenties vain rohkaisukävelyllä
Plantaašin ympärillä, jälleen näkyviin, ja minuuttia myöhemmin
Friedrich ilmoitti apteekkari Gieshüblerin saapuneen.
»Minä pyydän.»
Rouva-rukan sydän tykytti kovin, koska hänen nyt piti ensimmäisen kerran esiintyä talon emäntänä, vieläpä kaupungin ensimmäisenä rouvana.
Friedrich auttoi Gieshüblerin yltä turkit ja avasi sitten jälleen oven.
Effi ojensi tulijalle kätensä, jota viimeksimainittu suuteli verrattain kiihkeästi. Nuori rouva näytti vaikuttaneen häneen heti voimakkaasti.
»Mieheni on minulle jo kertonut… Mutta minä otan teidät vastaan täällä mieheni huoneessa… Hän on virastossa ja voi palata milloin tahansa… Saanko pyytää tulemaan minun huoneeseeni?»
Gieshübler seurasi edellä astelevaa Effiä sivuhuoneeseen, jossa hänelle osoitettiin nojatuoli; Effi itse istuutui sohvaan. »Kunpa voisin teille sanoa, millaista iloa minulle tuotitte eilen kauniilla kukilla ja kortillanne! Minä lakkasin heti tuntemasta itseäni täällä vieraaksi ja kun kerroin sen Innstettenille, hän sanoi, että me tulisimme yleensäkin olemaan hyvät ystävät.»
»Niinkö hän sanoi? Kelpo piirineuvos. Niin, herra piirineuvos ja te, armollisin rouva, rohkenenpa sanoa, että siinä ovat löytäneet toisensa kaksi herttaista ihmistä. Minä näet tiedän, millainen puolisonne on, ja näen, millainen olette te, armollisin rouva.»
»Kunhan ette vain näe liian suopein silmin. Minä olen kovin nuori. Ja nuoruus…»
»Ah, armollisin rouva, älkää moittiko nuoruutta. Nuoruus on virheineenkin kaunis ja rakastettava, ja vanhuus ei kelpaa hyveineenkään juuri mihinkään. Minä puolestani en tosin voi tästä asiasta paljoakaan sanoa, korkeintaan vanhuudesta, mutta nuoruudesta en, sillä en ole oikeastaan milloinkaan ollut nuori. Minunlaiseni henkilöt eivät ole koskaan nuoria. Saanen sanoa, että se on surullisinta koko jutussa. Ihmisellä ei ole oikeata uskallusta, ei luottamusta itseensä, tuskin rohkenee pyytää naista tanssiin, koska haluaa säästää häntä hämillejoutumasta, ja niin kuluvat vuodet, ihminen vanhenee, ja elämä käy köyhäksi ja tyhjäksi.»
Effi ojensi hänelle kätensä. »Ah, ette saa niin sanoa. Me naiset emme suinkaan ole niin pahoja.»
»Ettepä suinkaan…»
»Ja kun palautan asioita mieleeni», jatkoi Effi, »kaikkea mitä olen eläessäni kokenut… paljoa siinä ei ole, sillä minä olen joutunut vain vähän pois kotoa ja olen melkein kaiken aikaa asunut maaseudulla… mutta kun palautan kaikkea mieleeni, huomaan kuitenkin, että me aina rakastamme sitä, mikä on rakastettavaa. Ja näenpä myös heti, että te olette toisenlainen kuin muut, sellaisissa seikoissa meillä naisilla on terävä katse. Voipa olla niinkin, että tässä tapauksessa vaikuttaa osaltaan nimi. Se oli aina vanhan pastorimme Niemeyerin mieliväite; hän sanoi, että nimi, erittäinkin ristimänimi, vaikuttaa salaperäisen määräävästi, ja Alonzo Gieshübler avaa mielestäni näkyviin kokonaisen uuden maailman, tekisipä mieli kerrassaan saada sanoa, että Alonzo on romanttinen nimi, Preziosa-nimi.»
Gieshübler hymyili aivan erikoisesti mielissään ja rohkeni laskea kädestään hänen oloissaan ihan liian korkean silkkihatun, jota oli toistaiseksi pidellyt ja pyöritellyt. »Niin, armollisin rouva, siinä osutte oikeaan.»
»Ah, minä ymmärrän. Olen kuullut konsuleista, joita sanotaan Kessinissä olevan paljonkin, ja teidän arvoisa isänne on varmaan oppinut Espanjan konsulin luona tuntemaan jonkun meri-capitanon tyttären, luultavasti jonkun kauniin andalusiattaren. Andalusian naiset ovat kaikki kauniita.»
»Aivan niinkuin otaksutte, armollisin. Ja äitini oli tosiaankin kaunis nainen, vaikka ei olekaan minun asiani käydä sitä todistamaan. Mutta teidän puolisonne saapuessa tänne kolme vuotta sitten hän oli vielä elossa, ja hänen silmänsä olivat yhä yhtä tuliset. Herra piirineuvos voi sanani todistaa. Minä puolestani olen pikemmin Gieshüblerien heimoa, väkeä, jonka ulkomuodosta ei käy paljoakaan puhuminen, mutta joka muuten pitää säällisesti virastaan vaarin. Me olemme täällä jo neljännessä polvessa, täydet sata vuotta, ja jos olisi olemassa apteekkariaatelia…»
»Niin te voisitte vaatia sen itsellenne. Minä puolestani otaksun sen todistetuksi, vieläpä ilman minkäänlaisia rajoituksia. Meille, vanhojen sukujen jäsenille se on helpointa, koska me — ainakin ovat minun vanhempani minua niin kasvattaneet — hyväksymme ilomielin jokaisen hyvän mielenlaadun, ilmaantuipa se miltä taholta hyvänsä. Minä olen omaa sukuani Briest: ja polveudun siitä Briestistä, joka Fehrbellinin taistelun edellisenä päivänä suoritti hyökkäyksen Rathenowia vastaan, josta kenties olette kuullut…»
»Tietysti, armollisin rouva, sehän on minun erikoisalani.»
»Siis Briest. Ja isäni on minulle sanonut — sata kertaa ei riitä mihinkään — hän on sanonut: Effi (se näet on nimeni), Effi, tässä se on aateluus, vain tässä, ja kun Froben vaihtoi hevosta, hän oli aatelinen, ja kun Luther sanoi Tässä seison', hän oli aivan erikoisesti aatelinen. Ja luulenpa, herra Gieshübler, Innstettenin olleen aivan oikeassa minulle vakuuttaessaan, että meistä tulee hyvät ystävät.»
Gieshübler olisi mieluimmin tunnustanut heti rakkautensa ja pyytänyt saada Cidin tai jonkun muun campeadorin tavoin taistella ja kuolla hänen puolestaan. Mutta koska se ei käynyt päinsä ja koska hänen sydämensä ei enempää sietänyt, hän nousi, etsi hattuansa, jonka onneksi kohta löysi, ja vetäytyi nopeasti pois suudellen kättä kahteen kertaan, mitään enempää virkkamatta.